P
Paskapää
Vieras
Ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksetaan kantaa, väitetään. Jos tämä kuitenkin pitäisi paikkansa, miten voi olla mahdollista että kannettavaa kertyy niin että usean ihmisen elämä uhkaa olla peruuttamattomasti pilalla sen mahdottoman painon vuoksi? Pitääkö ihmisen jaksaa kantaa hulluuteen, pahimmillaan kuolemaansa saakka? Milloin on se hetki, että ihminen ei jaksa? Milloin on okei sanoa että minä en jaksa, en enää jaksa kantaa ja kantaa? Milloin taakka on liikaa?
Yksi elämä alkoi aikanaan, lisää lapsia väärään perheeseen jossa lapset elivät varhaislapsuuden alkoholisti äidin huomassa. Siinä perheessä lapset saivat todistaa äidin ja hänen uuden puolisonsa henkisen ja fyysisen väkivallan täyttämää liittoa. Ilman mitään kantavaa tunnetta pelkoa lukuun ottamatta. Alusta asti hylättynä, onnettomana ihmisen rääpäleenä, joka on saanut liian paljon liian pian. Päälimäiseksi tunteeksi käteen lapsuudesta on jäänyt häpeä. Omaa itseään, perhettä, omaa ulkoista ja sisäistä maailmaa kohtaan. Se tunne, että on jotenkin viallinen, eikä koskaan kelpaa kellekään. Miten niin pienen ihmisen maailman saakin rikki niin pienillä asioilla, sellaisten ihmisten toimesta joiden pitäisi antaa ja vahvistaa lapsen siivet kantamaan läpi elämän. Millainen ihminen voi tuhota pienen, viattoman lapsen? Jos matkalle läpi elämän ei saa mitään, ei yhtään mitään, miten sen läpi voi kulkea, kun kukaan ei ole koskaan edes kertonut mitä elämä on?
Lapsuus meni, nuoruus alkoi. Normaalit yläasteen kokeilut, hyväksytyksi tulemisen tarve ryhmäpaineen edessä, koska miten itsetunnoton raakile muutakaan osaisi kun toivoa kuuluvansa joukkoon. Lähinnä se kaikki oli nuoruuden kokeilua, viatonta silloin tällöin tapahtuvaa hupia tuttujen ystävien kesken. Pilven polttelua, alkoholin ja tupakan kokeilua. Omien rajojen etsimistä ja venyttämistä, suloista unohdusta ja tuskan turruttamista, kovan esittämistä. Lapsesta oli kasvanut hyvin epäkypsä nuori tunne-elämältään, joka oli täysin vietävissä, ihmisraunio joka uskoi kaikkien tuntevan samalla tavalla, pelkäävän nykyhetkeä ja huomista. Ja silti tajuamassa että ei näin kuulu tuntea, olla, elää. Tuntemassa tuskaa, elämässä juuri niin huonosti kun koskaan oppimatta ihminen vain voi. Tilanteessa, jossa ei ole mitään hyvää. Yksinäisenä pelkäämässä ja kiroamassa elämää, koska paremmasta ei ole tietoa, ei aavistustakaan. Uskomassa ettei mitään muuta voi edes olla, eikä mitään muuta voisi ansaitakaan. Silti vielä yrittämässä jaksaa toivoa.
Kaikesta ihminen kuitenkin puskee läpi, kaikesta. Matkaan voi mahtua väkivaltaa, hyväksikäyttöä, riippuvuutta. Ja silti, niin kuin rikkaruoho sitä on tapana puskea pohjalta ylös, ihan vain jotta joku saisi aloittaa kitkemisen alusta, jotta ruoho kasvaa ja kasvaa. Pelosta, häpeästä ja kauhusta huolimatta, matka jatkuu koska ei vain voi luovuttaa. Vahvahan se pitää olla, totta kai. Miten muutenkaan, kun alusta asti olemassa olo on ollut pelkkää taistelua, pelkoa ja kipua seuraavasta hengenvedosta alkaen. Pitää jaksaa ja jaksaa ja jaksaa koska miten sitä luovuttaa kun ei osaa?
Ja sitten tapahtuu jotain, tapaa jonkun joka auttaa levittämään siivet. Tuntee itsensä rakastetuksi, luulee rakastavansa itsekin. Mutta miten, rikkinäinen kappale ketään rakastaisi? Sitä tekee asiat periaatteessa oikein, menee naimisiin ja perustaa perheen. Ja seuraavana aamuna huomaa seisovansa tien risteyksessä, enemmän eksyksissä kuin koskaan ennen, rikkoneena itseään ja muita aina vain enemmän. Kädet levällään, luovuttaneena, lisää tuskaa kannettavana. Tunnekylmä, viallinen kappale valmiina luopumaan kaikesta koska tämä ei yksinkertaisesti osaa rakastaa, tai olla rakastettu. Ja miten voisikaan? Mitä helvettiä rakkaus edes on? Sydän ja sielu täynnä sirpaleita, niin omia kuin muidenkin rinnasta revittyjä.
Uusi yritys. Äiti, lapset, uusi kaupunki ja ammatti. Mies. Ja samat vanhat virheet alusta alken, pelkäämässä ja toivomassa rakastavansa, huomaamassa että ei sitä vielä tänäänkään osaa. Mutta entä huomenna? Tajuamattaan menossa mukaan omaan lapsuuden kuvioon, juomista, lyömistä, naimista. Tajuamatta miten pimeässä kulkee, mitä tuskaa kokee niin itse kuin kaikki muutkin. Rikkoen lisää, viattomia, vielä ehjiäkin. Kykenemättä mihinkään muuhun, haluamatta mitään muuta koska mitään muutakaan ei osaa. Yhtä kykenemättömänä kuin aina ennenkin, vielä enemmän hukassa. Niin syvällä että ilma ei kulje, on raskas hengittää ja keuhkot huutavat kivusta. Pelkäämässä ja toivomassa että happi loppuu.
Ja sitten. Jotenkin sitä repii itsensä eteenpäin, yrittäen parhaansa koska niin kuuluu tehdä. Yrittää ja yrittää, kauhoo vettä niin vimmalla että uskoo jo itsekin pysyvänsä pinnalla. Ja silti uppoaa, vieden mukaansa muidenkin elämää. Sillä miten aina viallinen osaisi olla ehjä? Miten uimataidoton oppii uimaan, kun ei ole koskaan nähnyt ihmistä pinnalla?
Jokainen kulkee niin suoraan kun osaa, astuu askeleen ja sitten toisen. Jotkut kantavat taakkansa, painavat kivitaakat ja silti askel kantaa. Toiset kantavat, kompuroivat ja lopulta polvistuvat taakkansa alle. Sitkeimmät koittavat nousta ylös, polviltaan itkien maantasolta. Toiset painavat poskensa kylmään maahan ja jäävät makaamaan. Rauhoittuen tuntiessaan maan pehmeän kylmyyden, sen kylmän tunteen joka sisälläkin vallitsee. Se kylmyys, jonka tietää olevan viimeinen matkalla kohti pehmeää kadotusta.
Ja minä ymmärrän sen. Tarpeeksi pitkään, tarpeeksi kauas kuljettuaan sitä ei pysty enää jatkamaan. Ei pysty, eikä halua. Sitä harhailee jo niin syvällä omassa maailmassaan, ettei edes käsitä realistisesti sen olevan vain omassa mielessä, omaa heikkoutta ja kyvyttömyyttä elää elämää niinkuin ihmisen oletetaan elävän, niin kuin elämä yleensä halutaan elää. Kun yrittää uida liian syvällä, ei ole enää voimaa ponnistaa pohjalta pintaan. Valinta on tehtävä, yrittääkö edes vai jääkö kellumaan ja odottamaan sitä ihanaa pehmeyttä, joka veisi kivun ja tuskan mennessään ikiajoiksi.
Yksi elämä alkoi aikanaan, lisää lapsia väärään perheeseen jossa lapset elivät varhaislapsuuden alkoholisti äidin huomassa. Siinä perheessä lapset saivat todistaa äidin ja hänen uuden puolisonsa henkisen ja fyysisen väkivallan täyttämää liittoa. Ilman mitään kantavaa tunnetta pelkoa lukuun ottamatta. Alusta asti hylättynä, onnettomana ihmisen rääpäleenä, joka on saanut liian paljon liian pian. Päälimäiseksi tunteeksi käteen lapsuudesta on jäänyt häpeä. Omaa itseään, perhettä, omaa ulkoista ja sisäistä maailmaa kohtaan. Se tunne, että on jotenkin viallinen, eikä koskaan kelpaa kellekään. Miten niin pienen ihmisen maailman saakin rikki niin pienillä asioilla, sellaisten ihmisten toimesta joiden pitäisi antaa ja vahvistaa lapsen siivet kantamaan läpi elämän. Millainen ihminen voi tuhota pienen, viattoman lapsen? Jos matkalle läpi elämän ei saa mitään, ei yhtään mitään, miten sen läpi voi kulkea, kun kukaan ei ole koskaan edes kertonut mitä elämä on?
Lapsuus meni, nuoruus alkoi. Normaalit yläasteen kokeilut, hyväksytyksi tulemisen tarve ryhmäpaineen edessä, koska miten itsetunnoton raakile muutakaan osaisi kun toivoa kuuluvansa joukkoon. Lähinnä se kaikki oli nuoruuden kokeilua, viatonta silloin tällöin tapahtuvaa hupia tuttujen ystävien kesken. Pilven polttelua, alkoholin ja tupakan kokeilua. Omien rajojen etsimistä ja venyttämistä, suloista unohdusta ja tuskan turruttamista, kovan esittämistä. Lapsesta oli kasvanut hyvin epäkypsä nuori tunne-elämältään, joka oli täysin vietävissä, ihmisraunio joka uskoi kaikkien tuntevan samalla tavalla, pelkäävän nykyhetkeä ja huomista. Ja silti tajuamassa että ei näin kuulu tuntea, olla, elää. Tuntemassa tuskaa, elämässä juuri niin huonosti kun koskaan oppimatta ihminen vain voi. Tilanteessa, jossa ei ole mitään hyvää. Yksinäisenä pelkäämässä ja kiroamassa elämää, koska paremmasta ei ole tietoa, ei aavistustakaan. Uskomassa ettei mitään muuta voi edes olla, eikä mitään muuta voisi ansaitakaan. Silti vielä yrittämässä jaksaa toivoa.
Kaikesta ihminen kuitenkin puskee läpi, kaikesta. Matkaan voi mahtua väkivaltaa, hyväksikäyttöä, riippuvuutta. Ja silti, niin kuin rikkaruoho sitä on tapana puskea pohjalta ylös, ihan vain jotta joku saisi aloittaa kitkemisen alusta, jotta ruoho kasvaa ja kasvaa. Pelosta, häpeästä ja kauhusta huolimatta, matka jatkuu koska ei vain voi luovuttaa. Vahvahan se pitää olla, totta kai. Miten muutenkaan, kun alusta asti olemassa olo on ollut pelkkää taistelua, pelkoa ja kipua seuraavasta hengenvedosta alkaen. Pitää jaksaa ja jaksaa ja jaksaa koska miten sitä luovuttaa kun ei osaa?
Ja sitten tapahtuu jotain, tapaa jonkun joka auttaa levittämään siivet. Tuntee itsensä rakastetuksi, luulee rakastavansa itsekin. Mutta miten, rikkinäinen kappale ketään rakastaisi? Sitä tekee asiat periaatteessa oikein, menee naimisiin ja perustaa perheen. Ja seuraavana aamuna huomaa seisovansa tien risteyksessä, enemmän eksyksissä kuin koskaan ennen, rikkoneena itseään ja muita aina vain enemmän. Kädet levällään, luovuttaneena, lisää tuskaa kannettavana. Tunnekylmä, viallinen kappale valmiina luopumaan kaikesta koska tämä ei yksinkertaisesti osaa rakastaa, tai olla rakastettu. Ja miten voisikaan? Mitä helvettiä rakkaus edes on? Sydän ja sielu täynnä sirpaleita, niin omia kuin muidenkin rinnasta revittyjä.
Uusi yritys. Äiti, lapset, uusi kaupunki ja ammatti. Mies. Ja samat vanhat virheet alusta alken, pelkäämässä ja toivomassa rakastavansa, huomaamassa että ei sitä vielä tänäänkään osaa. Mutta entä huomenna? Tajuamattaan menossa mukaan omaan lapsuuden kuvioon, juomista, lyömistä, naimista. Tajuamatta miten pimeässä kulkee, mitä tuskaa kokee niin itse kuin kaikki muutkin. Rikkoen lisää, viattomia, vielä ehjiäkin. Kykenemättä mihinkään muuhun, haluamatta mitään muuta koska mitään muutakaan ei osaa. Yhtä kykenemättömänä kuin aina ennenkin, vielä enemmän hukassa. Niin syvällä että ilma ei kulje, on raskas hengittää ja keuhkot huutavat kivusta. Pelkäämässä ja toivomassa että happi loppuu.
Ja sitten. Jotenkin sitä repii itsensä eteenpäin, yrittäen parhaansa koska niin kuuluu tehdä. Yrittää ja yrittää, kauhoo vettä niin vimmalla että uskoo jo itsekin pysyvänsä pinnalla. Ja silti uppoaa, vieden mukaansa muidenkin elämää. Sillä miten aina viallinen osaisi olla ehjä? Miten uimataidoton oppii uimaan, kun ei ole koskaan nähnyt ihmistä pinnalla?
Jokainen kulkee niin suoraan kun osaa, astuu askeleen ja sitten toisen. Jotkut kantavat taakkansa, painavat kivitaakat ja silti askel kantaa. Toiset kantavat, kompuroivat ja lopulta polvistuvat taakkansa alle. Sitkeimmät koittavat nousta ylös, polviltaan itkien maantasolta. Toiset painavat poskensa kylmään maahan ja jäävät makaamaan. Rauhoittuen tuntiessaan maan pehmeän kylmyyden, sen kylmän tunteen joka sisälläkin vallitsee. Se kylmyys, jonka tietää olevan viimeinen matkalla kohti pehmeää kadotusta.
Ja minä ymmärrän sen. Tarpeeksi pitkään, tarpeeksi kauas kuljettuaan sitä ei pysty enää jatkamaan. Ei pysty, eikä halua. Sitä harhailee jo niin syvällä omassa maailmassaan, ettei edes käsitä realistisesti sen olevan vain omassa mielessä, omaa heikkoutta ja kyvyttömyyttä elää elämää niinkuin ihmisen oletetaan elävän, niin kuin elämä yleensä halutaan elää. Kun yrittää uida liian syvällä, ei ole enää voimaa ponnistaa pohjalta pintaan. Valinta on tehtävä, yrittääkö edes vai jääkö kellumaan ja odottamaan sitä ihanaa pehmeyttä, joka veisi kivun ja tuskan mennessään ikiajoiksi.
