Tää tuska ei hellitä koskaan.

[Siiri]

Mun oma rakas isä kuoli kuukausi sitten. Täysin terve mies ja yllättäen sydänkohtaus. Miten tästä voi selvitä? Joka päivä joka minuutti joka sekunti itkettäis ja ikävä raastaa sydäntä.
Mitään musiikkia ei voi kuunnella ettei itku tulis ja oikeen mitään ei jaksais tehä.
Tossa ois 3kk vanha tyttökin hoidettavana ja viihdyttää pitäis. Tiiän et pitäis jaksaa vauvan takia, mut kaikki tuntuu niiin ylivoimaisen raskaalta.
Millon tää helpottaa, ees vähän?

 

[nibbler]

pakko sanoo että ei koskaan. mut joskus tulee semmonen päivä, ku sä et ajattele asiaa samalla lailla kun nyt, kun tuosta on niin vähän aikaa.

:hug:

 

[Moppi]

:hug:

 

[vieras]

Kirjat sanovat, että vuodessa, mutta totuus on jotain ihan muuta. Ei suru etene välttämättä selkeänä prosessina vaan välillä kompuroidaan, välillä menee paremmin. Ei kannata nyt edes yrittää tavoitella surusta selviytymistä vaan velloa siinä rauhassa aikansa. Muutoin se tulee tuplana takaisin myöhemmin.

Äitini kuolemasta on 10 vuotta ja itken vieläkin joskus. Erityisesti lasten syntymät toivat tunteet pintaan. Ei voi koskaan kertoa lapsille kaikkea mummista, vaikka yrittäisikin.

Voimia sinulle.

 

[mielikuva]

:hug: Päivä päivältä se helpottaa. Pyydä apua hoitamiseen..

 

[Lumivalkoinen]

Vanha tuttu klisee aika parantaa pitää paikkansa. Ei siihen valitettavasti muu auta.
Mun 16 vuotta sitten kuollut isä täyttäisi tänään 60 vuotta.

 

[Siiri]

Välillä kun tulee kamalia vihantunteita, oon vihanen isälle miks jätti mut yksin tänne.
Aina kun jotain tapahtui soitin ensimmäisenä hänelle. Hän oli mun tukipilari, paras ystävä.
Kerkesi nähdä vain kerran lapsenlapsensa.

On se niin väärin että terveet ja sellaiset ihmiset jotka haluais elää viedään meiltä pois.
Jotku vanhukset makaa dementoituneina sairaalassa, jotku ihmiset tappaa itse itsensä.

Pistää vihaks.

 

[Madicken04]

Kirjat sanovat, että vuodessa, mutta totuus on jotain ihan muuta. Ei suru etene välttämättä selkeänä prosessina vaan välillä kompuroidaan, välillä menee paremmin. Ei kannata nyt edes yrittää tavoitella surusta selviytymistä vaan velloa siinä rauhassa aikansa. Muutoin se tulee tuplana takaisin myöhemmin.

Äitini kuolemasta on 10 vuotta ja itken vieläkin joskus. Erityisesti lasten syntymät toivat tunteet pintaan. Ei voi koskaan kertoa lapsille kaikkea mummista, vaikka yrittäisikin.

Voimia sinulle.

Aivan. Ei se helpottaminen ole ajasta kiinni ja ärsyttääkin nuo sanonnat "aika parantaa kaikki haavat". Ei sillä ajalla ole mitään merkitystä vaan itse surutyöllä ja sen akutta selviämisellä. Ei ne muistot, suru ja ikävä katoa, mutta pikkuhiljaa jollain lailla muuttavat muotoaan ja arki alkaa taas sujua pikkuhiljaa. Siinä on niin paljon asioita mitä joutuu käymään läpi ennen kuin tuollaista pystyy hyväksymään.

Mutta tosissaan tuo kuukausi on niin lyhyt aika että hädintuskin on kerennyt tajuamaan toisen olevan poissa. Siinä en kiirehtisi surutyössä vaan antaisin tunteiden velloa aikansa. Pakko se tuska vaan on joskus läpikäydä ja tosissaan jos sen kovin kauas tulevaan siirtää niin vaikeammaksi vaan menee.

Oma pikkuveljeni kuoli 2v sitten varsin ikävällä tavalla. Tottakai on suru ja ikävä ja häntä ajatellessä yhä tulee helposti itku. Mutta ehkä jollain alilla olen asian kuitenkin hyväksynyt ja se suurin ahdistus on helpottanut. Arki menee omalla painollaan, pystyn nukkumaan yöt eikä enää herää aamulla siihen pahaan oloon. Voi mennä yhä pidempiä aikoja ilman että edes ajattelen häntä eikä se suru siis ole enää kokoaikaa yllä. Myös niitä kauniita muistoja pystyy käymään läpi rentoutuneemmin. Samoin oman syyllisyydentunteni kanssa alan varmaan olla sinut, eli parempaan suuntaan ollaan menossa. Äitini taas elää yhä tuota samaa yötä joka päivä... :/

Voimia sinulle! :hug:

 

[Madicken04]

Vanha tuttu klisee aika parantaa pitää paikkansa. Ei siihen valitettavasti muu auta.
Mun 16 vuotta sitten kuollut isä täyttäisi tänään 60 vuotta.

Ei muuten pidä paikkaansa. :/

 

[vieras]

Minä myös inhoan lausahduksia aika parantaa haavat, jokaiselle annetaan niin paljon kuin jaksaa kantaa, se vahvistaa mikä ei tapa jne.

Sanonnat on keksinyt joku, joka ei ole paljoa elämää nähnyt. Aika vain muuttaa surun luonnetta, ei suru itsessään mihinkään kaikilta katoa. Suru ei vahvista, vaan lisää viisautta ja elämänkokemusta. Ihan yhtä heikko voi olla vaikeidenkin kokemusten jälkeen eikä siinä ole hävettävää. Ja taakat voivat todellakin olla kohtuuttomia kantaa.

 

[pillipulla]

Mun mummu aina sanoo että ei se ikävä ja suru lopu koskaan se vain muttaa muotoaan. Ehkä se näin onkin.

 

[jokuvain]

Välillä kun tulee kamalia vihantunteita, oon vihanen isälle miks jätti mut yksin tänne.
Aina kun jotain tapahtui soitin ensimmäisenä hänelle. Hän oli mun tukipilari, paras ystävä.
Kerkesi nähdä vain kerran lapsenlapsensa.

On se niin väärin että terveet ja sellaiset ihmiset jotka haluais elää viedään meiltä pois.
Jotku vanhukset makaa dementoituneina sairaalassa, jotku ihmiset tappaa itse itsensä.

Pistää vihaks.

mun oma isä kuoli sairauden takia "jo" 10 vuotta sitten. olin silloin ihan lapsi vielä. en osannut käsitellä surua, tai osasin jouduin samalla aikuistumaan nopeasti mikä ehkä hyvä tai huono juttu.
on aikoja jolloin ei tule edes isä mieleen, sitten tulee päiviä jolloin vain mietin että mitenkähän asiat mahtaisivat olla. no jokatapauksessa, tästä ei oo kuukauttakaan aikaa kun mietin mäpäs soitan isälle, ja kaivoin puhelimen taskusta sen jälkeen tajusin enhän mä voikkaan.

 

[Katariina]

Läheisen menetyksestä ei toivu koskaan ennalleen. Ajan myötä suru kyllä vaimenee.

Minun rakas mummini haudattiin viikko sitten. Toisaalta olen onnellinen siitä, että ehdin hyvästellä hänet, koska tiesimme mikä on edessä. Ehdin siis kertoa hänelle, kuinkä rakas hän oli meille kaikille ja että vaalisimme hänen muistoaan ja kertoisimme hänestä myös jälkipolvillemme.

Siitä huolimatta ajattelen, että olisi ollut armollisempaa hänelle päästä täältä pois nopeasti niin, ettei olisi itse tajunnut lähtönsä olevan edessä. Eikä läheisenäkään ollut mukavaa nähdä rakkaan ihmisen kituvan viimeisiä elinkuukausiaan. Toivottavasti itse kohtaan kuolemani saappaat jalassa.

 

[vieras]

Ajattelepas, niiden osaa, joilla vanhemmat elossa, mutta ovat "kuolleita". ei kiinnostusta lapsenlapsiin. Mietipäs miten surullinen osa noilla lapsila. Olisi paljon paljon helpompi sanoa, että isovanhemmat kuolleet.

 

[dfdf]

Ajattelepas, niiden osaa, joilla vanhemmat elossa, mutta ovat "kuolleita". ei kiinnostusta lapsenlapsiin. Mietipäs miten surullinen osa noilla lapsila. Olisi paljon paljon helpompi sanoa, että isovanhemmat kuolleet.

Ei lastenlapset osaa kaivata isovanhempien huomiota, jos eivät sellaista ole saaneetkaan. Näiden lasten elämässä tällainen isovanhempien käytös on normaalia.

 

[vieras]

Ajattelepas, niiden osaa, joilla vanhemmat elossa, mutta ovat "kuolleita". ei kiinnostusta lapsenlapsiin. Mietipäs miten surullinen osa noilla lapsila. Olisi paljon paljon helpompi sanoa, että isovanhemmat kuolleet.

Ei lastenlapset osaa kaivata isovanhempien huomiota, jos eivät sellaista ole saaneetkaan. Näiden lasten elämässä tällainen isovanhempien käytös on normaalia.

Onko näin? Vaikka näkevät päinvastaisia esimerkkejä kavereidensa perheissä? Olisi kiva, jos noin on.

 

[Lumivalkoinen]

Vanha tuttu klisee aika parantaa pitää paikkansa. Ei siihen valitettavasti muu auta.
Mun 16 vuotta sitten kuollut isä täyttäisi tänään 60 vuotta.

Ei muuten pidä paikkaansa. :/

Mun mielestä pitää siinä mielessä että eihän suru koskaan katoa mutta sen kanssa oppii elämään. Koska on vaan pakko, ei ole muuta vaihtoehtoa.

 

[=(]

Mun isä kuoli vuosi sitten ja joka päivä ikävä on ja mielessä pyörii.
Joka viikko on pitäny itkut itkee, jospa joskus vähän helpottais!

Ap. otan osaa!

 

[Madicken04]

Ajattelepas, niiden osaa, joilla vanhemmat elossa, mutta ovat "kuolleita". ei kiinnostusta lapsenlapsiin. Mietipäs miten surullinen osa noilla lapsila. Olisi paljon paljon helpompi sanoa, että isovanhemmat kuolleet.

Ei lastenlapset osaa kaivata isovanhempien huomiota, jos eivät sellaista ole saaneetkaan. Näiden lasten elämässä tällainen isovanhempien käytös on normaalia.

Onko näin? Vaikka näkevät päinvastaisia esimerkkejä kavereidensa perheissä? Olisi kiva, jos noin on.

Uskoisin että tämä isovanhempien puuttuminen on kovempi pala vanhemmille kuin lapsille. Nuo esimerkit eroavat toisistaan myös sen surun myötä. Silloin kun kuolema vie pois rakkaan ja välittävän vanhemman se on todellinen tuska. Jos taas on kysymys vanhemmasta joka ei oikeastaan koskaan ole ollutkaan läsnä, ei kiinnostunut lastensa perheistä jne niin tunne voi olla enemmänkin katkeruutta, halveksuntaa tai ainakin ärsyynnystä jne. Erona noissa vielä se että ne ei-välittävät isovanhemmat ovat kuitenkin vielä elossa ja on toivoa että jonain päivänä tajuaisivat mitä ovat menettäneet ja haluaisivat korjata asian. Kuolleen isovanhemman kanssa näin ei tapahdu ja kaikki on lopullista.

Mutta siis lapset kyllä tottuvat siihen ettei isovenhempia ole. Oma äidinäitini kuoli äidin ollessa vielä lapsi enkä osaa sanoa että olissin varsinaisesti häntä surrut. Äitini ja tämän sisarusten seka papan puolesta olen ollut surullinen. Isänisää ei taas edes olla tunnettu enkä häntäkään osaa surra. Isänäiti kuoli ollessani 7v ja häntä surin niin kuin lapsi suree. Pappa on yhä elossa ja hänen kanssaan ollaan niin paljon koettu että häntä tulen suremaan vahvasti kun se päivä joskus koittaa... :/

Mutta siis silloin kun noita isovanhempia ei ole koskaan ollut, ei heitä osaa surra kyseisinä ihmisinä. Lähinnä sitä suree ajatusta siitä ettei isovanhempaa ole. Olisin itsekin halunnut lapsena mummolan ja mielelläni kävin kavereiden ja sukulaisten kanssa näiden mummoloissa ja nautin noista reissuista ja mummojen huomiosta. Mitään katkeruutta en koskaan osannut tuntea.

 

[Madicken04]

Vanha tuttu klisee aika parantaa pitää paikkansa. Ei siihen valitettavasti muu auta.
Mun 16 vuotta sitten kuollut isä täyttäisi tänään 60 vuotta.

Ei muuten pidä paikkaansa. :/

Mun mielestä pitää siinä mielessä että eihän suru koskaan katoa mutta sen kanssa oppii elämään. Koska on vaan pakko, ei ole muuta vaihtoehtoa.

Ei kaikkien kohdalla käy noin. Äitini elää yhä jokaikinen yö kahden vuoden takaista veljeni itsemurhaa eikä suru ole helpottanut tai muuttunut tippaakaan. Tai ehkä kasvanut ja katkeroitunut, jos jotain muutosta on tapahtunut.

Ja on paljon muitakin ihmisiä jotka eivät ole koskaan pääseet yli kärsimistään menetyksistä. Aina ei vaan voimat riitä... Siksi en näe oleellisena tuota aikaa vaan sitä miten sen ajan kulessa saa käytyä sitä surutyötään läpi.

 

[harmaana taas]

Vanha tuttu klisee aika parantaa pitää paikkansa. Ei siihen valitettavasti muu auta.
Mun 16 vuotta sitten kuollut isä täyttäisi tänään 60 vuotta.

Ei muuten pidä paikkaansa. :/

No ei voi tätä(kään ) asiaa yleistää millään lailla!
Toisilla aika auttaa,toiset taas jää "vellomaan" suruunsa eivätkä uskalla päästää siitä irti ja unohtaa sitä suruaan (en tarkoita että pitäis unohtaa se kuollut omainen )

 

[Madicken04]

Vanha tuttu klisee aika parantaa pitää paikkansa. Ei siihen valitettavasti muu auta.
Mun 16 vuotta sitten kuollut isä täyttäisi tänään 60 vuotta.

Ei muuten pidä paikkaansa. :/

No ei voi tätä(kään ) asiaa yleistää millään lailla!
Toisilla aika auttaa,toiset taas jää "vellomaan" suruunsa eivätkä uskalla päästää siitä irti ja unohtaa sitä suruaan (en tarkoita että pitäis unohtaa se kuollut omainen )

Tai ihminen voi ohittaa surunsa käsittelemättä sitä millään lailla. Jatkaa elämää näennäisen samalla kaavalla ja ihmiset ihailevat kuinka hyvin toinen on päässyt surustaan irti. Yllättävän paljon löytyy ihmisiä jotka eivät oikeasti ole päässeet surustaan irti vaikka on jo kulunut vuosia.

Siksi siis pidän oleellisempana sitä miten tuon ajan käyttää kuin itse ajan kulumista. Pelkkänä ajan kulumisena se ei poista tuskaa, tykkään minä. Joku muu voi sitten tykätä erilailla.

 

[DG]

Itse oman äitini haudanneena voin sanoa että ensimmäinen vuosi oli pahin.
Sitten se helpottaa. Tietenkin itsellä omien lapsien syntymäkohdat oli pahoja tai häät tai muut merkkipäivät. Nyt tapahtuneesta on vajaa 10 vuotta, eikä se ole päälimmäinen asia päässä enää. Tulee hetkiä kun äitiä on ikävä. Mutta ei sitä voi jäädä siihen tuskaan kiinni loppuiäksi, sitä ei ainakaan mun äiti olisi halunnut.

Tietenkin hän on aina poissa, ja ei kyllä yhtään haittaisi vaikka hän eläisi edelleen.

Mutta nyt itse äitinä voin sanoa, että oman lapsen menettäminen on pahempaa kuin oman äidin. Vaikkei sekään ollut helppoa. Joten se äiti jolla on lapsi tehnyt itsemurhan ymmärrän sen hyvin miksi hän miettii lopun elämän olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ja jää syyttämään itseään.

Sitten toinen, että joku sanoi, että pistää vihaks kun joku tappaa itsensä. Tuskin se sillä tappaneellakaan oli helppoa. Jokin syy siihenkin oli miksi hän ei jaksanut. Ja miksi hän ei saanut sitä apua silloin kun sitä olisi pitänyt saada.

Itse taas siitä että aika parantaa haavat. Niin kyllä siinä osaksi on totta. Eli kun kuolema on juuri tapahtunut niin sehän on aika shokkitilanne kun se tapahtuu äkillisesti. Mutta sitten se suru lievenee ja muuttaa muotoaan. Mutta kyllähän jos on syvä haava niin jälki siitä aina jää. Eli siihen jää se haavan jälki mutta haava menee ns. kiinni. Eli muisto ja kaipaus jää. Ja kyyneleetkin vähenevät ajan mittaan.

Mutta apeeellä. Sure rauhassa! Muistot kannat mukanasi lopun elämäsi. Saat olla vihainen, se kuuluu suruun. Saat nauraa jos siltä tuntuu. Surua on niin monenlaista. Otan osaa!