Syitä erolle

[My heart is broken]

Olen pohtinut erolle syitä, minulla on suuri vapauden kaipuu. Ja vihaan siivoamista. olemme kolmekymppinen lapseton pariskunta, molemmat käy töissä.

- Miehen kanssa ei vuosien yrityksistä huolimatta pääse yhteisymmärrykseen siivousvuoroista.
Olemme sopineet että hän huolehtii roskien viennistä, kuten huolehtiikin. Silti minua odottaa joka päivä töistä tullessani minikärpästen parvi sekä hirvittävä löyhkä, mies ei ole vienyt roskia- Hän kokoaa eteiseen pusseja viikon ajan, eikä tajua että täällä haisee.MInun pitää aina huomauttaa. Ja huomauttaminen on mökötyksen uhalla kielletty.

- Minun harteillani on kaikki muu. Mies siivoaa pöydät siten, että kokoaa vain tyhjät limsapullot, mukit ja muut tiskialtaan reunalle, ei pyyhi edes pöytiä tai litistä tiskirättiä, vaan luulee että se on puhdas jos kaikki tavarat ovat samassa läjässä. Petivaatteita hän ei katso tarpeelliseksi vaihtaa kuin kerran vuodessa, joten sekin jää minulle.

- Mies on epärehellinen. Hän ei sano mitään ääneen, ja myöskään hänelle ei saa sanoa mitään ääneen. Mitään negatiivista siis. Jos hän on eri mieltä kanssani, hän alkaa mököttää, ja saan kysellä useana päivänä mikä miehellä on hätänä, jolloin hän vain katoaa koko illaksi autoilemaan, kun ei kestä olla kotona.

- monesti on painostava ilmapiiri enkä tiedä miksi.

- Mies on itsekäs. Hän valittaa jatkuvasti, kuinka huonosti hänellä on kaikki asiat. Olen monta vuotta kuunnellut sitä, ja aina on jokin syy- Mies sanoo aina että "sitten kun meillä on rahaa enemmän" ja "sitten kun meillä on oma omistusasunto" " sitten kun muutamme eri paikkakunnalle", "sitten kun auto on maksettu", sitten vasta hänellä ei ole enää syytä valittaa. Kaikki on jossain tulevaisuudessa, en muista hänen eläneen nykyhetkessä kertaakaan.

En enää muista miksi rakastuin häneen. On vain ikävä 7 vuoden jälkeen todeta, että tästä ei mitään tullutkaan. Luulin että mies muuttuu. Ei muutu.

Eikä miehessä mitään vikaa olekaan, varmasti jollekin muulle olisi hyvä mies. Luulen että häntä vain ahdistaa, kun ei voi elää vain itselleen. Ja suhteemme on väljähtynyt. Enkä tosiaankaan usko että jotkut uudet pikkuhousut ja seksilelut asiaa enää muuttaisivat kuin väliaikaisesti.

Hän aina uhkaa minua, että jos hän ei saa elää omaa elämäänsä kuten haluaa, hän voi vaikka tulla hulluksi ja sitten on leikki kaukana.
Minä ennen ajattelin, että ei ihminen tarvitse mitään kovin omaa elämää, jos on kuitenkin päättänyt sitotutua toiseen ihmiseen. Hän tuntuu joka päivä hämmästelevän sitä, että haluan jutella ja olla hänen kanssaan, minun pitäisi vain elää samaa asuntoa mutta jättää hänet rauhaan.

Sekin on syy erolle, kun tiedän että en 7 vuoden kihlauksesta huolimatta koskaan halua naimisiin. Enkä halua lapsia tämän miehen kanssa. Koska tiedän että hänen kykenemättömyytensä elää nykyhetkeä heijastuisi lapsiin. hän olisi aina poissa kotoa, mököttäisi, eläisi omien mielialojensa mukaan ja jos hän ahdistuu pelkästä roskien viennistä noin paljon, niin en usko että muutama muksu ainakaan hänen stressitasoaan laskisi.

 

[Neuvoja...]

Jätä se SIKA!

 

[hhmmm....]

Mitä enää odotat? Kuulostaa siltä, että on jo aika selvä peli... Älä ihmeessä tuhlaa enää enempää aikaasi tämän ihmisen kanssa, se ei ole reilua sinulle eikä myöskään hänelle. Tiedän, että lopullisen ratkaisun tekeminen on vaikeaa, mutta kun olet sen tehnyt, tunnet olosi mahtavaksi!

 

[Joopajoops]

Tee ratkaisu puoleen tai toiseen ja ole siihen tyytyväinen. Itse erosin hieman vastaavasta suhteesta pari päivää sitten. Haikea olo on nyt, mutta kuitenkin helpottunut. Tiesin etten tulisi olemaan koskaan suhteeseen tyytyväinen enää ja ero oli jotenkin aivan pakko tehdä itseni takia. Olin sitä jo syksystä pitkittänyt ajatuksella katsellaan vielä, jos tulisi muutosta. Nyt harmittaa etten ollut syksyllä vahvempi ja erottu, koska silloin oli iso riita ja eroaminen hilkulla. Ei miehelläkään hyvä olo suhteessa ollut.

 

[Parempaa tiedossa]

Erosin sitten minäkin, ja näin vuosienkin jälkeen harmittaa etten ottanut lähtöjä jo paaaljon aikaisemmin.

Vähän samoja oireita oli minunkin exässäni,ja sellaisia juuri jotka tekevät elämästä (omasta ja yhteisestä) raskasta tarpomista, aavistelua ja kuulostelua, että josko tänään menisi paremmin... Ei menny. En oikeestaan muista, että mies olisi koskaan ollut avoimesti onnellinen ja innostunut mistään meidän yhteiselon aikana. Se vaan oli ja suunnitteli jotain "sitten-kun"- asioita, jotka kaikki muka liittyi rahaan ja miten hyvin sitten olisi kaikki.

Jatkuvasti tuli sellaisia piiloverhottuja uhkailuja vähän niinkuin sun mieheltäsi tuo hulluksi tuleminen. Mun säälittävä exä huomautteli usein, kuinka "jos joku hänen luottamuksensa pettää, se on sitten kerrasta poikki". Minkä luottamuksen, mitä se oikein tarkoittaa? Se tarkoitti sitä, että jos joku tekee jotain mikä ei JUURI HÄNELLE passaa, niin se on sitten kerrasta poikki. Selevä. Exän erityisen tollosta parhaasta ystävästään hän usein mainisti, että jos se hänet pettää, niin sitten ei hyvä heilu. Miten se pässinpää olisi edes osannut miestäni jotenkin pettää?? Että oli väsynyttä juttua!

Mistään ei voinut puhua. Mies väitti että "kyllä sä sitten huomaat, jos jotain on pielessä": Tarkoitti sitä, että mun piti koko ajan aavistella ja arvailla, että onkohan nyt jokin huonosti tai väärin tehty. Mitään ei voinut sanoa, mutta silti olisi pitänyt jostain pikkuvarpaan kynnenasennosta huomata. En mä voinut lähteä sellaiseen! Siinähän menee koko elämä arpoessa.

Omassa itsessään rypeminen, ja muiden halveksunta ja jatkuva epäily on vammaista ja epävarmaa elämää. Itsekästä silloin, kun siinä mukamas leikkii parisuhdetta, vaikka oikeesti ei ole palaakaan kiinnostunut sen rinnalla kulkevan elämästä. Eikä se mies muuten siitä muutu. Ei se edes huomaa mitään perustavanlaatuista asiaa itsessään, kunha jatkaa samaa rataa maailman tappiin saakka.

Tässä kirjoittaessa alkaa nousta muistoja mieleen, ja vieläkin näköjään ahistaa. Onneksi lähdin. Mies esitti marttyyriä, ja väärinkohdeltua mutta tunteita ei ollut eikä mulla muita kuin äkkiä kauas täältä- tunne.

Kannatti lähteä, maailmassa on kivaa, elämässä on ihania asioita, miehiä on maaimassa sellaisiakin, joiden mukana on hyvä olla. Lähde vaan sinäkin, vaikka heti. Turha odottaa mitään sellaista, että jos kattois vielä että onko meillä juhannuksena kivaa tai että käydään vielä siellä mökillä tai jotain. Pakkaa kamppeet ja lähde vaikka ystävien nurkkiin aluksi, sekin on sulle vaan voitoksi. Ugh, olen puhunut.

 

[My heart is broken]

Kiitos hyvistä vastauksista, mukava että on kohtalotovereitakin.

Puhun vielä hetken siitä mikä kaikki ärsyttää, tuli hyviä kimmokkeita ajatuksen taas selkiintyä.

Meillä mies myös ahdistuu kaikkien ulkopuolistenkin toilailuista ja olemassaolosta.
Juuri kavereidensa. Hänellä ei tunnu olevan yhtään normaalia kaveria, vaan kaikkia hän yrittää aina vältellä ja suhtautuu epäluuloisesti motiiveihin.

Hän puhelee pahaenteisiä uhkauksia, ja juuri sellaista että " Katsotaampa miten käy kun mulle rupeaa riittämään tämä homma"

Ja että "voi olla sekin varma siitä, että saa etsiä naamaansa takaraivon puolelta jos sitä taikka tätä"

En tiedä onko tuo yleistäkin miehillä, mutta inhottavaa elää kuulostellen ja ajatella, että mies haluaa väkivaltaa.

Sitä ihettelen kovasti, että kun olin viimeksi lähdössä osoitti mies kaikin tavoin että ei pärjää ilman minua, ja että rakastaa ja kaipaa kauheasti. En saanut siksi lähdettyä.
Ehkä kaikki olisi helpompaa, jos mies esim. jäisi pettämisestä kiinni tai rakastuisi toiseen. Haaveilen siitä, että ei tarvitsisi mitään itkua kuunnella, tai sitä että saa miettiä milloin hän on ikkunan takana koputtelemassa.

Toisaalta, jos hän tarpeeksi suuttuu niin menee taas toiseen ääripäähän: "Turha enää tulla moikkaamaan ENÄÄ KOSKAAN sitten perkele" ja sitä rataa.

Jos tästä parisuhteesta pääsen, niin uutta ei tule koska koen erittäin ahdistavana ajatuksen, että joutuisi enää kertaakaan tällä tavalla jatkuvasti joustamaan, lepyttelemään ja olemaan valmiiina kimpoamaan miehen mielialoista. Nykyään jos hän alkaa mököttää, en vaivaudu edes kysymään mitään, vielä jokin aika sitten vaadin puhumista.
Mutta siinäpä se parisuhde menee, kun ei voi keskustella niin ei tiedä yhtään mitään toisen ajatuksista. Todellisista ajatuksista.. En pidä oikein minkään arvoisena sellaisia tilityksiä, jossa vain uhkaillaan ja uumoillaan että sitten rämisee, ja kuinka ahdistaa se ja tämä.
Ei se ole mitään avautumista, vaan paasaamista ja uhkailua.

Mikä myös ärsyttää on se kun mies alkaa tilittää just että "Ja yksikään ihminen ei hänelle tule sitä tai tätä", ja kun kysyn että mitä pahaa minä nyt olen tehnyt, niin hän raivostuu, että ei hän tarkoita ketään yksittäistä ihmistä. Juu, eli minä olen vain muiden mukana parempi olla ruodussa, koska jos miehelleni yksikään ihminen alkaa aukomaan päätään niin seuraukset tulevat tapahtumaan.
Ja tätä on aika usein, koska miehellä on stressi jatkuvasti.

 

[Ville Nattula]

Perussuomalainen "sitku"-mulkero se on. Ulkoruokintaan äkkiä.

 

[Mee vaan]

Ällistyttävän moni täälläkin luulee olevansa jotenkin korvaamaton ja että se puoliso on heti vetämässä itsensä kiikkuun jos hän lähtee. Totuus voi olla juuri päinvastoin. Ehkä se puolisokin harkitsee samaa asiaa, mutta ei raaski lähteä.

Jos sinulla on jo jalka oven välissä, sen kun menet. Luultavasti se on helpotus kummallekin. Turhaa pitkitellä väistämätöntä ja kiduttaa toinen toistaan.

 

[My heart is broken]

Toinen juttu joka tuotti syvän pettymyksen taannoin, oli huomata että mies ei tiedä 7 vuoden jälkeen mitään minusta.
En ole itsekään mikään avoimuuden kukkanen, mutta siitä huolimatta niin paljon ollaan saatu kuitenkin asioita myös puhuttua välillä, että miehen pitäisi jotkut jutut jo minusta tietää.
Kuten se, että en halua hänelle mitään pahaa, enkä oikeastaan kenellekään.
Hän usein valittaa ettei tiedä mitä minä haluan elämältä.
Vaikka olen sanonut että haluan elää tätä päivää, ja pärjätä hyvin.
Hän aina sanoo joutuvansa arvailemaan minun suunnitelmiani.
EHkä minulla ei edes enää ole suunnitelmia. Elän vain miehen varjossa.

 

[My heart is broken]

Ällistyttävän moni täälläkin luulee olevansa jotenkin korvaamaton ja että se puoliso on heti vetämässä itsensä kiikkuun jos hän lähtee. Totuus voi olla juuri päinvastoin. Ehkä se puolisokin harkitsee samaa asiaa, mutta ei raaski lähteä.

Jos sinulla on jo jalka oven välissä, sen kun menet. Luultavasti se on helpotus kummallekin. Turhaa pitkitellä väistämätöntä ja kiduttaa toinen toistaan.

Jep, en tosiaankaan ole korvaamaton. Sen tiedän kyllä.
Mutta edellinen mies on vieläkin sinkku, ja ruinaa mua 8 vuoden jälkeen takas. Toivon vain ettei tämä ole samanlainen. Toivottavasti haluaa minusta eroon yhtä kiihkeästi kuin minä hänestä.

 

[Kohtalotoveri]

Mikä ihme siinä on, että tietyn miestyypin edustajat eivät suhteessa ollessaan välitä tuon taivaallista parisuhteen hoitamisesta ja toisen huomioimisesta. Itselleni on täysi mysteeri miksi ko. kaltaiset miehet edes haluavat olla parisuhteessa, kun jatkuvasti vaan valittavat suhtautuvat jopa vihamielisesti kumppaniinsa. Sitten kun nainen jättää miehen mies ikäänkuin "havahtuu" ja rukoilee uutta mahdollisuutta ja vakuuttaa muuttuvansa. Sitten jos erehtyy uuden mahdollisuuden antamaan, mikään ei muutu vaan mies "taantuu" samaan välinpitämättömyyteen kuin ennenkin. Itse annoin lopullisesti kenkää ko. tyyppiselle miehelle kolmen "uuden mahdollisuuden" jälkeen ja mies rukoilee minua takaisin vielä 3,5v jälkeenkin. Kukaan ei voi väittää, etten olisi itse yrittänyt ja antanut "uusia mahdollisuuksia", mutta kuten joku jo mainitsikin, ihminen ei muutu.

 

[töps]

Olen seurustellut kuukausia erään miehen kanssa ja nyt minusta alkaa tuntumaan, että suhde on lähinnä minun ylläpitämää. Hän kyllä pitää minuun toisinaan yhteyttä jne. Kuitenkin kaikki tapaamisten sopimiset on minun käsissä. Hän myös ei voi koskaan suunnitella asioita etukäteen. ja tämä tuntuu pahalta. Olen ihminen, joka tykkää tehdä suunnitelmia etukäteen. Se on ihanaa. Hän ei koskaan lupaa minulle kovin paljon etukäteen, että nähdään. Olen kyllä puhunut asiasta hänen kanssa, mutta hän on vain sanonut, ettei kykene tekemään etukäteen suunnitelmia. Osittain tämä voi olla totta, mutta välillä minusta tuntuu, että hän odottaa, että ilmaantuuko kyseiselle päivälle jotain parempaa. Näin minusta vain tuntuu.

Minusta tuntuu myös pahalta, että näemme vain kerran tai pari viikossa. Se ei ole mitä haluaisin. Olen puhunut tästäkin. Muutosta ei ole tullut. osa syy on se, että aikataulumme menevät ristiin, mutta tiedän, ettei hän edes haluaisi nähdä useammin.

Tuntuu, ettei minulle ole muuta vaihtoehto kuin lähteä. Se on vain vaikeaa, koska välitän todella hänestä. Ja minun on aina ihan hyvä olla hänen kanssa, mutta silloin kun olemme erossa tuntuu, pahalta kun tajuan tilanteen. Sen, ettei suhteella ehkä ole tulevaisuutta. Toki haluaisin vielä yrittää, mutta en tiedä onko se turhaa.

 

[töps]

Anteeksi piti aloittaa keskustelu