Mää ny laitan tännekkii.. Ku tuli ihan lupa.
Eli siis kesäkuussa ValitutPalat julkaisi "synnytyskertomukseni" Tahdon kertoa - palstallaan
Tämä tarina on siis tosi
Näin sävel soi
Olin suunnittellut kaiken
Kirjoittajamme Jyväskylästä toimii synnytystukihenkilönä - ja varmistaa, että synnyttäjä saa kuulla toivomaansa musiikkia.
Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen hyvissä ajoin. Lapsi olisi jo kolmas, eikä lisää välttämättä enää tulisi. Halusin, että viimeisestä synnytyksestäni jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin tapahtumassa, jonka kulkuun ei muuten voi edes yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja saada vauva nopeasti ulos. Tämä synnytys tulisi olemaan täysin toisenlainen!
Tällä kertaa olisin aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain toisten käskytettävänä. Synnytyksen suunnittelu oli toki realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla; tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin miettimään, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.
Tärkeää osaa suunnitelmassani näytteli musiikki. En edellisiin synnytyksiini lähtiessä ollut tajunnut, että sairaalaan voisi tuoda omia levyjä. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja mieheni ja kätilön kannustus. Tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.
Koko raskausajan valikoin musiikkia erityisesti sen mukaan, mistä saisin sitten synnytyksen koittaessa voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan.
Viimein sitten koitti tuo odotettu hetki. Pari päivää ennen laskettua aikaa, helmikuisena aamuna vuonna 2008, kävi käsky käydä synnytyssaliin. Oloni oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelin hiljaa mieheni kanssa tulevasta koitoksesta. Suunnittelimme varovaisesti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät.
Vähitellen kipu hiipi seuralaisekseni, ja aloin tuntea merkkejä siitä, että pian synnytys toden teolla käynnistyisi. Mies kysyikin, olisiko jo aika valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin käyväni ensin vessassa ja pyysin miestäni laittamaan aluksi radion päälle.
Supistukset kuitenkin voimistuivat vauhdilla, ja kun pääsin takaisin sängyn ääreen, alkoi tuntua siltä että vauva syntyisi juuri sillä minuutilla. Mieheni ja kätilöni säntäsivät viereeni, ja supistuksen tauottua he lähes heittivät minut sängylle. Kätilö totesi, että saisin ryhtyä ponnistamaan.
Kesken raskaimman ponnistuksen korviini yhtäkkiä kantautui radion ääni. Samassa tajusin, että levyt olivat edelleen kassissa eikä nyt olisi aikaa ruveta kaivamaan niitä esiin. Juuri kun sain punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkoi kertosäe pauhata kaikella voimallaan: "Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!"
Se ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vähän kuin olisi katsellut herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi.
Eli siis kesäkuussa ValitutPalat julkaisi "synnytyskertomukseni" Tahdon kertoa - palstallaan
Tämä tarina on siis tosi
Näin sävel soi
Olin suunnittellut kaiken
Kirjoittajamme Jyväskylästä toimii synnytystukihenkilönä - ja varmistaa, että synnyttäjä saa kuulla toivomaansa musiikkia.
Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen hyvissä ajoin. Lapsi olisi jo kolmas, eikä lisää välttämättä enää tulisi. Halusin, että viimeisestä synnytyksestäni jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin tapahtumassa, jonka kulkuun ei muuten voi edes yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja saada vauva nopeasti ulos. Tämä synnytys tulisi olemaan täysin toisenlainen!
Tällä kertaa olisin aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain toisten käskytettävänä. Synnytyksen suunnittelu oli toki realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla; tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin miettimään, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.
Tärkeää osaa suunnitelmassani näytteli musiikki. En edellisiin synnytyksiini lähtiessä ollut tajunnut, että sairaalaan voisi tuoda omia levyjä. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja mieheni ja kätilön kannustus. Tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.
Koko raskausajan valikoin musiikkia erityisesti sen mukaan, mistä saisin sitten synnytyksen koittaessa voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan.
Viimein sitten koitti tuo odotettu hetki. Pari päivää ennen laskettua aikaa, helmikuisena aamuna vuonna 2008, kävi käsky käydä synnytyssaliin. Oloni oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelin hiljaa mieheni kanssa tulevasta koitoksesta. Suunnittelimme varovaisesti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät.
Vähitellen kipu hiipi seuralaisekseni, ja aloin tuntea merkkejä siitä, että pian synnytys toden teolla käynnistyisi. Mies kysyikin, olisiko jo aika valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin käyväni ensin vessassa ja pyysin miestäni laittamaan aluksi radion päälle.
Supistukset kuitenkin voimistuivat vauhdilla, ja kun pääsin takaisin sängyn ääreen, alkoi tuntua siltä että vauva syntyisi juuri sillä minuutilla. Mieheni ja kätilöni säntäsivät viereeni, ja supistuksen tauottua he lähes heittivät minut sängylle. Kätilö totesi, että saisin ryhtyä ponnistamaan.
Kesken raskaimman ponnistuksen korviini yhtäkkiä kantautui radion ääni. Samassa tajusin, että levyt olivat edelleen kassissa eikä nyt olisi aikaa ruveta kaivamaan niitä esiin. Juuri kun sain punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkoi kertosäe pauhata kaikella voimallaan: "Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!"
Se ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vähän kuin olisi katsellut herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi.
