töistä taas

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja väsynyt feministi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

väsynyt feministi

Vieras
Nuorempana inhosin feminismiä ja feministejä kun kaikki oli muka niin hyvin suomessa.
Nyt vanhempana huomaan että ehkä olen itse sellainen.

Ärsyttää hemmetisti, kun kaikki sellaiset työt mitkä on kerralla vähän isompia töitä, mutta jotka tehdään tosi harvoin, ovat muka jotain hienompia töitä, kun sellaiset joita joutuu tehdä joka päivä. Kuten on muka jotenkin hienompaa esim. rakentaa talo, tai maalata talo, tai tehdä lapsille keinu. Mutta entäs joka päivä alusta loppuun saakka monta ateriaa ja sen tarjoilu lapsille ja perheelle ja jälkien siivous? Työsarkahan on ihan älytön, ja se, mikä siitä tekee tosi raskaan, on se, että se "henkinen tyydytys" siitä työstä on tosi vaikea ottaa, kun siitä ei jää sellaista ihailtavaa jälkeä, vaan se ruoka syödään, ja siitä jää vaan sotkua aikaan. Ja yleensäkin kaikki kotityöt, jälki katoaa tosi nopeasti. Silti se aika ja työmäärä joka niihin menee on ihan mieletön.
Näin vanhana jo kaipaa siistiä ja puhdasta kotia, mutta lapsiperheellisenä se vaatii mielettömän ajan ja jotenkin välillä hiipii epätoivo. Ruoka, siivoukset jne. ja se arvostus, jonka noiden työn tekemisestä saa on aika lailla mitätön, eikä sitä itsekään ymmärtänyt ennen kuin sitä tekee pitkään. Ei paljon lapsena miettinyt, minkä määrän kotitöitä äiti teki.
 
Jotenkin ahdistaa kaikki se työmäärä, jota perheellisyys edellyttää.

En pidä ollenkaan kaupan eineksistä enkä leivonnaisista, puhdas ja siisti koti auttaa pysymään virkeänä. Eli kaikki pitäisi tehdä todella hyvin jo oman hyvinvoinnin vuoksi, mutta miten jaksaa?

Meillä ei lapsena syöty koskaan, ei koskaan eineksiä, ensimmäisen kerran söin anoppilassa purkkihernekeittoa. Vain kylässä sain joskus kaupan pullaa, ja se oli muka lapsena hyvää. Nyt on maku se, mitä sai lapsena, eli vain itsetehty maistuisi.

Mutta kun tuntuu että en pysty seurata äitini jalanjäljissä. En vaan jaksaisi tehdä koko ajan duunia täällä kotona, ja sitä se on, jos tekee kaiken kunnolla. Koko ajan pitäisi pyörittää kauhaa tai raastinrautaa. Äitini ei koskaan istunut kädet vapaana, ei edes television edessä. Yksin teki kaiken.

Masentaa. Väsyttää.
 
Yleensäkin kaikki rutiinihommat muuttuvat varsin lyhyessä ajassa "ei-niin-hienoksi". Muistan vielä itse, miten hienolta tuntui 3 vuoden hoitovapaan jälkeen aamulla istua ruuhkabussissa, kun kukaan ei roikkunut lahkeessa, kiukutellut eikä huutanut pyyhkimään. Sitä hienoutta taisi kestää pari viikkoa ja sitten se ruuhkabussissa matkustaminen alkoi jo tympimään.

Kyllähän koti on toinen työmaa, siivottava ja pyykättävä ei lopu koskaan. Kun valmiiksi saat, saat jo aloittaa alusta. Mulle kotityöt on ruuanlaittoa lukuunottamatat samanlaista kuin ruuhkabussissa istuminen: ne on tehtävä, jotta systeemi pyörii.

Ruuan suhteen saan kyllä mainitsemaasi henkistä tyydytystä. Tykkään ruuanlaitosta, meillä ei muksut koske eineksiin kuin äärimmäisen nälkäkuoleman partaalla ja muksuilta tulee kyllä palautetta sapuskoistani. Kun sieniä inhoava tytär ottaa lisää kanttarellikastikettani tai ehdoton lihansyöjäpoikani onkin siivaissut kaiken soija-bolognese-kastikkeen, tiedän jälleen onnistuneeni mainiosti =)

Viime kesänä remontoin meidän yläkertaa ja vaikka se rankkaa ja väsyttävää hommaa työpäivän päätteeksi olikin, niin kyllähän siinä ihan toisella tavalla sai ihailla kättensä jälkeä kuin normaalin viikkosiivouksen jälkeen. Siihen remppaan liittyi myös ihan toisenlaista luovuutta kuin tavalliseen siivoukseen. Sitäpaitsi remontointi on kivaa, siivoaminen ei :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita:
Yleensäkin kaikki rutiinihommat muuttuvat varsin lyhyessä ajassa "ei-niin-hienoksi". Muistan vielä itse, miten hienolta tuntui 3 vuoden hoitovapaan jälkeen aamulla istua ruuhkabussissa, kun kukaan ei roikkunut lahkeessa, kiukutellut eikä huutanut pyyhkimään. Sitä hienoutta taisi kestää pari viikkoa ja sitten se ruuhkabussissa matkustaminen alkoi jo tympimään.

Kyllähän koti on toinen työmaa, siivottava ja pyykättävä ei lopu koskaan. Kun valmiiksi saat, saat jo aloittaa alusta. Mulle kotityöt on ruuanlaittoa lukuunottamatat samanlaista kuin ruuhkabussissa istuminen: ne on tehtävä, jotta systeemi pyörii.

Ruuan suhteen saan kyllä mainitsemaasi henkistä tyydytystä. Tykkään ruuanlaitosta, meillä ei muksut koske eineksiin kuin äärimmäisen nälkäkuoleman partaalla ja muksuilta tulee kyllä palautetta sapuskoistani. Kun sieniä inhoava tytär ottaa lisää kanttarellikastikettani tai ehdoton lihansyöjäpoikani onkin siivaissut kaiken soija-bolognese-kastikkeen, tiedän jälleen onnistuneeni mainiosti =)

Viime kesänä remontoin meidän yläkertaa ja vaikka se rankkaa ja väsyttävää hommaa työpäivän päätteeksi olikin, niin kyllähän siinä ihan toisella tavalla sai ihailla kättensä jälkeä kuin normaalin viikkosiivouksen jälkeen. Siihen remppaan liittyi myös ihan toisenlaista luovuutta kuin tavalliseen siivoukseen. Sitäpaitsi remontointi on kivaa, siivoaminen ei :D

Jaksoitko tehdä yhtä iloisella mielellä kaikki kotityöt myös kun lapsesi olivat vähän pienempiä? Meillä kun nuo eivät ihan lähiaikoina ole vielä kotoa muuttamassa, joten työsarka tuntuu... joskus loputtomalta.

Jotenkin vetää maahan se, että vaikka kuinka tekee itse alusta loppuun, muut perheessä eivät edes huomaa. Lapset liian pieniä huomatakseen eron itsetehdyn ja kaupan välillä, mies on tottunut kaupan eineksiin, ja ihan sama jos söisi joka päivä hampurilaisia.

On vaan jotenkin väsynyt ja voimaton olo.
 
Miksi elämässä kaikki on niin hassusti?

Lapsena olisi halunnut syödä karkkia ja eineshampurilaisia /grillihampurilaisia, mutta niitä ei tippunut.

Nyt kun osaisi olla kiitollinen sydänjuuriaan myöten (voiko noin sanoa?) jos pääsisi valmiiseen pöytään istumaan jonka joku olisi tehnyt tuoreista aineksista alusta loppuun saakka ja ruoka olisi vielä hyvää kaiken lisäksi, niin sitä ei enää koskaan tapahdu. Paitsi jos minä itse teen sen... itkettää.
 
Ja kun joskus saisi edes tehdä sen ruoan alusta loppuun saakka, ilman apua, mutta kun kuopus änkeää istumaan hellan viereen hämmentämään, ja se on stressaavaa, pelätä että paistinpannu tippuu lattialle, tai polttaa itsensä.
 
Viikonloppuisin olen väsynein. Kun odottaisi toiselta saavan apua, kun toinenkin on kotona. Mutta. Hänen käsitys "kunnollisesta ruoasta" on niin eri kuin omani.
Hänelle ruokaa on paistaa kanansuikaleet ja ostaa valmiita pitaleipiä kaupasta, siis einestä. Olen väsynyt. Itkettää. En muista milloin viimeksi olen itkenyt.
 
Alkuperäinen kirjoittaja väsynyt feministi:
Jaksoitko tehdä yhtä iloisella mielellä kaikki kotityöt myös kun lapsesi olivat vähän pienempiä? Meillä kun nuo eivät ihan lähiaikoina ole vielä kotoa muuttamassa, joten työsarka tuntuu... joskus loputtomalta.

Jotenkin vetää maahan se, että vaikka kuinka tekee itse alusta loppuun, muut perheessä eivät edes huomaa. Lapset liian pieniä huomatakseen eron itsetehdyn ja kaupan välillä, mies on tottunut kaupan eineksiin, ja ihan sama jos söisi joka päivä hampurilaisia.

On vaan jotenkin väsynyt ja voimaton olo.
Mä en ole koskaan tehnyt iloisella mielellä muita kotitöitä kuin ruuanlaiton :D Inhoan siivoamista, mutta pakko mikä pakko. Kun on lähes aina ollut lasten kanssa yksin, niin jo kauan siten opin antamaan itselleni anteeksi sen, että en pysty muuttumaan kahdeksi. Kesti myös oman aikansa ennenkuin mm. luovuin sellaisesta joulusiivouksesta, mihin lapsuudenkodissani olin tottunut. Muistan vieläkin, miten itsenäisyyspäivän ja joulun välissä me muksut emme päässeet kuin kouluun, muu aika meni joulusiivoukseen. Mun heiniäni oli tomuttaa yksitellen parvekkeella parituhatta kirjaa kirjahyllyistä ja vihasin sitä hommaa. Jostain syystä - tai sitten muistini tekee tepposet - joka joulukuu oli pakkasta ja mulla sormet kohmeessa niitä kirjoja tomutellessani. Jonkin aikaa omassa huushollissani tein samoin kunnes totesin, että hommahan on ihan järjetöntä, voin tomuttaa kirjat kesälläkin eikä sormet jäädy. Nykyisin en edes vie niitä parvekkeelle vaan imuroin ne olohuoneessa.

Eipä meillä koskaan tiptop siistiä sitten olekaan, mutta meillä on myös lemmikkejä ja esim tuosta koirasta lähtee niin paljon karvaa, että mun pitäisi kulkea 24 tuntia vuorokaudessa imurin kanssa koiran perässä, jos haluaisin huushollin olevan karvaton. Mahdotonta siis, joten en edes yritä. Muutenkin lepsuilen siivouksesta, jos siltä tuntuu. Haluan elämältäni muutakin kuin töissäkäyntiä, siivoamista ja nukkumista.

Meillä lapset alkoivat arvostaa laittamaani ruokaa oikeastaan vasta sitten, kun menivät kouluun. Ja siitä kiitos kuuluu kouluruualle, joka lasteni mielestä ei ollut sen paremmin hyvää kuin pahaakaan, se vain ei maistunut millekään. Mitä isommaksi nuo ovat kasvaneet, sitä enemmän ovat oppineet myös arvostamaan sitä vaivaa, mitä esim sunnuntain päivällisen tekemiseen on nähty. Ja kun nyt omassa asunnossaan asuva tytär soittaa ja sanoo "äiti, ei tämä pastakastike maistu samalta kuin sun tekemä" ja mä sitten kysyn, että "no muistitko laittaa siihen timjamia?", niin tiedän, että ainakin meidän perheessä äidin tekemällä ruualla on merkityksensä =)

Ei pidä olla itselleen liian ankara ja vaatia itseltään samaa, mitä oma äiti kenties teki. Itsensä voi myös armahtaa muiden vaatimuksilta. Aina siisti koti, hyvä ruoka, paljon perheen keskeistä yhdessäoloa - sitä laatuaikaa-, silitetyt vaatteet ja riittävästi yöunta on yhtälö, johon mä en ainakaan yksin olisi pystynyt. Joten luovutin suosiolla ja tein meidän elämästämme meidän elämän näköisen.

 

Yhteistyössä