Niinpä niin, se tuttu tarina. Minä tein nuoruuttani ja tyhmyyttäni kaksikymppisenä ihan saman valinnan: opiskelupaikan ja kaupunkiin muuton sijaan valitsin miehen ja elämän kotipaikkakunnalla. Haaveita opiskeluista oli, mutta ajattelin, että parin vuoden päästä sitten. Työpaikka löytyi, ihan mukavakin sellainen, sitä en kiellä, mutta eihän tässä työssä mitään kehittymismahdollisuuksia tai haasteita ole ollut enää vuosiin. Miten niille opiskelusuunnitelmille kävi? No, "parin vuoden päästä" olikin jo lapsi maailmassa ja talo rakenteilla, tänne kotikylään tietenkin. Syrjässähän tämä on, vaikka silloin nuorempina muuta ajateltiin: kahteen lähimpään kaupunkiin on kumpaankin 60km, toisessa yliopisto (mutta siellä ei sitä alaa, jota haluaisin opiskella) ja toisessa amk.
Nyt vuosien jälkeen on alkanut kaduttaa, että pitikin tänne jäädä ja perhe perustaa. Mies on hyvä ja rakas, mutta ei oikein ymmärrä tätä minun kipuiluani. Miten voisikaan, kun elää itse juuri sellaista elämää, josta on omien sanojensa mukaan aina haaveillut. Minäkin halusin miehen, kodin ja perheen, mutta olisin halunnut myös hyvän koulutuksen, ammatin ja maistaa hieman toisenlaista elämää kaupungissa. Paljon sain, voiko enää vaatia kaikkea?
No, lapset kasvaa ja lainakin lyhenee... mutta minä en enää nuorru ja oppimiskyvyn katoaminen tässä eniten pelottaa. Rohkeutta sinulle, rohkeutta valintoihin!