Ymmärrän kyllä tuon yhdenvertaisuusnäkökulman myös. Yhdistelmäseulonnassa voi jäädä jopa 20 % trisomioista havaitsematta, ja toisaalta vääriä positiivisia tuloksia tulee myös melko paljon. Nipt on luotettavampi.
Oletteko muuten miettineet, miten reagoitte, jos vauvalla todettaisiin trisomia tai muu kehitysvamma? (Toki ei tarvii tähän vastata, jos koette kysymyksen liian henkilökohtaiseksi tai intiimiksi). Mä oon pyöritellyt tätä aika paljonkin mielessä. Vuosia sitten luin yhden lehtijutun lapsettomuudesta kärsineestä pariskunnasta, jotka päälle 35-vuotiaina vihdoin raskautuivat. Rakenneultrassa joskus viikolla 20 selvisi, että lapsi tulisi olemaan vammainen erään geneettisen sairauden vuoksi. Sairaudesta ei voinut etukäteen tietää, olisiko se vakavampaa vai lievempää kehitysvammaisuutta. Pariskunnalla oli vain pari-kolme viikkoa aikaa tehdä päätös ja opiskella, mitä kyseinen harvinainen sairaus voisi aiheuttaa. Lopulta he päätyivät eri kannoille. Mies olisi ollut valmis pitämään lapsen, mutta nainen päätyi raskauden keskeyttämisen kannalle. Elämänmuutos olisi ollut liian suuri.
Tämän jutun myötä olen päätynyt ajattelemaan, ettei etukäteen voi oikeastaan tietää, miten itse tulee reagoimaan huonoihin uutisiin. Taitaa olla niin, että suurin osa päätyy keskeyttämisen kannalle. Varmasti siinä painaa paljon myös lapsen mahdollinen elämänlaatu ja odotettavissa oleva kärsimys. Toisaalta myös vammainen lapsi voi tuoda paljon iloa. Luin hiljattain Lari Launosen teoksen Poikani, elä vielä ensi talvi, jossa Launosen esikoinen syntyy hyvin vaikean harvinaisen sairauden kanssa ja elää vähän alle 4-vuotiaaksi. Vaikka lapsi sairastelee elämänsä aikana paljon, silti kirjasta välittyi sellaista suurta rakkautta ja onnea esikoisesta. Launosen pojan tapauksessa sairaus oli niin harvinainen, ettei sitä testattu tai kyetty havaitsemaan seulonnoissa, joten vanhemmat joutuivat sopeutumaan tilanteeseen syntymän jälkeen.