O
Onneton kaksin
Vieras
Olen ollut aviossa 5 vuotta, asunut tämän ajan miehen talossa, jossa asuu myös miehen poika. Koko aika on ollut vaikeaa, etenkin pojan takia. Hän on koko suvun lellikki, säälilapsi, joka luulee itsestään todella liikaa. Minulla ei ole ollut ikinä häneen edes normaalia suhdetta, pysyn pois jaloista.
Alkuun hän vietti äitinsä luona km. yhden viikonlopun kuussa, nyt on monta vuotta vain silloin tällöin piipahtanut päiväseltään siellä. Hän on siis aina siellä talossa, pyhät, arjet, juhlat, viikonloput, aina. Tyttöystävä on, mutta nyt siinä notkuu niitä kaksi.
Ovat kyllä enimmäkseen omissa oloissaan, mutta se ei vaikuta minun olooni.
Pois hän ei sieltä varmasti ikinä muuta, kuten ei isänsäkään.
Mies on aina juonut alkoholia hallitsemattomasti eli silloin kun ottaa, ottaa perskännit ja sammuu. Koska alkoholismi ei ole minulle mitenkään tuttu, en ymmärtänyt merkkejä, luulin sammumista vahingoksi. Keskustelu ei auta, hän suuttuu ja alkaa raivoamaan. Selvinpäin mies on mitä ihanin ja huomioon ottava, mutta tuo alkoholinkäyttö rajaa sosiaalista elämää lähes olemattomaksi.
Olen ollut erittäin ahdistunut jo pitkän aikaa, mutta en osaa repäistä itseäni irti. Onhan hyviäkin aikoja, kadunko jos lähden, mikä muuttuu, miten sen tekisin. Eksyn näihin pohdintoihin ja vaihtoehtoihin, enkä saa selvyyttä. Sisimmässäni tiedän, että tämä on lopun alkua, mutta silti odotan jotain ihmettä tapahtuvaksi. Missä vaaka, millä punnita asioita oikein?
Alkuun hän vietti äitinsä luona km. yhden viikonlopun kuussa, nyt on monta vuotta vain silloin tällöin piipahtanut päiväseltään siellä. Hän on siis aina siellä talossa, pyhät, arjet, juhlat, viikonloput, aina. Tyttöystävä on, mutta nyt siinä notkuu niitä kaksi.
Ovat kyllä enimmäkseen omissa oloissaan, mutta se ei vaikuta minun olooni.
Pois hän ei sieltä varmasti ikinä muuta, kuten ei isänsäkään.
Mies on aina juonut alkoholia hallitsemattomasti eli silloin kun ottaa, ottaa perskännit ja sammuu. Koska alkoholismi ei ole minulle mitenkään tuttu, en ymmärtänyt merkkejä, luulin sammumista vahingoksi. Keskustelu ei auta, hän suuttuu ja alkaa raivoamaan. Selvinpäin mies on mitä ihanin ja huomioon ottava, mutta tuo alkoholinkäyttö rajaa sosiaalista elämää lähes olemattomaksi.
Olen ollut erittäin ahdistunut jo pitkän aikaa, mutta en osaa repäistä itseäni irti. Onhan hyviäkin aikoja, kadunko jos lähden, mikä muuttuu, miten sen tekisin. Eksyn näihin pohdintoihin ja vaihtoehtoihin, enkä saa selvyyttä. Sisimmässäni tiedän, että tämä on lopun alkua, mutta silti odotan jotain ihmettä tapahtuvaksi. Missä vaaka, millä punnita asioita oikein?