Syyllisyyden tunne

[syyytön]

Aattelin aloittaa keskustelun ihan RJV-tyylisesti out of the blue.


Aiheena siis syylllisyys, ja kyselen että tunnistatteko itsessänne turhan syyllisyyden, ja osaatteko elää mahdollisen aiheellisen syyllisyyden kanssa ( mikäli vastaus liittyy parisuhteeseen, ja sen tuomiin syyllisyydentunteisiin, niiin sekin hyvä)
MInulla on perheessäni ja ystäväpiirissäni muutamia ihmisiä, jotka puhuvat aina syyllisyydestä. Oma mieheni on kaikkein pahin tässä syyllisyyden tuntemisessa. Hänelle tulee syyllinen olo, jos hän käy ruokatunnilla vähän pitempään, nykyään hänelle tulee syyllinen olo jos hän työpaikalla esim oman toimistonsa suojissa nukahtaa hetkeksi, tai kokee jotain tahattomia ruumiintoimintoja jotka hetkeksi estävät hänen töihinmenonsa tai työntekonsa. Hän kokee syyllisyyttä lähtiessään aikaisemmin kotiin. Hön kokee syyllisyyttä koska on ollut töissä eikä viettänyt viikonloppua minun kanssani. Viakka minusta se on valinta, mitä tekee, ja jos valitsee työn ennen parisuhdetta niin mitä ihmeen syyllisyyttä siitä pitää kokea? Varsinkaan jos kukaan ei ole ollut syyttämässä.

minusta tämä on aika sairasta, koska itse en oikein koe tuollaisista asioista varsinaista syyllisyyttä. Olenko siis huono ihminen kenties, vai olenko siinä mielessä terve? En nimittäin itse tunne syyllisyyttä jos en ole ollut kesälomani aikana yhteydessä tiettyihibn ihmisiin vaan otan itselleni vapaa-aikaa. En koe syyllisyyttä jos olen istunut sohvalla lomani, enkä "tehnyt" mitään kuten suursiivousta, mökin kukkapenkin nypläystä, vaatekaapin järjestelyä, urheilusukellusta tai vuorikiipeilyä.


tuttavapiirissä syyllisyyttä kuulee yhteyksissä ihan vaikka "onpas syyllinen olo, kun en mennyt koko ansaitun kesälomani aikana töihin enkä edes soittanut sinne kertaakaan"

"On niin syyllinen olo, kun piti viedä lapsi tarhaan"

"On syyllinen olo, kun lupasin itselleni siivota eilen ja nyt katsoinkin vain telkkaria"

Minusta syyllisyys on ihmisen omaa paskapuhetta itselleen, iltasatu jota hän kertoo itselleen ja muille vaikuttaakseen jalomieliseltä.

Mutta viis minun mielipiteestäni, mikä on teidän?

 

[???????]

::::::

 

[aloittaja]

::::::

Ei kuulu sinulle.

 

[normaali ihminen]

Joka jakaa itsensä työn, perheen ja muiden osa-alueiden kanssa elämässä/yhteiskunnassa tuntee tervettä syyllisyyttä siitä, että on riittämätön kiireessä. Liika syyllisyyden tunto sairastuttaa.

 

[arvojärjestys]

Asiat pitää osata laittaa tärkeysjärjestykseen. Moni meistä Elleistäkin elää ruuhkavuosia, jossa perhe, puoliso, ystävät, vanhemmat ja sukulaiset tarvitsevat kukin oman osansa. Sitten on vielä muut aikasyöpöt kuten työ, kotityöt, harrastukset yms., joihin pitäisi riittää aikaa.

Jos syyllisyys ajankäytöstä häiritsee kovasti, kannattaa miettiä, että mikä elämässä on oleellista ja mihin asioihin pitää itse vaikuttaa. Kyllä minustakin oli tosi ikävää viedä lapset päivähoitoon, mutta kun rahaa on pakko saada, ajattelin niin, että suhtaudun asiaan siten, että työ on pakko hoitaa ja sen vuoksi sitten sopeudutaa siihen tilanteeseen. Lasten kanssa sitten tuli oltua hirveästi iltaisin ja viikonloppuisin, jotta sai paikattua sitä tilannetta, että oli pakko viedä lapset hoitoon.

Jos taas aika tuntuu menevän epäoleelliseen, niin sitten kannattaa miettiä, että onko oikeasti tärkeämpää pitää koti siistinä, jos se aika on pois esim. omien lasten kanssa olemiselta. NÄmä ovat arvokysymyksiä, mutta monella on niin kamala kiire, että yrittää hoitaa vähän kaikkea ja jättää sitten mielestään epäoleellisempia asioita hoitamatta (parisuhde, kaverisuhteet, harrastukset), jotta ehtisi keskittymään tärkeämpiin asioihin. Joskus sitä saattaa havahtua, ettei ehkä sittenkään ole arvottanut oikein noita asioita, vaan onkin sitten keskittynyt ihan liikaa maton hapsujen imurointiin, kun vaikkapa oma parisuhde on menossa karille yhteisen ajanpuutteen vuoksi.

 

[normaali ihminen]

Päiväkotihan on hyvä asia! Kunhan siellä ei pidetä lasta 10 tuntia ja "haeta aina viimeisenä".

Parisuhde on tärkeämpi kuin maton hapsut!