V
"vieras"
Vieras
Tiedätkö, minulle tuli ensimmäisestä viestistäsi kovasti mieleen omat tunnelmani tuossa viitisen vuotta sitten. Ihan samat oli mietteet; kalvava syyllisyys, josta ei kehdannut puhua kenenkään kanssa, ajatukset mitä muut sanoisivat, itsemurhakuvitelmat, hirvittävä ahdistus joka vei ilon kaikesta -siis aivan kaikesta. Oikeastaan velloin synkissä ajatuksissa kaksi vuotta. Itse lähdin kuitenkin vihdosta viimein juttelemaan terapeutin kanssa, joka oli oikeasti tosi ihana ihminen. Osasi katsoa asioita "sieltä kaukaa", että ne isotkin asiat alkoi tuntua pienemmiltä. Ja vaikka ei tietyille virheille enää mitään mahtanut, niin jälkeenpäin olen silti tehnyt paljon asioiden eteen jotta saisi uuden suunnan elämälleen ja se auttoi lopulta hyväksymään asiat ja jättämään ne taakseen. Sinähän käyt nyt pahinta vankilaa läpi, itsesyyllisyyttä. Mitä se terapeutti voi tehdä pahempaa? Lyödä, huutaa asia kauhuissaan käytävillä? Katsoa pahasti? Tottakai pahat asiat pitääkin tuomita, tuomitsethan sinäkin. Silti niistä voi puhua ja rakentaa muutosta, sillä syyllisyys on askel kohti parannusta.
En tiedä mistä on kyse, mutta todennäköisesti tuo sinun asenteesi suurentaa sitä taakkaa entisestään. Ts. suurentelet asiaa koko ajan lisää, ja koet että se on jotain ylitsepääsemättömän epätavallista ja tuomittavaa ja väärin, eikä kukaan muu voi tehdä samalla tavalla koskaan. Ammattilaisen kanssa voi keskustella, ne ovat juuri siksi ammattilaisia.