TODELLA; TODELLA PITKÄ purkaus.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Paskapää
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

Paskapää

Vieras
Ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksetaan kantaa, väitetään. Jos tämä kuitenkin pitäisi paikkansa, miten voi olla mahdollista että kannettavaa kertyy niin että usean ihmisen elämä uhkaa olla peruuttamattomasti pilalla sen mahdottoman painon vuoksi? Pitääkö ihmisen jaksaa kantaa hulluuteen, pahimmillaan kuolemaansa saakka? Milloin on se hetki, että ihminen ei jaksa? Milloin on okei sanoa että minä en jaksa, en enää jaksa kantaa ja kantaa? Milloin taakka on liikaa?

Yksi elämä alkoi aikanaan, lisää lapsia väärään perheeseen jossa lapset elivät varhaislapsuuden alkoholisti äidin huomassa. Siinä perheessä lapset saivat todistaa äidin ja hänen uuden puolisonsa henkisen ja fyysisen väkivallan täyttämää liittoa. Ilman mitään kantavaa tunnetta pelkoa lukuun ottamatta. Alusta asti hylättynä, onnettomana ihmisen rääpäleenä, joka on saanut liian paljon liian pian. Päälimäiseksi tunteeksi käteen lapsuudesta on jäänyt häpeä. Omaa itseään, perhettä, omaa ulkoista ja sisäistä maailmaa kohtaan. Se tunne, että on jotenkin viallinen, eikä koskaan kelpaa kellekään. Miten niin pienen ihmisen maailman saakin rikki niin pienillä asioilla, sellaisten ihmisten toimesta joiden pitäisi antaa ja vahvistaa lapsen siivet kantamaan läpi elämän. Millainen ihminen voi tuhota pienen, viattoman lapsen? Jos matkalle läpi elämän ei saa mitään, ei yhtään mitään, miten sen läpi voi kulkea, kun kukaan ei ole koskaan edes kertonut mitä elämä on?

Lapsuus meni, nuoruus alkoi. Normaalit yläasteen kokeilut, hyväksytyksi tulemisen tarve ryhmäpaineen edessä, koska miten itsetunnoton raakile muutakaan osaisi kun toivoa kuuluvansa joukkoon. Lähinnä se kaikki oli nuoruuden kokeilua, viatonta silloin tällöin tapahtuvaa hupia tuttujen ystävien kesken. Pilven polttelua, alkoholin ja tupakan kokeilua. Omien rajojen etsimistä ja venyttämistä, suloista unohdusta ja tuskan turruttamista, kovan esittämistä. Lapsesta oli kasvanut hyvin epäkypsä nuori tunne-elämältään, joka oli täysin vietävissä, ihmisraunio joka uskoi kaikkien tuntevan samalla tavalla, pelkäävän nykyhetkeä ja huomista. Ja silti tajuamassa että ei näin kuulu tuntea, olla, elää. Tuntemassa tuskaa, elämässä juuri niin huonosti kun koskaan oppimatta ihminen vain voi. Tilanteessa, jossa ei ole mitään hyvää. Yksinäisenä pelkäämässä ja kiroamassa elämää, koska paremmasta ei ole tietoa, ei aavistustakaan. Uskomassa ettei mitään muuta voi edes olla, eikä mitään muuta voisi ansaitakaan. Silti vielä yrittämässä jaksaa toivoa.

Kaikesta ihminen kuitenkin puskee läpi, kaikesta. Matkaan voi mahtua väkivaltaa, hyväksikäyttöä, riippuvuutta. Ja silti, niin kuin rikkaruoho sitä on tapana puskea pohjalta ylös, ihan vain jotta joku saisi aloittaa kitkemisen alusta, jotta ruoho kasvaa ja kasvaa. Pelosta, häpeästä ja kauhusta huolimatta, matka jatkuu koska ei vain voi luovuttaa. Vahvahan se pitää olla, totta kai. Miten muutenkaan, kun alusta asti olemassa olo on ollut pelkkää taistelua, pelkoa ja kipua seuraavasta hengenvedosta alkaen. Pitää jaksaa ja jaksaa ja jaksaa koska miten sitä luovuttaa kun ei osaa?

Ja sitten tapahtuu jotain, tapaa jonkun joka auttaa levittämään siivet. Tuntee itsensä rakastetuksi, luulee rakastavansa itsekin. Mutta miten, rikkinäinen kappale ketään rakastaisi? Sitä tekee asiat periaatteessa oikein, menee naimisiin ja perustaa perheen. Ja seuraavana aamuna huomaa seisovansa tien risteyksessä, enemmän eksyksissä kuin koskaan ennen, rikkoneena itseään ja muita aina vain enemmän. Kädet levällään, luovuttaneena, lisää tuskaa kannettavana. Tunnekylmä, viallinen kappale valmiina luopumaan kaikesta koska tämä ei yksinkertaisesti osaa rakastaa, tai olla rakastettu. Ja miten voisikaan? Mitä helvettiä rakkaus edes on? Sydän ja sielu täynnä sirpaleita, niin omia kuin muidenkin rinnasta revittyjä.

Uusi yritys. Äiti, lapset, uusi kaupunki ja ammatti. Mies. Ja samat vanhat virheet alusta alken, pelkäämässä ja toivomassa rakastavansa, huomaamassa että ei sitä vielä tänäänkään osaa. Mutta entä huomenna? Tajuamattaan menossa mukaan omaan lapsuuden kuvioon, juomista, lyömistä, naimista. Tajuamatta miten pimeässä kulkee, mitä tuskaa kokee niin itse kuin kaikki muutkin. Rikkoen lisää, viattomia, vielä ehjiäkin. Kykenemättä mihinkään muuhun, haluamatta mitään muuta koska mitään muutakaan ei osaa. Yhtä kykenemättömänä kuin aina ennenkin, vielä enemmän hukassa. Niin syvällä että ilma ei kulje, on raskas hengittää ja keuhkot huutavat kivusta. Pelkäämässä ja toivomassa että happi loppuu.

Ja sitten. Jotenkin sitä repii itsensä eteenpäin, yrittäen parhaansa koska niin kuuluu tehdä. Yrittää ja yrittää, kauhoo vettä niin vimmalla että uskoo jo itsekin pysyvänsä pinnalla. Ja silti uppoaa, vieden mukaansa muidenkin elämää. Sillä miten aina viallinen osaisi olla ehjä? Miten uimataidoton oppii uimaan, kun ei ole koskaan nähnyt ihmistä pinnalla?

Jokainen kulkee niin suoraan kun osaa, astuu askeleen ja sitten toisen. Jotkut kantavat taakkansa, painavat kivitaakat ja silti askel kantaa. Toiset kantavat, kompuroivat ja lopulta polvistuvat taakkansa alle. Sitkeimmät koittavat nousta ylös, polviltaan itkien maantasolta. Toiset painavat poskensa kylmään maahan ja jäävät makaamaan. Rauhoittuen tuntiessaan maan pehmeän kylmyyden, sen kylmän tunteen joka sisälläkin vallitsee. Se kylmyys, jonka tietää olevan viimeinen matkalla kohti pehmeää kadotusta.
Ja minä ymmärrän sen. Tarpeeksi pitkään, tarpeeksi kauas kuljettuaan sitä ei pysty enää jatkamaan. Ei pysty, eikä halua. Sitä harhailee jo niin syvällä omassa maailmassaan, ettei edes käsitä realistisesti sen olevan vain omassa mielessä, omaa heikkoutta ja kyvyttömyyttä elää elämää niinkuin ihmisen oletetaan elävän, niin kuin elämä yleensä halutaan elää. Kun yrittää uida liian syvällä, ei ole enää voimaa ponnistaa pohjalta pintaan. Valinta on tehtävä, yrittääkö edes vai jääkö kellumaan ja odottamaan sitä ihanaa pehmeyttä, joka veisi kivun ja tuskan mennessään ikiajoiksi.
 
Tuli niin kauhean paha olo tuosta. Itkettää. Kun voisin auttaa, olla ystävä tai jotain. Sanoa tai tehdä jotain muuta kuin niitä ikuisia latteuksia. Mulla on samoja tuntemuksia kuin sulla, tosin pienemmässä mittakaavassa mut jokatapauksessa omassa elämässäni isoja.

En tiedä mitä sanoisin. Onnea ja parempaa elämää.
 
Tuota noin... Hyvinpa kirjoitat. Siitä varmaan saat jotakin lohtua, kun selkeästi ymmärrät jäsentää tilannetta todella ansioituneesti.

Itse olin vuosia hyvin kuormittavassa tilanteessa, jossa ympärillä olevat ihmiset jatkuvasti muistuttivat siitä, että muistanhan nyt varmasti miettiä myös omaa jaksamistani. No, itse huomasin, että kun on tarpeeksi äärirajoillaan, oma jaksaminen on se vihonviimeinen asia, mitä kannattaa antautua miettimään.

Olet kuitenkin niin nyt selvästi tehnyt, ja ehkä sen aikakin on. Tarvitset varmasti apua, jotta antaisit itsellesi anteeksi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja paskapää;23621920:
tuisku77;

Minä olen ammattiavun piirissä, niin ammatiltaki kuin muutenkin, ja lupaan tulla olemaankin.

Kiitos sinulle, onneksi käsitin kirjoituksesi väärin :hug: Missä päin Suomea asut, jos sopii kysyä?
 
Savossa asun.

Pitkään on tullut elettyä omaa elämää, mutta elämtää kuitenkaan; senpä takia elämäni on helppo jäsentää. Ei tämä tapahtunut mulle, eikä tule tapahtumaan mulle.

Mä olen vahva, fiksu ja kaunis, miksi minä? Koska kuitenkin, illalla viimeiseksi kun suljen silmäni, tajuan että kyllä, se olen minä ja se tapahtuu mulle.
 
Kauniisti kirjoitettu surullisesta asiasta. En osaa samaistua elämääsi, mutta kirjoitat niin selkeästi että kuvittelen näkeväni sen sinun silmilläsi. Minä uskon että ikinä ei ole liian myöhäistä: jos et oppinut rakastamaan itseäsi vanhempiesi rakkauden kautta (koska sitä ei sinua kohtaan osoitettu), niin ehkä voisit nähdä oman arvosi lastesi silmistä ja siten rakastaa itseäsi. Jos tunnet olevasi kykenemätön rakastamaan lapsiasi, niin opettele tekemään se esimerkiksi hankkimalla ammattiapua. Uskon että jos kaiken tämän jälkeenkin saisit kokea vanhempiesi rakkauden, niin olisit jo puolimatkassa "tervehtymiseen". Anna siis lapsillesi se lahja mitä et itse ole saanut ja samalla saat itsekin tuon lahjan. (ei kovin runollisesti selitetty, mutta kenties ymmärsit)

Voimia!
 
Koskettava kirjoitus.
Kumpa voisin puhaltaa sinulle voimia täältä sinne, missä ikinä oletkin.
Elämä ei aina ole helppoa, ja joitakin se koettelee todella raskaalla kädellä, kuten sinuakin. Mutta kuten totesit, lapsesi ovat vielä ehjiä. Uskoisin, että jos haluat, jossain sisälläsi kytee voima, jonka avulla nouset siitä kylmästä asfaltista vielä uudelleen, jaksat kulkea eteenpäin, yhdessä lastesi kanssa. Ja jossakin, vaikka ehkä vielä kaukaisuudessa, siintää valo, jota kohti sinun pitää kulkea. Itsesi ja lastesi vuoksi. Sinulla on vielä elämää elettävänä, mahdollisuus parempaan, vaikka oletkin saanut harteillasi kantaa kohtuuttoman paljon tuskaa. Mutta koska olet kestänyt sen, olet vahva. Voimasi kantaa vielä, kunhan uskot itseesi.
 
paljon samaa on mun elämässä tapahtunut ja ainut neuvo minkä voin antaa on

älä anna menneisyyden tuhota tulevaisuuttasi. niin kauan kuin murehdit ja märehdit noita murheita ne vainoaa sua. anna anteeksi äidillesi -ymmärrä että hänkin oli rikki, vain ihminen. anna anteeksi itsellesi - sinäkin olet vain ihminen. mikä on ollut on takan - tulevaisuus on edessä. mulla olis itselläni miljoonia syitä olla vihainen, murehtia, märehtiä. voisin sytellä nmuita siitämiten minua ovat kohdelleet ja elmääni pilanneet. mutta kun tajusin nousta sen kaiken yläpuolelle ja antaa anteeks ihmisten vääryydet pääsin mielenrauhaan ja pystyi vihdoinkin olemaan onnellinen - ja myös rakastamaan.
 
Ei tätä kannata surra, eteenpäin rämmitään. Koska en osaa luovuttaa.

Lapseni ovat 5- ja 4-vuotiaat, pieniä pieniä, joiden siipien minä toivon kantavan. Jotta he jaksavat, jotta tuuli jaksaa heidät kantaa. Jotta he osaavat muutakin kuin luovuttaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja paskapää;23622050:
Ei tätä kannata surra, eteenpäin rämmitään. Koska en osaa luovuttaa.

Lapseni ovat 5- ja 4-vuotiaat, pieniä pieniä, joiden siipien minä toivon kantavan. Jotta he jaksavat, jotta tuuli jaksaa heidät kantaa. Jotta he osaavat muutakin kuin luovuttaa.

Mä taas uskon, että ei ole kii siitä, ettetkö OSAIS luovuttaa. Sä et HALUA luovuttaa. Et syvällä sisimmässäs. Sä tiedät, et elämällä on vielä sulle annettavaa. Vaikka se onkin sua koetellut. Mutta onhan se antanutkin. Jotain korvaamattoman arvokasta. LAPSESI.
 
Niin, osaisin varmasti jos todella haluaisin. Mutten kuitenkaan osaa. Moniko minun ikäiseni joutuu tässä taivaltamaan, tätä elämää?

Liian läheltä, liian usein, elämä vie. Tai kuolema ottaa. ajatuksena ihana unohdus, todellisuudessa pelottava pimeys.
 
[QUOTE="vieras";23622113]Itselläni aika samanlaiset kokemukset elämältä.
Kysyn siis sinulta ap, miksi et hae ulkopuolista apua?[/QUOTE]

Ylempänä onkin jo että olen hakenut, kuin myös ammatiltani olen samaa kastia. Sen takia tälläinen ulkopuolinen jäsentäminen ja paikannus onnistuu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja paskapää;23622137:
Ylempänä onkin jo että olen hakenut, kuin myös ammatiltani olen samaa kastia. Sen takia tälläinen ulkopuolinen jäsentäminen ja paikannus onnistuu.

Minkälaista apua olet hakenut/saanut? Itselläni on edessä vielä pitkä taival psykoterapiassa, sekä masennuslääkkeiden syömistä. Ajatukset oli mulla ennen samanlaisia, kuin sulla nyt. Mutta pikkuhiljaa on muutosta tapahtunu oman pään sisällä, ja voimaa jaksaa.
 
Elämä on ja jotkut ihmiset saa enemmän kuin jaksavat kantaa. Jos saa huonot eväät alussa, niin siitä on vaikea ponnistaa. Toisaalta hyvään tottunut ei välttämättä jaksa sinnitellä siinä missä karaistunut porskuttaa. Onneksi ihminen sopeutuu hyvin ja aina voi yrittää tehdä elämänsä paremmaksi. Mutta toisin kuin monet muut, en sano että se onnistuisi. Itsensä hyväksyminen on hyvä alku, mutta ei kaikki.

Ihmisen taito muokata elämä mieleiseksi ei ole hänen päätettävissään. Sinnikkyys auttaa, mutta kaikilla ei ole sitä vaikka he tahtoisivat. Lopuksi: Jokainen on arvokas vaikka elämä olisi paskaa. Jokaisella on oikeus pyrkiä kohti onnea vaikka ei sitä saavuttaisikaan.

Voimia sinulle.
 
Voimia sinulle. Osaat katsoa itseäsi "kaukaa" ja analysoida tilannettasi, se on aika harvinainen taito jotenkin. Siksi uskon, että sinä kylklä selviät ja sun lapsesi myös. Tuntuu, että et ole "hukassa" kuitenkaan. Kirjoitat mielenkiintoisesti, joskin tämä oli riipaisevaa luettavaa...On niin väärin, että pieni lapsi syntyy tähän maailmaan ja jo alusta asti joutuu taistelemaan ja pettymään jne...
 

Yhteistyössä