M
"Miuku"
Vieras
Mä olen alkanut miettimään onnellisuutta. Olin pitkään niin onneton, silti nyt jälkeenpäin ajatellen silti onnellinen. Kaikki meni monta vuotta haahuilessa, etsien itseä, paikkaa maailmassa. Kun kaiken piti olla hyvon, mikään ei kuitenkaan ollut.
Pitkän valmistautumisen, surun ja kivun jälkeen erosimme mieheni kanssa onnettomina, onnettomasta elämästämme. Mies oli onnellinen, kaikki näytti päällepäin onnelliselta, minä tein surutyötä vuosia yksin vaieten.
Nyt erostamme on vaivaiset 2 kuukautta. Ensipäivät mietin; nyt se elämä alkaa. Mikä elämä? Eikö sen pitänyt olla tässä ja nyt. Siellä meidän kodissa. Lapset, kauniit tavarat, puulattiat, jotka silloin tuntuivat niin rumilta, nyt niin kauniilta.
Katson jokapäivä kaksioni seiniä, haalistuneita muovimattoja, lastamme, joka painaa illalla päänsä tyynyyn, miettien missä isä on. Mikään elämässä ei ole ollut onnettomampaa kuin tämä aika tässä ja nyt. Yksinäisyys, musertava sisällyksetön elämä. Tämä kaikki mitä kaipasin, mikä ei olekaan mitään mitä kaipasin, elämältä halusin.
Onko tämä nyt sitä menettämisen kipua? Sitä minkä jokainen eroava kokee ja josta selviää lopulta? Pitääkö tästä selvitä? Eikä voi vain häntä koipien välissä palata kotiin ja myöntää tyrineensä pahemman kerran? Mitä minä haluan? Tätäkö, niin luulin. Sen silti tiedän, että koskaan onnettomimmissa hetkissänikään, entisessä elämässäni, käpertyneenä entisen kotini takan ääreen, tutulle turvalliselle sohvalle, kotiini, jossa luulin, että rakkaus on kuollut, en ollut näin onneton ja yksinäinen kun nyt olen.
Olenko antanut itselleni jo tarpeeksi aikaa tutkia sisintäni? Sitä mitä oikeasti elämältä haluan, mikä elämässä todella on minulle tärkeää. Olenko valmis tekemään jo sen päätöksen, että entisessä elämässä olin oikeasti sisimmässäni onnellinen vai onko tämä vain tämän uuden alun tuomaa tuskaa? Yksinäisyyden tuomaa tuskaa?
Pitkän valmistautumisen, surun ja kivun jälkeen erosimme mieheni kanssa onnettomina, onnettomasta elämästämme. Mies oli onnellinen, kaikki näytti päällepäin onnelliselta, minä tein surutyötä vuosia yksin vaieten.
Nyt erostamme on vaivaiset 2 kuukautta. Ensipäivät mietin; nyt se elämä alkaa. Mikä elämä? Eikö sen pitänyt olla tässä ja nyt. Siellä meidän kodissa. Lapset, kauniit tavarat, puulattiat, jotka silloin tuntuivat niin rumilta, nyt niin kauniilta.
Katson jokapäivä kaksioni seiniä, haalistuneita muovimattoja, lastamme, joka painaa illalla päänsä tyynyyn, miettien missä isä on. Mikään elämässä ei ole ollut onnettomampaa kuin tämä aika tässä ja nyt. Yksinäisyys, musertava sisällyksetön elämä. Tämä kaikki mitä kaipasin, mikä ei olekaan mitään mitä kaipasin, elämältä halusin.
Onko tämä nyt sitä menettämisen kipua? Sitä minkä jokainen eroava kokee ja josta selviää lopulta? Pitääkö tästä selvitä? Eikä voi vain häntä koipien välissä palata kotiin ja myöntää tyrineensä pahemman kerran? Mitä minä haluan? Tätäkö, niin luulin. Sen silti tiedän, että koskaan onnettomimmissa hetkissänikään, entisessä elämässäni, käpertyneenä entisen kotini takan ääreen, tutulle turvalliselle sohvalle, kotiini, jossa luulin, että rakkaus on kuollut, en ollut näin onneton ja yksinäinen kun nyt olen.
Olenko antanut itselleni jo tarpeeksi aikaa tutkia sisintäni? Sitä mitä oikeasti elämältä haluan, mikä elämässä todella on minulle tärkeää. Olenko valmis tekemään jo sen päätöksen, että entisessä elämässä olin oikeasti sisimmässäni onnellinen vai onko tämä vain tämän uuden alun tuomaa tuskaa? Yksinäisyyden tuomaa tuskaa?