Tapaamiset

[Jasmine]

Ongelmani on seuraavanlainen. Olen nyt seurustellut vajaan kuukauden erään 26 vuotiaan kanssa (on mua 5 vuotta vanhempi). Itse asun yksin kaksiossa ja hän asuu vielä kotonaan vanhempiensa luona (on välillä sanonut haluavansa muuttaa pois sieltä). Aina kun tavataan, hän tulee mun luo ja usein jää työksi jne. Ei siinä mitään, se on ihan mukavaa.

Me molemmat ollaan nyt pitkällä sairaslomalla ja molemmilla alkaa arki (hänellä työ, mulla opiskelu) samoihin aikoihin syksyllä. Vaikka ollaankin seurusteltu niin vähän aikaa, niin ollaan kuitenkin tunnettu n. puoli vuotta. Itse en usko, että suhteemme kestää enää sitten kun se arki alkaa jos itse olen viikot koulusa ja mahdollisesti viikonloput töissä. Hän kyllä uskoo että pysytään yhdessä.

Hän on humoristisesti sanonut jotain sellasii asioita, mitkä liittyy pitkään yhdessä oloon tai jopa yhteenmuuttamiseen (muuttamisesta hän on ns. maininnut vain kerran-ja sekin humoristisesti). Usein tuntuu, että tekis mieli sanoo hänelle että muuttais mun luokse mutta sitten mulle tulis taas sellanen ongelma että tuntuis, että ikäänkuin pakottaisin muuttamaan hänet mun luokse, sitä en taas haluu! Itse en usko että suhteemme kestää syksyn, koska hänkin on sanonut että tapaamisemme vähenee syksyllä roimasti! Toi masentaa mua joka ikinen kerta kun tota vaan ajattelenkin!

Eli olisiko jotain millä voisi pelastaa mahdollisen suhteen katkeamisen? Haluan olla hänen kanssaan ja mun puolesta hän voisi esim. syksyllä muuttaa oikein hyvin tänne (mm. rahallinen tilannekin saattais siinä helpottuu) jotta nähtäis toisiamme enemmän, eikä suhde kaatuis siihen kun ei koskaan nähdä! Edellinen suhteeni kaatui mm. tuohon, kun jätkä oi armeijassa (oli meillä tuolloin sen jätkän kanssa kyllä muitakin ongelmia) eikä paljoo nähty ja kun nähtiin, jutunaiheet oli aina samat: armeija-touhujen kertominen.

Eli olisiko jotakin, millä voisi pelastaa mahdollisen suhteen tuhon? Tiedän että tää on joidenkin mielestä täysin turhaa ja älytöntä murehtimista, mutta hän kun on kuitenkin aivan ihana enkä haluis luopuu hänestä! Mutta melkein voisin sanoo että jos meille tulee paljon (pitkiä) hetkiä jolloin ei ehditä tavata, niin mun osalta koko juttu on silloin finitio...

 

[mies]

Hassu tilanne sulla. Sinun suhteesi on kestänyt vasta kuukauden ja haluaisit ottaa miehen luoksesi asumaan. Ja jos ette näe usein, niin suhde katkeaa.
Millaisen kultakimpaleen olet löytänytkään: sairaslomalla olevan yli kolmikymppisen äidin huollettavan. Ja sinä haluaisit nyt ottaa äidin osan, vai peseekö mies pyykkinsä, osallistuuko kotinsa ruokamenoihin, siivoaako huoneensa, herääkö itse aamulla?

Anteeksi, mutta mies itsenäistyy elämällä itsenäisesti tai omistamalla äidin, JOKA EI PASSAA.

Ok, mies on kunnollinen, ihannevävy. Miksi sinä sitten pelkäät menettäväsi, jos ette näe tarpeeksi usein?

 

[Jasmine]

Joo, mä tiedän, miltä toi kuulostaa kun toinen, melkee 30v. tyyppi asuu äitinsä kanssa... heh... mutta siis... en todellakaan tarkoita, että mitään äidin roolia ottaisin.

Mietityttää vaan siis tämä tilanne, kun juuri se edellinen suhde lophti kun ei nähty usein, itse kun olen sellainen, että jos ei nähdä usein, niin sitten kyllä en jaksa enää edes panostakaan suhteeseen, kun tuntuu, että mitä h****n hyötyä siitä oikein olisi. Mies on kuulemma aikoinaan meinannu muuttaa 20v. pois kotoo, mutta jostain syystä jäänyt sitten sinne. Myös sen jälkeen hän on eräänkin kerran miltei meinannu muuttaa pois, mutta aina on tullut jotain.

Miten te muut olette selvinneet suhteissa, joissa ei nähdä kovin usein? Onko teidän mielestänne järkeä jatkaa (en tarkoita omaa tilannettani, vaan sellaista tilannetta, jossa toista osapuolta ei näe kovin usein)?

 

[minsku]

Ei mun mielestä ole mitenkään hirmu ihmeellistä,että 26v.mies asuu kotona. sit ku ollaan 28tai enemmän ni sit se alkaa olee outoo..
Kun ite aloin seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa,meillä oli välimatkaa yli 100km ja siis näimme ymmärrettävästi vain lähinnä viikonloppuisin. meillä ainakin kävi niin,että kun mies oli aina viikonloppuisin luonani,oli luonnollista että hän osti sinne oman hammasharjan,dödön yms... lopulta meille kävi kuitenkin niin että minä muutin mieheni luokse.
Mutta siis pointti:kun kerran olette lomalla kumpikin ja vietätte paljon aikaa yhdessä,eikö miehen tavaroita ole jo automaattisesti kulkeutunut luoksesi? voisit myös joskus aamulla herätessänne sanoa,että "ihanaa herätä sun vierestä,voi kun näin vois olla joka aamu..."tms. viatonta,mutta ehkä mies ajattelee samalla tavalla. on vaikea neuvoa,mitä sinun kannattaisi miehelle sanoa, koska en tunne teitä. suoraan ei mielestäni kuitenkaan kannata mennä ehdottamaan,ehkä tollee vihjailemalla.
Mutta jos oikeasti pidätte toisistanne tarpeeksi, suhteenne kyllä kestää vaikkette usein näkisikään. onhan riitta väisänenkin ollut vuosikausia miehensä kanssa,eivätkä hekään näe usein?! tsemppiä!!!

 

[Jasmine]

No musta kyllä tuntuu, että toi mies saattaa hyvinkin asua kotonaan vielä 2 vuodenkin päästä... =/ Se kun on puhunut, ettei sen äiti pärjäis siellä ilman häntä ja ton miehen broidikin on kuulemma sellanen, ettei se osallistu mihinkään kodin auttamishommiin, vaan sotkee ja juhlii minkä kerkee.

Välimatkaa meillä on nyt n.vähän yli 20km ja nähdään tosiaan miltei päivittäin. On hän nyt ollut mun luona yötäkin jo jotain 3 kertaa. Itse se on aina ns. pyytänyt jäädä yöksi, ettei mun ole tarvinnut "kinuta" siltä sitä jäämään yöksi. Ja kyllä se on ihan älyttömän ihana herätä jonkun vierestä aamulla ja nukahtaa jonkun viereen illalla... =)

Mä itseasiassa just eilen yritin hiukan vihjaista, että voisihan se tuodakin joitakin vaatteitaan esim. tänne mun luokse, jos haluu, mutta se kielsi sen jyrkästi. Samoin juuri olen ajatellut, että voisi sanoo siitä hammasharjan tuomisesta, mutta en kyllä uskalla/kehtaa... =( Vakavasti ja suoraan noita asioita en ainakaan uskaltaisi ehdottaa eli kyllä siinä huumori on mulla väkisinkin mukana, muuten se sitten menis jo tyyliin haudanvakavaksi keskusteluksi. Huumoria meidän välillä ja meidn jutuissa kyllä onkin reippasti, en kyllä tulis toimeen huumorintajuttoman ihmisen kanssa!

Mulla kun saattaa olla muutto edessä syksyllä kun koulut alkaa (en ole vielä ihan varma, muutanko vai en) ja silloin meille tulis ainakin 10 km lisää välimatkaa. Se mies sanoi mulle, että tää mun kämppä olis sellanen missä hänkin vois asua ja se jo heyken aikaa mietti sellasta ratkaisua, että jos hän vois varata tän kämpän itselleen, eli sitten kun mä muuttaisin tästä pois niin se muuttais tähän. Ei musta kuulostanut ollenkaan hyvältä idealta, miltei loukkaannuin tuosta.

Sekin on niin hassua, että vaikk me tosiaan ollaan seurusteltu vasta puoli kuukautta, niin tuntuu, kuin olis oltu yhdessä todella kauan, siis paljon pidempään kuin puoli kuukautta. Me kyllä ollaan tiedetty toisemme jo n. puoli vuotta mutta en sanoisi sitä aikaa nyt ihan varsinaiseksi tuntemiseksi vaikka tuolloin tietty jotain toisistamme tietty tiedettiinkin.

Samoin hän on huumorimielessä (ilmeisesti?) koko ajan puhunut mun vanhemmistani tyylin anoppi ja appiukko.... kuulostaa ihanalta... täytyy myöntää... vaikkei hän ole edes nähnytkään mun vanhempiani eikä mun vanhemmat tiiä, että seurustelen. Ja eilen se alkoi jostain syystä kutsuu mua emännäksi, siis jälleen huumorimielessä. Ja se sanoi, että "me lähetään sitten tässä joku ilta käymään elokuvisa mun serkun ja sen miehen kanssa koko porukka". Toi kuulosti myös ihanalta. Ja samoin se nimittää itseään vävyehdokkaaksi kun puhutaan siitä, että sitten jossain vaiheessa mennään mun vanhemmilla käymään yhdessä. Ja samoin se kyllä puhuu siitä syksystä että "ei me kyllä syksyllä erota, mä en päästä sua minnekään!"

Eli se on just silleen, että se ns. vihjailee (?) kaikkee tollasta ihanaa jne. mutta kun niissä vihjailuissa on se huumori mukana, niin sitten just ei tiiä, että onko se nyt ihan vakavissaan vaiko ei. Mutta se kyllä on hyvä että se omaa tuon huumorin, sillä edellinen poikaystäväni oli vakavampi ja ei siinä sitten oikeen itsestä tuntunut kivalta kun piti hillitä sitä omaa humoristisuutta kun hän ei mun heittoja hyvällä aina katsonut.

 

[heluna]

Kannusta vaan miestä muuttamaan omilleen asumaan, kyllä hän sitä äitiään ehtii autella omasta kämpästikin käsin. Suoraan äidin helmoista ei kannata miestä ottaa - vaatii yksinkertaisesti omaa itsenäista asumisaikaa huomata, miten koti toimii, mistä asioista pitää, millaisessa kodissa haluaa itse oikeasti asua.

Yhteenmuuttoa ei mielestäni muutenkaan kannata kiirehtiä, itselläni ainakin on kultaiset muistot nelivuotisesta seurusteluajasta, jonka asuimme nykyisen aviomieheni kanssa eri paikkakunnilla. Toisen luo oli ihana mennä käymään, nähdä toinen omassa kodissaan ja tutustua häneen itsenäisenä ihmisenä. Yksin asuminen on nuoren ihmisen henkisen kasvun aikaa.

 

[Aikuinen Nainen]

Siis olette olleet yhdessä "puoli kuukautta" eli suomennettuna kaksi viikkoa, ja sinä pohdit yhteenmuuttoa.

Laita nyt tyttö hyvä jäitä hattuun! Opettele nyt edes tuntemaan tämä mies ensin. Muista että rahansäästö on maailman turhin syy muuttaa yhteen.
Nyt sinulla on oma tupa ja oma lupa, miksi et jatka tapailua jos juttu on jatkuakseen. Jos juttu kaatuu niin sitten se kaatuu, elämässäsi tulee vastaan uusia mahdollisuuksia vaikka kuinka monta. Olethan vasta nuori.

 

[Jasmine]

Tiedän senkin, että näiden kertomusteni perusteella ainoa huolenaiheeni olisi tuo yhtenmuutto, mutta ei. Ei se ole, vaan juuri siis nuo tapaamiset. Nyt ne tapaamiset on helppo järjestää sillä molemmilla on lomaa eikä mulla ainakaan ole MITÄÄN tekemistä (toisin kuin tällä miehellä kyllä on, kun se korjailee niiden taloa ja auttelee tuttujaan korjailemaan ties mitä kaikkee).

Silloin kun me tavataan, niin ne tapaamiset ovat miltei aina täällä mun luona. Mutta ihan hyvä, en kyllä jaksaisi notkua jossain kahvilassa tms. (kuten ei se mieskään).

Eli vaikka siis yhteenmuutosta tuossa jo paljon puhuinkin, niin en nyt sentään ole muuttamassa yhteen ja ryntäämässä alttarille, sillä tiedän, että sellaisesta touhusta saattaa tulla loppu hyvinkin äkkiä.

 

[heluna]

Kyllähän ihmiset seurustelevat opiskeluista/töistä/kavereista/lapsista ym. suhteen ulkopuolisesta elämästä huolimatta!

Sille, mitä pitää tärkeänä löytyy aina aikaa.

 

[Jasmine]

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kumpi yleensä ehdottaa tapaamista jossain? Tarkoitan tässä siis pareja, jotka kumpikin asuvat omissa asunnoissaan, eivätkä sis asu yhdessä, niin kumpi yleensä ehdottaa tapaamista? Ja kuinka kauan olette seurustelleet?

Itseni kohdalla on se, että en ehdottele tapaamisia oikeastaan... koskaan, sillä mulle saattaa jostain syystä tulla sellainen tunne, että jos ehdotan tapaamista, niin mies suostuu siihen tapaamiseen vain siksi, koska ei "kehtaisi" vastata kieltävästi.

En tiedä, mistä mulle toi tunne on tullut, mutta se vaan on niin mun kohdalla. Eli vaikka haluisinkin tavata miehen, niin pyrin viimeiseen asti olee ehdottamatta tapaamista, oltiin sitten seurusteltu ties minkä aikaa tahansa. Tiedän myös, että toi saattaa loukata miestä kun en ehdottele tapaamisia, mutta jos tapaamisia ehdottelisin harva se kerta, niin tuntuu, että tyrkyttäisin seuraani hänelle.

Mutta miten teidän suhteissanne on? Kumpi yleensä ehdottaa tapaamista?

 

[Tuula]

Me tavataan aina kun mahdollista, pidetään yhteyttä päivittäin tekstarein ja sähköpostein ja kysellään onko mitä menoja. Ellei kummallakaan ole mitään, niin tottakai tavataan. Vaikka välimatkaa on 100 km, toisen kainaloon yöksi jos vaan mahdollista. Sieltäkln pääsee aamulla töihin. Joka viikonlopun vietämme yhdessä ja ainakin yön tai kaksi viikolla. Minua ei yhtään haittaa, jos mies miettii että "tyrkytän seuraani". Toki tyrkytän ja onneksi hänkin tekee niin. Kyllä suhde lopahtaisi, jos tuntisin ettei tuo toinen tee ollenkaan aloitetta tapaamiseen, ajattelisin että nyt jossain mättää.

Yhteen ei voida tietyistä syistä muuttaa ainakaan pariin, kolmeen vuoteen ja hyvä niin toisaalta, ei ole kiirettä. Molemmilla oma koti ja omatkin kuviot.

 

[Reetta]

Voi hyvä tavaton, sä olet nyt ihan turhan täpinöissäsi! Olet tavannut ihanan kaverin muutama viikko sitten ja mietit jo vaikka mitä. Tutustukaa nyt ensin toisiinne ihan kunnolla. Sulla ei ole ilmeisesti mitään käsitystä siitä, mitä seurustelemisella tarkoitetaan, kun kyselet täältä, että kumpi kysyy toiselta sitä ja tätä. Sehän on ihan tilannekysymys, ei sitä mistään voi toisilta kysyä!

Jos te rakastutte toisiinne, niin tuollainen välimatka ei ole yhtään mitään! Ja sitäpaitsi sähän itse väität, että että et jaksa panostaa suhteeseenne, jos ette näe tarpeeksi usein. Miten niin et jaksa? Jos olet rakastunut, teet ihan mitä vaan, ja jaksat mitä vaan!

Ja mitä sinun oikein pitäisi panostaa?

Parhaat suhteet onkin niitä, joissa ei nähdä joka ikinen päivä ja joissa ollaan välillä pitkiäkin aikoja erossa. Sinä olisit nyt valmis muuttamaan kaverin kanssa vaikka heti samaan osoitteeseen, mikä on ihan hullua. Missä välissä annat tilaa haaveille, kaipuulle, eron tuskalle (jota on oltava!), odottamiselle (joka on ihanaa!) ja kaikelle sille romantiikalle, jota tällainen tilanne luo. Olet liian malttamaton.

Muistaakseni seurusteltiin mieheni kanssa nelisen vuotta ennen yhteen muuttamista, ja koko ajan eri paikkakunnilla. Välimatkaa oli ensin 140 km, nähtiin vain viikonloppuisin kun hän tuli luokseni. Sitten asuttiin 30 km etäisyydellä toisistamme, minä omassa asunnossani ja mies lapsuudenkodissaan. Tavattiin aina viikonloppuisin joko minun luonani, tai minä menin sinne hänen kotiinsa. Ei siinä mitään ongelmaa ollut. Mentiin kihloihinkin siinä josain välissä, eikä yhteen muutettu vielä silloinkaan.

Jos kerran olet noin innostunut tästä miehestä, en ymmärrä ollenkaan, miten muka itse et panostaisi tähän juttuun. Ei kai nyt yleensäkään ole tarkoitus heti alkuunsa nähdä joka hetki ja nukkua joka yö yhdessä. Olet kyllä harvinaisen lyhytjännitteinen ihminen, jos noin on, etkä pysty sitten sitoutumaan keneenkään.

 

[Jasmine]

Voi hyvänen aika! Yrittäkää jo tajuta, ETTEN OLE MUUTTAMASSA SAMAN KATON ALLE TÄN MIEHEN KANSSA!!!!

Ihan vaan sen takii kyselen näitä tapaamisjuttuja, silä edellinen suhteeni lopahti siihen, kun ei poikakaverin mielestä úsein tavattu, vaikka silloin kun hän ei vielä ollut armeijassa, niin tavattin 3-4krt viikossa.

Eli yrittäkää nyt ymmärtää, en siis ole muuttamassa hänen kanssaan yhteen! Toivottavasti nyt edes joku än tajusi!

 

[X]

Olisitko sitten halunnut tavata useammin kuin tuon 3-4- krt viikossa? Sanoitko sen hänelle? Suhteessa pitää jättää tilaa myös "omalle elämälle". Ns. luonnollista erossa oloa tulee jo, kun ollaan töissä. Riippuen, ollaanko samaan aikaan tai eri aikaan niin tulee taas enemmän tai vähemmän sitä aikaa kun ei nähdä. Sitten jos on omia harrastuksia ne vie vielä yhteisestä ajasta.. Onhan sinullakin varmaan kavereita, joita haluat tavata kahden kesken, ilman, että poikaystäväsi on mukana? Näin kuuluu ollakin. Pieni kaipaus vaan piristää ja palkinnon saa, kun taas tavataan.

 

[Jasmine]

Niinhän se on. Ainoo vaan, että mulla ei ole yhtään kaveria täällä päin, missä asun ja olen koko elämäni asunut.

Silloin edellisessä suhteessani, kun tavattiin n. 3-4krt viikossa, niin se oli musta ihan hyvä määrä (toki suhteen alussa tavattiin miltei päivittäin) ja kun molemmat oltiin kouluissa, niin päivisin oli siis jo muutakin hommaa. Viikonloput sitten meni usein silleen, että se poikaystävä oli mun luona (asuttiin molemmat tuolloin vanhempiemme luona ja välimatkaa meillä oli n. 30km). Mutta toi nyt on jo historiaa. Yksi asia, mitä me molemmat tuon silloisen miehen kanssa opittiin, on puhuminen suhteessa ja suhteesta. Se olis ehkä saattanut pelastaa meidän suhteen, jos oltais puhuttu enemmän, vaikkakin, tuolloin vielä molemmat oltiin nuoria.

 

[Mamma, joka töni poikansa pesästä itsenäistymään]

Sehän on ihan tavanomaista, että parikymppisenä vaihdetaan vielä seurustelukumppania, ei siihen erityisiä syitä tarvita, tavataan sitten vaikka päivittäin tai silloin tällöin! Se oli se tapaus ja nyt on tämä tapaus, jossa ainakin pitäisi olla jo suhteellisen aikuisia ihmisiä.

Missään tapauksessa ei pidä kiirehtiä asioiden edelle sen vuoksi, että tapaamiset harvenee. Oikeastaan se on vain hyväksi, jotta kaavaksenne ei muodostu se, että ollaan aina sinun luonasi (ja kustannuksellasi) yhdessä. Jos tykövetoa on, ei muutaman kymmenen kilometrin välimatka ole este eikä mikään, minulla se on ollut sadoissa kilometreissä, 200-350 km ja suhde kesti sen, kun oltiin toisillemme tärkeitä.

Miehen todellakin pitää itsenäistyä ennen parisuhdetta. Jos äidin hoivista tullaan suoraan naisen hoiviin, on siinä opettamista! Varsinkin, kun kyse on jo ihan aikamiehestä, eikä klopista. Me mammat kun annamme näille kullannupuille ihan liian valmista, ei heille tule edes käsitystä siitä, mitä kaikkea huushollissa tarvitaan ja mitä se maksaa.

 

[Mymmeli]

Kun minä aikoinaan aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa asuin vielä kotona ja olin parikymmpinen kun muutin kotoani 800 km päähän mieheni luo. No, hän oli yli 30-vuotias ja koko ikänsä kotona äitinsä ja kasvatti-isänsä kanssa asunut. Ehkä siitäkin syystä kun oli töissä kartanossa jossa silloin oli hänen äitinsäkin töissä ja asuivat kartanon omistamassa omakotitalossa jossa muuten asutaan edelleenkin ja olen asunut tässä yli 20 vuotta. Mies on edelleen töissä kartanossa.
Ennenkuin muutin tänne oltiin tunnettu toisemme jo neljä vuotta ja yhteydessä oltiin lähes koko ajan. Tavattu ei muuten kun kesälomalla. Soiteltiin ja kirjoiteltiin.
Minä kävin rauhassa kaikki koulut loppuun asti.

Nyt avioliittoa takana kohta 23-vuotta. Hänen äitnsä luona käymme kerran viikossa vähintään, kasvatti-isä kuoli -83 keväällä.
Että, hyvin on itsenäistynyt vaikka asuikin kotona 36-vuotiaaksi asti.

 

[Jasmine]

Samoin tän mun poikaystävän kohdalla on se, että sen äippä on luvannut myydä sen niiden asunnon jommalle kummalle pojalleen. Eli en tiiä sitten, olisko äipällä tuossa jotain taka-ajatuksia, että saisi asustella poikiensa kanssa hautaan asti.

Viime tapaamisellamme poikakaverini puhui juuri tästä asiasta ja sanoi, että jos hän sen kämpän ostais, niin sen broidi ja mutsi sais lähtee niin pian pois, kuin mahdollista, eli se ei suostuis mutsinsa kanssa siinä asuu kun nytkin haluis eroon mutsistaan (siis eri kämppään).

Kyllähän sitä minäkin olen jonkin verran ehkä itsenäistynyt muuton myötä, mutta en sanoisi, että mitenkään hirveesti olen itsenäistynyt, sillä koko tän yksin asumisen ajan olen ollut sairaslomalla (ja rahatilanne on heikko) eli vanhemmat ovat pari, kolme kertaa maksaneet vuokrani, eli ihan omillaan en siis ole ollut vielä ollenkaan, vaikka yksin asunkin. Mullakin se ihan kokonaan omillaan olo varmaankin alkaa sitten, kun olen saanut loppuun tämän uudelleenkoulutusprosessin, pääsen töihin ja alan säännöllisesti saamaan asianmukaista palkkaa (eikä näitä onnettomia, Kelan sairaspäivärahoja). Ja vanhempien (eritoten mutsin) kanssa olen yhteydessä päivittäin. Joko käyn heidän luonaan tai sitten vähintään puhelimitse ollaan yhteydessä.

Kyllä toi poikakaverini ymmärtää rahan päällekin jotain, hän kuitenkin maksaa mutsilleen "vuokraa" asumisestaan, eli ei hän siellä ilmaiseksi asu vaikka äipän luona vielä asuukin.

 

[ei lapsi enää]

Minusta sekä sinä Jasmine, että alle kuukauden kanssasi seurustellut poika, vaikutatte molemmat tosi lapsellisilta ja epäitsenäisiltä. Aikuistukaa edes hieman ennen yhteenmuuttoa ja katsokaa tuleeko seurustelustanne pidemmän päälle mitään vai onko kyse vain pienestä ihastuksesta. Minusta teidän ei todellakaan ole aika muuttaa yhteen ja 3 - 4 tapaamista viikossa on minusta aivan riittävästi tapaamisia varsinkin, jos viikonloppujakin jo olette viettäneet yhdessä. Ette varmaan oikeasti halua ripustautua toisiinne 24h ja uskoisin, että teillä molemmilla on elämää ilman jatkuvaa toisen seuraakin. Näin ainakin pitäisi olla. Minusta sinä Jasmine nyt hätiköit ja pahasti. Jos alat seurustelukumppanisi mielestä roikkua ja vaatia häneltä liikoja jo tuossa vaiheessa tuoretta suhdeta, hän varmasti pakenee paikalta ja jäät yksin. Siispä anna suhteelle aikaa kehittyä omalla painollaan. Treffailkaa rauhassa silloin tällöin, nauttikaa yhteiselämästä ilman arkea.

 

[kielo]

Millä sinä oikein kuvittelet, että tavalliset työssäkäyvät, opiskelevat ja elämän omistavat ihmiset pariutuvat, jos pitäisi olla sairaslomalla ja asua 2 metrin päässä toisistaan, jotta kerkeisi tarpeeksi näkemään? Itse asuttiin avon kanssa kyllä samalla paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta nähtiin alkuun noin 2-4 krt viikossa, useimmiten sellaiset kolme. Ja hyvin riitti.

Kyllä muutama kerta viikossa pitää aluksi riittää jos tilanne ei enempää salli. Jos suhde ei kestä erossaoloa, niin ei se millään vakavalla pohjalla ole. Veikkaan, että sinun riippuvaisuutesi toisen näkemisestä vähenee, kun menet sinne kouluusi ja töihin ja tapaat uusia ihmisiä, joiden kanssa kaveerata.

Itse en ottaisi mitään kotona asuvaa 26-kesäistä, joka toisaalta haluaa asua poissa kotoa, mutta ei saa aikaiseksi ostaa asuntoa tai muuttaa vuokralle. Ihan niinku nimimerkki mies sanoi, paperilla tyyppi kuulostaa tosi huonolta vaihtoehdolta.

 

[Jasmine]

Selvä. Meikäläisestä tehdään jälleen se paha ihminen tällä palstalla. Hienoa! Voisitte kyllä hiukan tarkemmin lukea kirjoituksiani sillä kun puhuin tuosta 3-4krt viikossa tapaamisesta, niin puhuin EX-POIKAYSTÄVÄSTÄNI ja EN OLE TÄMÄN NYKYISEN POIKAYSTÄVÄNI KANSSA MUUTTAMASS YHTEEN!!!!!!!!!!!!!! Voi ziisus, ymmärsikö nyt varmasti kaikki????? Eli lukekaa hiukan tarkemmin, ennen kuin alatte kommentoida toisten kirjoituksia!

 

[tuli]

"Usein tuntuu, että tekis mieli sanoo hänelle että muuttais mun luokse"

"mun puolesta hän voisi esim. syksyllä muuttaa oikein hyvin tänne"

"EN OLE TÄMÄN NYKYISEN POIKAYSTÄVÄNI KANSSA MUUTTAMASS
YHTEEN!!!!!!!!!!!!!!"

Höh. Ottaa näistä nyt selvää ja sisäistää myös asian.

 

[Jasmine]

Joo, mutta en kuitenkaan ole hankkimassa häntä luokseni asumaan. Tietty jos hän haluis, niin voisi hyvin jättää tavaroitaan tms. tänne.

Mutta nyt näin lopuksi, kiitokset minskulle ja Tuulalle, jotka vastasi mun kysymykseeni eivätkä ruvenneet yltiöpäisesti neuvomaan, vaan kertoivat vinkkejä ja omia kokemuksiaan. Jokainen eläköön elämänsä, kuten haluaa.

 

[Reetta]

"jos meille tulee paljon (pitkiä) hetkiä jolloin ei ehditä tavata, niin mun osalta koko juttu on silloin finitio."

Eiks tää nyt kuitenkin kerro jo aika paljon? Mitä siihen voisi neuvoa, koska elämässä joutuu väkisinkin elämään silloin tällöin toisesta erossa.