Toggle sidebar

Toinen lapsi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja videot
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

videot

Vieras
Itselläni oli joskus ihanne, että lapsella on oltava sisaruksia. Esikoisemme on kuitenkin ollut HYVIN hankala lapsi (totta kai rakas, ennen kuin joku hirnuu täällä, mitäs läksit): koliikki+ei nuku edelleenkään (reilu vuotias)+ syö huonosti+ tempperamenttinen toisin sanoen vie minusta kaikki mehut. Alan kallistua pikku hiljaa siihen, että en kerta kaikkiaan jaksa kahden lapsen kanssa.

Arvoisat palstamammat: Kuinka raskasta on kun lapsia on kaksi? Tästä saa niin erilaista tarinaa. Toiset väittävät, että kaksi menee siinä kuin yksikin, toiset lähes kirkuvat, kun kuulevat tämän väitteen.

Tätä kun ei oikein voi kokeillakaan...
 
Raskasta on kahden lapsen kanssa. Luin myos noita "kaksi menee siina missa yksikin", mutta ainakaan meilla ei pida alkuunkaan paikkaansa, painvastoin yllattavan raskasta on oikeasti.
 
On se raskaampaa kuin yhden kanssa! mutta tietty kun ne on vanhempia, niin sitten ne ei tarvii enää aikuista jatkuvasti leikittäämään heitä... mut alku ajat on raskaita kahden kanssa!
 
Olen vähän jäävi ottamaan kantaa, koska oma esikoiseni on ns. helppo lapsi ja toisen lapsen myötä työmäärä tietysti lisääntyi, mutta ei kohtuuttomasti. Kolmas lapsi meneekin sitten jo aika lailla tuossa sivussa mukana :xmas:

Mitä jos odottaisit että esikoinen vähän kasvaa, toinen lapsi vaikkapa kolmen vuoden ikäerolla? Reilu vuosikkaat ovat kuitenkin vielä sellaisia täystuhoja ja helposti aika työllistäviä ja elämä lapsen kanssa usein vähän helpottuu lapsen kasvun myötä :)
 
Alussa meillä meni ihan hyvin. Siis se vauva-aika. Oli "vaikea" esikoinen ja keskenmenon ja siitä toipumisen takia lapsille tuli ikäeroa noin kolme vuotta. Ekat puolivuotta meni ihan okei, mutta sitten rupesi jatkuva univaje ja kaksi "vaikeaa" lasta rasittamaan. Onneksi sain apua äidiltäni, mies nimittäin oli aina töissä.
Nyt muksut on kohta kaksi ja viisi ja meillä ei muuten nukuta vieläkään kunnolla. Lapset ovat kummatkin kovin ärhäköitä luonteeltaan, meillä huudetaan ja itsepäisyyttä on ilmassa aika paljon. Suurin osa päivistä on kuitenkin ihania, muksut rakastavat toisiaan niin paljon, että se onni saa äidin jaksamaan . Ja vaikka ovat tosiaan vaikeita kummatkin, niin siltikin haaveilen siitä kolmannesta, jos sitä tulisi raskaaksi vaikka joskus puolen vuoden kuluttua...
 
Mulla ei tullut vielä mieleenkään toinen lapsi kun esikko 1v juuri hankalan vauva-ajan takia, allergiat, huono nukkuminen yms.Ja onneksi, sillä kakkonen joutui olemaan sairaalassa ekan kuukauden ja nukkui myös huonosti yms. Ei oltais pärjätty jos esikko olis ollu pienempi. Ikäero on aina liian pieni tai iso, riippuu miltä kantilta katsoo. Odottele vielä, kun ei kerran itseskään tee kakkosta mieli! Ja voihan se jäädä siihen yhteenkin, kuka käskee tehdä useamman lapsen?
 
[QUOTE="äääää";27139164]Alussa meillä meni ihan hyvin. Siis se vauva-aika. Oli "vaikea" esikoinen ja keskenmenon ja siitä toipumisen takia lapsille tuli ikäeroa noin kolme vuotta. Ekat puolivuotta meni ihan okei, mutta sitten rupesi jatkuva univaje ja kaksi "vaikeaa" lasta rasittamaan. Onneksi sain apua äidiltäni, mies nimittäin oli aina töissä.
Nyt muksut on kohta kaksi ja viisi ja meillä ei muuten nukuta vieläkään kunnolla. Lapset ovat kummatkin kovin ärhäköitä luonteeltaan, meillä huudetaan ja itsepäisyyttä on ilmassa aika paljon. Suurin osa päivistä on kuitenkin ihania, muksut rakastavat toisiaan niin paljon, että se onni saa äidin jaksamaan . Ja vaikka ovat tosiaan vaikeita kummatkin, niin siltikin haaveilen siitä kolmannesta, jos sitä tulisi raskaaksi vaikka joskus puolen vuoden kuluttua...[/QUOTE]

Kuulostaa niin tutulta! Paitsi etten haaveile enää kolmannesta!
 
Tuota ikäeroasiaa olen tosiaan miettinyt. Mutta myös sitä, että os hän on jo nyt noin omalla tahdolla varustettu, millainen pirttihirmu on uhmaiässä... toisin sanoen olisko se kolme kuitenkin se pahin sauma... Ja jos toisaalta ikäero alkaa hirveästi siitä vielä venymään, ei sisarussuhde ehkä ole enää niin tiivis ts eivät ole leikkiseuraa toisilleen...

Äh, toisaalta tämä tällainen suunnittelu on elämän halveksimista... toisaalta pelkään oikeasti, että kun onkin ne kaksi yhtä vaativaa nyyttiä, mitäs jos en jaksakaan? Meillä ei ole täällä kummankaan sukua ja mies on HYVIN työorientoitunut...
 
meillä sisarukset 2 ja 4 v, syntyneet 1v11kk ikäerolla. Eka vuosi noiden kanssa meni.. jos nyt muistais et miten, mut näköjään siitä selvittiin. Esikoinen oli alkuun 5pv / vkossa hoidossa, mä opiskelin kotona vauvan kanssa. Keväällä tyttö enää 3 pv hoidossa/vko. Tietty heräiltiin monta kertaa yössä.. uloslähtemiset oli vähän hankalaia, kun pienempi ei vaunuihin osannut nukahtaa, tai tuli nälkä just ulkona ollessa tms. Esikoinen on myös luonteeltaan aika vaativa ja haastava ja koko ajan sai olla hakemassa pois pienen kimpusta, huomiota haki puremalla jne. Aina sanottiin, et pari vuotta kun menee niin se helpottaa, niistä on seuraa toisilleen jne. JA PAH!! niillä ei oo mitään yhteisleikkejä, pienempi on kiinnostunut isomman leluista (barbit jne) mutta isompi ei niitä halua antaa pienemmälle, ison kaa on hankala pelata pelejä, kun pienempi ei ymmärrä olla sotkematta kortteja, pelilautaa.. ja mitäs vielä.. Eli niitä helpoja aikoja odotellessa.. ainiin, ja noi tappelee KOKO AJAN!!! ja sotkee kaikki paikat.
eli ei, ei tod. ole helppoa ja se toinen mene siinä sivussa ;(
 
Meillä esikoinen oli haastava tapaus jo vauvana. Silti uskallettiin tehdä vielä toinen ja myöhemmin kolmaskin. Toinen olikin "maailman helpoin" vauva; söi hyvin ja nopeasti (ei mitään tuntien imetysmaratoneja), nukkui hyvin ja ihan missä tahansa (saattoi nukahtaa itsekseen vaikkapa perhekahvilan lattialle ollessaan väsynyt), perustyytyväinen ja iloinen vesseli. Kolmannenn kanssa olikin sitten taas enemmän töitä, mutta se kaikki kestettiin kun tiedettiin että joskus helpottaa aivan varmasti. Esim. ensimmäiset 6kk valvottiin klo 05 asti joka yö vauvan kanssa ja sitten taas viimeistään klo 8 ylös isompien kanssa. Mutta joo, hengissä ollaan ja iloisia siitä, että meillä on 3 ihanaa muksua.
 
[QUOTE="ghj";27139182]Mulla ei tullut vielä mieleenkään toinen lapsi kun esikko 1v juuri hankalan vauva-ajan takia, allergiat, huono nukkuminen yms.Ja onneksi, sillä kakkonen joutui olemaan sairaalassa ekan kuukauden ja nukkui myös huonosti yms. Ei oltais pärjätty jos esikko olis ollu pienempi. Ikäero on aina liian pieni tai iso, riippuu miltä kantilta katsoo. Odottele vielä, kun ei kerran itseskään tee kakkosta mieli! Ja voihan se jäädä siihen yhteenkin, kuka käskee tehdä useamman lapsen?[/QUOTE]

Kuulostaa hyvin, hyvin rankalle!
Ehkä mullekaan ei tuo uuden vauvan yrittäminen niin ole tullut mieleen tai ainakaan minkäänlaista vauvakuumetta.... ja kovaa vauhtia olenkin yhteen lapseen päätymässä... Jotenkin kuitenkin hiukan surumielinen tästä...
 
niin ja jos ovat eri sukupuolta yhteisiä leikkejä ei aina löydy, varsinkaan jos vanhempi on poika, isolla pojalla on aika eri puuhat kuin pienellä tytöllä. mut kyllä niistä seuraa on toisilleen jne....joskus tuntuu ettei olis pitänyt tehdä sitä ensimmäistäkään....siis kypsyttele asiaa rauhassa, kolme vuottakaan ei ole niin kauhean iso ikäero, mut kaksikin joissain asioissa...eli aikaa menee kyllä ennenkuin yhdessä leikkivät joka tapauksessa.
 
Minulla oli samanlaisia ajatuksia pitkään, vaikka esikoinen oli kai aika helppo tapaus loppujen lopuksi. Koin vain äitiyden niin rankaksi, että ajattelin lapsiluvun jäävän yhteen. Nyt esikoinen on kohta 4,5 vee ja meille tulee muutaman viikon päästä toinen lapsi. Tuntuu oikein hyvältä. Esikoinen odottaa vauvaa kovasti, on tohkeissaan ja ylpeä tulevasta pikkusisaruksesta. Uskon että heille kehittyy hyvä, omanlaisensa sisaruussuhde ikäerosta huolimatta. Itse ainakin koen, että olen omista sisaruksistani saanut eniten tukea aikuisena, jolloin ei ole niin väliä, onko ikäeroa 2 vai 5 vuotta. Omasta kokemuksesta neuvoisin sinua, että anna ajan kulua rauhassa, ja katso miten mielipiteesi kehittyy. Ei kannata ottaa pakkomiellettä liian isosta ikäerosta. Minä en olisi jaksanut pientä ikäeroa, myönnän sen suoraan. Mutta kun esikoisen kanssa alkoi helpottaa elämä, iski vauvakuume. Äitiyslomalla minulla on kotona mitä parhain, reipas ja mukava kaveri esikoisesta.
 
Ennemmin kuin täällä palstalla huhuilu kuulostaa siltä, että sinun pitäisi keskustella miehesi kanssa. Mitä hän ajattelee perhekoosta? Onko hän valmis siihen, että lapsiluku jää yhteen. Entä olisiko hän valmis siihen, että rukkaisi prioriteettejaan ja hankkisitten toisen lapsen.
 
niiin... meillä on ikäeroa 4vuotta lapsilla, enkä voisi kyllä kuvitellakaan, että ei ois toista tehty... eihän se siinä sivussa mene, kyllähän se lisätyötä teettää (varsinkin ensimmäiseksi vuodeksi), mutta pidemmän päälle voisi kuvitella että useampi lapsi on helpompi kuin yksi, koska silloin on seuraa toisesta...
 
Alkuperäinen kirjoittaja videot:
Kuulostaa hyvin, hyvin rankalle!
Ehkä mullekaan ei tuo uuden vauvan yrittäminen niin ole tullut mieleen tai ainakaan minkäänlaista vauvakuumetta.... ja kovaa vauhtia olenkin yhteen lapseen päätymässä... Jotenkin kuitenkin hiukan surumielinen tästä...
Click to expand...

Kiitos, sitä se kyllä olikin! Ja ero oli lähellä ja terveys vaakalaudalla...mut yks tuttavani sanoi, kyllä mä jaksan kun säkin vielä hengissä olet! :) Ihan omien voimien mukaan mennään, jollain on helpommat lapset ja toisella hankalammat ja joku jaksaa enemmän kuin toinen.
 
Meidän lapsille tulee ikäeroa 1v6kk joten ei mitään hirveitä. Vierestä olen kuitenkin seurannut saman luontoisen läheiseni perhe-elämää, jossa lasten ikäeroksi jäi vuosi. Samalla luonteella tarkoitan ihmistä, joka ei ole mikään kantoliina ja muskariäiti vaan enemmänkin omaa aikaa arvostava nuoriäiti. Hyvin tuo kyseinenkin perhe on pärjännyt kahden vaativan lapsen kanssa vuoden ikäerolla.
Se on ihan omasta asenteestaan kiinni. Vähän hirvittää lukea näitä, että ei nähdä valoa missään vieläkään "pyh ja pah ne mitään leiki keskenään, ne tappelee kokoajan vieläkin eikä ole koskaan ollut meillä asiat hyvin" Ja mitä lapset ovat jotain 3-4-5 vuotiaita nyt. Jos 5 vuotta on ollut yhtä helvettiä, niin olisko äidin (vanhempien) kannattanut hakea apua jo aikapäiviä sitten. Ihan vaikka perhetyöntekijää tai psykologia?

Eihän se noin voi olla että hankitaan 2 lasta ja vielä vuosien kuluttuakin kirotaan koko elämä helvettiin.

Itse en ainakaan aijo jäädä tuleen makaamaan vaan otan kaiken avun vastaan jos tulee vaikeita hetkiä!
 
[QUOTE="vieras";27139296]Ennemmin kuin täällä palstalla huhuilu kuulostaa siltä, että sinun pitäisi keskustella miehesi kanssa. Mitä hän ajattelee perhekoosta? Onko hän valmis siihen, että lapsiluku jää yhteen. Entä olisiko hän valmis siihen, että rukkaisi prioriteettejaan ja hankkisitten toisen lapsen.[/QUOTE]

Niin, minun mieheni on sitä mieltä "että täuytyyhän lapsella sisaruksia olla" mutta koska tunnen meieheni ja tiedän, että hän ei prioriteettejään tule ikinä muuttamaan ja tästä syystä lapset jäävät täysin minun vastuulleni koen, että päätös on siksi yksin minun....
 
Alkuperäinen kirjoittaja kohta kaksi2:
Meidän lapsille tulee ikäeroa 1v6kk joten ei mitään hirveitä. Vierestä olen kuitenkin seurannut saman luontoisen läheiseni perhe-elämää, jossa lasten ikäeroksi jäi vuosi. Samalla luonteella tarkoitan ihmistä, joka ei ole mikään kantoliina ja muskariäiti vaan enemmänkin omaa aikaa arvostava nuoriäiti. Hyvin tuo kyseinenkin perhe on pärjännyt kahden vaativan lapsen kanssa vuoden ikäerolla.
Se on ihan omasta asenteestaan kiinni. Vähän hirvittää lukea näitä, että ei nähdä valoa missään vieläkään "pyh ja pah ne mitään leiki keskenään, ne tappelee kokoajan vieläkin eikä ole koskaan ollut meillä asiat hyvin" Ja mitä lapset ovat jotain 3-4-5 vuotiaita nyt. Jos 5 vuotta on ollut yhtä helvettiä, niin olisko äidin (vanhempien) kannattanut hakea apua jo aikapäiviä sitten. Ihan vaikka perhetyöntekijää tai psykologia?

Eihän se noin voi olla että hankitaan 2 lasta ja vielä vuosien kuluttuakin kirotaan koko elämä helvettiin.

Itse en ainakaan aijo jäädä tuleen makaamaan vaan otan kaiken avun vastaan jos tulee vaikeita hetkiä!
Click to expand...

Hienoa, onnea matkaan! Eihän se yhtä helvettiä ole, välillä kuitenkin eli rehellisesti sanottuna se voi oikeasti olla rankkaa, ei se pelkästä omasta asenteesta aina ole kiinni, siihen vaikuttaa moni muukin asia esim. läheisten asenteet myös ja se apu tosiaan. Mut ei se tee äidistä huonoa, jos uskaltaa kertoa totuuden eikä lässytä miten ihanaa aina on.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kohta kaksi:
Minulla oli samanlaisia ajatuksia pitkään, vaikka esikoinen oli kai aika helppo tapaus loppujen lopuksi. Koin vain äitiyden niin rankaksi, että ajattelin lapsiluvun jäävän yhteen. Nyt esikoinen on kohta 4,5 vee ja meille tulee muutaman viikon päästä toinen lapsi. Tuntuu oikein hyvältä. Esikoinen odottaa vauvaa kovasti, on tohkeissaan ja ylpeä tulevasta pikkusisaruksesta. Uskon että heille kehittyy hyvä, omanlaisensa sisaruussuhde ikäerosta huolimatta. Itse ainakin koen, että olen omista sisaruksistani saanut eniten tukea aikuisena, jolloin ei ole niin väliä, onko ikäeroa 2 vai 5 vuotta. Omasta kokemuksesta neuvoisin sinua, että anna ajan kulua rauhassa, ja katso miten mielipiteesi kehittyy. Ei kannata ottaa pakkomiellettä liian isosta ikäerosta. Minä en olisi jaksanut pientä ikäeroa, myönnän sen suoraan. Mutta kun esikoisen kanssa alkoi helpottaa elämä, iski vauvakuume. Äitiyslomalla minulla on kotona mitä parhain, reipas ja mukava kaveri esikoisesta.
Click to expand...

Olipa kannustava kirjoitus! OIkeasti. Ehkä mä en hötkyile ja siirryn nauttimaan työelämästä rauhassa ja laitan päivähoitohakemuksen vetämään!
 
Meillä on kaksi lasta, 1v ja 3v. Esikoinen oli vauvana jo temperamenttinen ja nukkui todella huonosti. Edelleen on omapäinen ja temperamenttinen, tulee yöllä viereen nukkumaan ja nukkuukin ihan hyvin, siinä ei ongelmaa. Nuorempi taas oli vauvana "helppo", nukkui hyvin, söi hyvin, itki harvoin. Nykyään on vauhdikas käänteissään, penkoo ja tutkii kaikki paikat, hyvällä tuulella lähes aina. Yhdessä nuo lukevat kirjaa sohvalla, leikkivät koti- leikkiä yms. Erimielisyyksiä tulee tottakai, mutta suurimmaksi osaksi on ihan kivasti mennyt. Siinä vaiheessa kun pienempi alkoi liikkumaan, ryömimään ja konttaamaan, oli vanhempi lapsi mustasukkainen omista tarvaroista ja äidistä. Helpotti onneksi sekin vaihe. Kaiken kaikkiaan noista on seuraa toisilleen, nuorempi seuraa vanhemman esimerkkiä.
 
Tosiaan se riippuu niin paljon siitä esikoisestakin, että miten menee jatkossa... meillä kun esikoinen on tosi kiltti ja kuuliainen tyttö ja kuopus on se rämäpäisempi poika :D niin tyttö kyllä ottaa pikkuveljeä leikkeihin mukaan.. keittelevät ruokia ja käyvät "kaupassa" yms... kun mulla on naapurissa sitten toisinpäin, että tosi vilkas esikoispoika ja aika vilkas mutta vähän rauhallisempi tyttö nuorempi, niin nillä ei meinaa mitkään leikit sujua yhdessä ja ovat nyt 6 ja 4 vuotiaat..
 
[QUOTE="suppis";27139368]Hienoa, onnea matkaan! Eihän se yhtä helvettiä ole, välillä kuitenkin eli rehellisesti sanottuna se voi oikeasti olla rankkaa, ei se pelkästä omasta asenteesta aina ole kiinni, siihen vaikuttaa moni muukin asia esim. läheisten asenteet myös ja se apu tosiaan. Mut ei se tee äidistä huonoa, jos uskaltaa kertoa totuuden eikä lässytä miten ihanaa aina on.[/QUOTE]

Ei tietenkään tee huonoa äitiä. Mutta joistakin viesteistä sai sen päätelmän että missään vaiheessa ei ole iloittu toisesta lapsesta vaan vastattiin kaikkiin kysymyksiin että ei ei ja ei, ei niistä ole sueraa toisilleen, ei ole sitä eikä tätä vaan pelkkää tappelua ja blaablaa. Siitä voisi rivien välistä lukea että äiti on väsynyt jo ajat sitten kyseiseen elämään, eikä perhetyöntekijän apu olis ollut varmaan pahitteeksi.
Siinävaiheessa kun itse alan ajatella että elämä on _pelkkää_ helvettiä niin aijon hakea apua, vähintään ulkopuoliselta eli onneksi on olemassa nämä neuvolat jossai voi puhua.
Ensin aijon kuitenkin koettaa kaikin voimin pärjätä pelkän perheemme voimin, isovanhemmat nyt varmaan ihan tuppaavat apuaan. Meillä onneksi näin, ei tietysti kaikilla. Eihän se ruusuilla tanssimista tule olemaan, mutta toivottavasti ei kuitenkaan aivan pelkkiä piikkejä.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa