Synnytyksen jälkeinen psykoosi.. Kuinka suhtautua???

["Mä vain"]

paljon, paljon vaikeampaa ja raskaampaa on tällä tutullasi. Jos olisin sinä yritäisin "tukea" tuttavaasi enkä lyödä lyötyä. Jos hän sinua haukkui niin nyt varmasti on saanut maksaa siitä.

 

[Ei normaali reaktio]

[QUOTE="vieras";23182922]Jotekin sinun asenteestasi paistaa, ettei kaikki ole kunnossa sinullakaan. Ihan kuin sinun ja muiden ihmisten välillä ei olisi selkeitä rajoja, vaan muut pääsevät vaikuttamaan omiin ajatuksiisi ihan liikaa. [/QUOTE]

Samaa mietin itsekin. Ei ole normaalia aikuisen ihmisen käytöstä ottaa yksittäisen ihmisen palautetta (ja vielä selkeästi häiriintynyttä palautetta) noin tosissaan. "Normaali" ihminen voisi toki pahoittaa mielensä, katkaista välit tms, mutta ei sentään pitää itseään huonona äitinä ja itkeskellä yökausia siksi että joku sattuu sanomaan jotain pahaa. Ap:n kannattaisi nyt hieman kasvattaa itseään, sillä varmasti joskus joku aina sanoo pahasti, ja elämä tulee olemaan vaikeaa jos jokainen pahan kommentin ottaa noin vakavasti ja määrittää itsensä niiden pohjalta.

 

["vieras"]

Ei se kuitenkaan vasta lapsen saaneen äidin tehtävä ole huolehtia psykoosin saaneesta kaverista. Kaverilla lienee omat tukiverkkonsa.

Harmi ettet heti alkuunsa estänyt yhteydenpitoa vaan otit vastaan ylimääräistä sontaa, nyt voit ihan hyvillä mielin toipua asiasta sen aikaa kuin tarvit. Kaverin kanssa aloitat vapaaehtoisesti yhteydenpidon sitten, kun se ei ole sinulle(kaan) rasite.

Hylätä ei tartte, muttei myöskään uhrata omaa vauvasta-nauttimis-aikaansa.

 

[kokemus]

Itse olen sairastanut synnytyksen jälkeisen psykoosin. Olin sairaalahoidossa kuukauden, suurimman osan ajasta eristyksessä suuren itsemurhavaaran vuoksi. Tuosta on aikaa jo neljä vuotta ja on pakko sanoa ihan 100% rehellisesti etten tunnista itseäni sairaskertomuksesta. Olen viillellyt itseäni, seissyt jääkylmässä suihkussa tunnin jne jne.
Tiedän, että olen sanonut kammottavia asioita miehestäni, lapsestani ja vanhemmistani. Kun tervehtyminen alkoi, me pidettiin ns.perhepalaveri, mies ja vanhempani. Sovittiin yhdessä, että asioista joita silloin puhuin/tein, ei puhuta ellen halua, mies ja äiti ja isä kävivät yhdessä asioita läpi terapiassa.
Se oli hyvin sairas ihminen joka ne sanoi, ei se jonka kanssa mieheni meni naimisiin tai vanhempieni tytär. Sairaskertomukset ovat isän ja äidin luona. Terapeuttini ohjeiden mukaan olen selannut osan. Loput tuskin haluan koskaan tietää.
Mikään ei "valmistanut" psykoosiin. Lapsi oli toivottu, synnytys helppo, mies ihana, mutta näin vain kävi. En osaa tarpeeksi kuvata miten paljon miestäni arvostan ja rakastan; mutta toista lasta ei tule. Rakastan lastani ylikaiken ja haluaisin mielellään sisaruksia, mutta pelko saman toistumisesta on liian suuri.

Anna ystävällisesi aikaa toipua, ja sitten tulevaisuusdessa keitä kahvit, istukaa alas ja päättäkää antaa menneisyyden mennä. Takaan, että psykoosi itsessään on rangaistus kelle hyvänsä. Minusta ainakin kuullostat hyvältä ystävältä, vähättelemättä lainkaan miten sanat sattuivat sinuun. Mennyttä ei voi muuttaa mutta voitte aloittaa uuden vuoden ja ystävyyden.

 

["ilona"]

Minulla oli myös synnytyksen jälkeen psykoosi, 1,5 viikkoa olin osastolla. Todellisuudentaju hämärtyi ja minulla oli voimakkaita pelkotiloja enkä ole vielä tänä päivänäkään varma mikä kaikki sairaalassa tapahtunut tapahtui oikeasti ja oliko osa niistä omia harhoja. Enkä oikeastaan haluakaan tietää. Raskas taival oli parantua mutta onneksi yksikään ystäväni ei minua hylännyt. Tosin vain yhden kanssa puhuin puhelimessa kun olin psykoosissa, muut tietävät vain että psykoosissa olin ja osastolla. Nyt olen uudelleen raskaana ja vaikka sairauden uusiutuminen pelottaa välillä, luotan kuitenkin siihen että kun asia on nyt tiedossa siihen osataan tarttua aiemmin eikä pääse pahaksi.

Ap, toivon että sinulla on voimia olla ystäväsi tukena mutta älä tee sitä oman jaksamisesi kustannuksella. Itse olen ikuisesti kiitollinen läheisilleni että he jaksoivat rinnallani koko paranemisprosessin ajan.

 

[no jaa]

Voihan sitä suhtautua toisen puheisiin niin että ovat olleet osa hänen sairauttaan ja sillä tavalla ja sitä kautta sitten ymmärrettävissä.

Hallaa kuitenkin tekee ystävälleen se joka huitaisee omat tunteensa ja todellisuuden sitä kautta olemattomaksi. Tosi on että ystävän sanomat asiat ovat loukanneet, eikä se totuus sitten minnekään häviä diagnoosin myötä. Myös sairaan ihmisen on toipuessaan ikävä kyllä ymmärrettävä millaista oma sairaus on toisille.

 

["vieras"]

[QUOTE="ilona";27794499]Ap, toivon että sinulla on voimia olla ystäväsi tukena mutta älä tee sitä oman jaksamisesi kustannuksella. Itse olen ikuisesti kiitollinen läheisilleni että he jaksoivat rinnallani koko paranemisprosessin ajan.[/QUOTE]

Tässä se pointti, ei omien voimien kustannuksella ja kunkin läheiset ovat kuitenkin ne, joille asia varsinaisesti kuuluu.

 

[skeptikko]

Ei savua ilman tulta. Miksi tunnet olevasi huono äiti jos ei syytä kerta ole.. Muista ettet ole täydellinen ja saatat ollakkin oikeastikkin huono äiti vaikka kaverisi olisi vielä huonompi. Pidä huoli itsestäsi. Kuulostat todella epävarmalta äidiltä. Voi hyvin.

 

["Maarit"]

[QUOTE="vieras";27794576]Tässä se pointti, ei omien voimien kustannuksella ja kunkin läheiset ovat kuitenkin ne, joille asia varsinaisesti kuuluu.[/QUOTE]

ja peesi.

 

["vieras"]

[QUOTE="a p";23182750]Kiitos näistä... Joiltain osin ajattelen itsekin näin mitä sanoitte.. Hän on sairas ja ne olivat sairaan ihmisen puheita. Kuitenkin mielessä on ne äitiyden ensiaskeleet kun itse koki aina välillä olevansa epäonnistunut jossain ja joku heitti ne kasvoilleni ja käänsi oikein veistä haavassa.. Ja kuinka monta kertaa olen omissa hormonihuuruissani itkenyt vaan..[/QUOTE]

Ikävä juttu, mutta muista kuitenkin että ystäväsi on ollut vakavasti sairas. Hänen puheensa noina hetkinä ovat sellaisia, mitkä sun pitää mieleltäsi terveenä vaan unohtaa. Hormonihuurut, vaikkakin joillakin kovat, on pientä verrattuna psykoosin aiheuttamiin huuruihin.

 

[mamanas]

Hui, musta on melkein pelottavaa lukea näitä juttuja. Siis tosi pelottavaa, että terve ihminen voi yhtäkkiä, tuosta vain mennä johonkin psykoosiin, eikä jälkeen päin välttämättä muista kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä : / Tulee mieleen ihan joku kauhuelokuva, ihan kuin joku demoni olisi vallannut ihmisen, hyi :|

 

[hhgg]

Suhtautuisin kuin keneen tahansa ihmiseen. Kysyisin kuulumisia ja vointia. Todennäköisesti kertoisin että touhu hieman jo ihmetyttikin ja varsinkin yöllinen häirintä suututtikin, epäilinkin jo että kaikki ei ole kunnossa, mutta moihin asioihin vain niin vaikea on ulkopuolisen puuttua. Kysyisin miten vauva jakselee ja tarvitseeko ja saako ystävä apua vauvan hoidossa ja arki askareissa.