Kannattaa miettiä asioita monelta kannalta. Jos matkustelua harrastaa todella aktiivisesti esim. viikonloppuisin pienempiä reissuja, risteilyitä, hotellilomia, kylpylälomaa, laskettelureissuja, mökkikeikkoja, patikointia, löhölomaa jne, niin ehkä silloin lapsi/lapset eivät kovin hyvin siihen kuvioon koskaan mahdukaan. Minäkin pidän matkustelusta tosi paljon, mutta taloudellisista syistä siihen ei ole varaa. Olenkin ajatellut, että aikansa kutakin eli oli mahtavaa reissata nuorempana interrail-reissuja jne, mutta nyt tällä hetkellä elämässäni lapset ja koti sekä parisuhde ovat tärkeämpiä kuin reissaaminen. Itse asiassa reissaamisesta emme ole kokonaan luopuneet, mutta reissukohteet ovat enemmän puolen päivän retkiä (yöksi kotiin), vierailuja kavereitten mökeille tai veneille jne. Sinun ja miehesi kannattaa miettiä, että kumpaa haluatte enemmän: toisen lapsen eli reissuhaaveiden harventamista vai kiinnipitämistä reissuhaaveista???
Minä olen myös pitänyt tärkeänä, että lapset oppivat myös viihtymään kotonaan ja nauttimaan tekemättömyydestä. Meillä lapsilta vaaditaan paljon eli joutuvat tekemään pienestä pitäen kotitöitä, vaaditaan käytöstapoja, pidetään kiinni ruokailu- ja nukkumisajoista jne, mutta vastapainona on se, että välillä on juhlia ja lomaa, mutta välillä myös ihan hiljentymistä ja sitä, että osaa viihtyä ihan oman itsensä seurassa.
Meillä lasten ikäero on 4,5 vuotta. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa:
+ on ehtinyt keskittyä kunnolla kumpaankin lapseen
+ isompi on oppinut pois vaipasta, osaa pukea ja syödä itse, ei uniongelmia
+ saa nauttia eri kehitysvaiheessa olevista lapsista esim. käydä toisen lapsen kanssa elokuvissa kun pienemmän kanssa iloa saa pienemmistä arjen iloista
+ yhteisleikit sujuvat paremmin, kun kovin pienellä ikäerolla, sillä isompi osaa antaa periksi tarvittaessa eikä leikit pääty tappeluun kovinkaan usein
+ lasten välillä on ehtinyt käydä välillä töissä päivittämässä osaamista ja hankkimassa lisää rahaa
+ itse pystyin olemaan kotona, kun esikoinen meni eskariin (ilmainen ja samalla sai itselle hengähdysaikaa!) ja esikoisen mennessä kouluun tein työajanlyhennystä (Kela tukee ja kuopuskin hyötyi lyhyempinä tarhapäivinä).
+ eri kehitysvaiheitten haastavat kaudet osuvat eri aikoihin esim. jaksaa uhmaiän paremmin, kun koko ajan joku ei ole siinä vaiheessa, vaan ehtii olla seesteisempää aikaa välillä. Myös koulun aloitukseen pystyy keskittymään vanhempana paremmin ja olemaan tukena.
+ taloudellinen kuorma tulee tasaisemmin, kun ei tarvitse ihan peräkkäisinä vuosina ostaa esim. lapsille kännyköitä, tietokonetta jne.
- isompi ei aina nuku päiväunia
- samat asiat eivät kiinnosta esim. huvipuistoissa, leikkipuistoissa, elokuvissa jne
- vaatteiden säilytys isommalta pienemmälle vaatii tilaa
- yhteisleikit ja yhteenkuuluvaisuus ovat kai aina sellaisia, joiden eteen pitää nähdä vaivaa. Isolla ikäerollakin pystyy kuitenkin tekemään yhdessä asioita esim. käydä uimahallissa, laskea pulkalla, keinua ja vaikka lähteä pyöräilemään siten, että esikoinen polkee itse ja nuorempi on vanhemman kyydissä. Piknik-eväät maistuvat kaikille iästä riippumatta
- ikäero asettaa haasteita sille, että miten yhdistetään kahden eri-ikäisen lapsen tarpeet: toinen nukkuu päiväunet, toinen ei, toinen haluaa leikkiä legoilla ja toinen taas syödä ne lattialle pudonneet...
Tässä siis meidän perheen näkökulmia asioihin. Itse halusin toisen lapsen juuri siksi, että oma sisarukseni on tosi rakas. Koen, että minulla esikoisena oli muutenkin paineita vanhempien taholta, joten oli kivaa, kun oli kuopus jakamassa sitä taakkaa. Nyt kun vanhempani ovat jo eläkkeellä, niin on mukavaa, kun vanhemmista on toinenkin ihminen huolehtimassa eikä kaikki ole minun harteillani. On myös kiva, että lapsenlapsia olen voinut saattaa maailmaan, joista on ollut iloa myös vanhemmilleni.
Rehellisesti sanottuna en usko, että olisin osannut kasvattaa yhtä lasta. Meillä lapset ovat hyvin oikeudenmukaisia ja he pitävät kyllä huolen, että heitä kohdellaan tasapuolisesti. Luulen, että ainoasta lapsesta tulisi minun käsittelyssäni liian pikkuvanha ja hemmoteltu.
Isompikin ikäero on mielestäni ihan ok, joten aikaa miettiä ja valmistautua toki on. Mutta olen siinä mielessä itsekäs. että vaikka tahtoisinkin rikastuttaa lapseni elämää sisaruksella (sekä tietysti omaani toisella lapsella), aion miettiä ennen kaikkea omaa ja mieheni jaksamista. Kestäisimmekö toisen tällaisen kolmen vuoden jakson, joka meillä oli täötä esikoista tehdessä, häntä odottaessa ja vauvavuodesta kamppaillessa? Vielä en tiedä.