Törkeyksiä narsistiäidiltä

[narsistin uhri]

Narsisti yrittää joko suoraan tai epäsuorasti loukata toista ja onnistuessaan on ylpeä omasta kuvitellusta vallastaan ja paremmuudestaan. Vielä pahempaa on jos kyseessä on joku läheinen kuten äiti. Jo lapsesta saakka voidaan ilmein ja elein osoittaa ettei ole koskaan tarpeeksi hyvä eikä kelpaa, yritetään nujertaa toisen itsetunto ja saada toinen siten riippuvaiseksi. Narsistille muut ovat vain hänen jatkeitaan joista voi saada erilaista hyötyä, jos ei muuta niin arvostelemalla ja vähättelemällä toista.

Narsistin loukkaukset jäävät helposti vaivaamaan vaikka kuinka tietäisi että on narsisti kyseessä eikä pitäisi välittää hänen sanomisistaan pätkääkään. Kun näitä asioita kirjoittaaa ylös ja jakaa, huomaa paremmin miten järjettömiä ne ovat ja niistä voi jotenkin helpommin päästää irti. Tässä muutamat viimeaikaiset narsistiäidiltäni...

Kuullessaan että olen raskaana puhuu aikanani kaikenlaisia keskenmenojuttuja sun muita mitkä tietää olevan ahdistavia. Kyseessä ensimmäinen lapsi, sanoi että onhan nyt yksikin parempi kuin ei mitään, ihan kuin en voisi saada enää enempää lapsia ja on itse parempi kun itsellään on kaksi. Kuullessaan että lapsi on tyttö sanoi että parempi niin kun on helpompi ja kun ei ole lähipiirissä yhtäkään kunnon miehen mallia. Aviomieheni on korkeasti koulutettu ja työssäkäyvä sekä elättänyt minua useamman vuoden eikä kertaakaan ole sanonut äidistäni pahasti vaikka olisi kyllä voinut sanoa ihan aiheellisesti.

Nyt on kuitenkin mitta alkanut täyttyä, enää en kuuntele tuollaisia törkeyksiä keneltäkään! Tulee vaan paha olo kun tuollaisen kanssa joutuu olemaan tekemisissä. Nyt kun olen päättänyt etten enää kerro asioitani enkä pyydä mitään apua ja otan etäisyyttä kunnolla, olo on paljon parempi.. Suojelkaa itseänne noilta narsisteilta.

 

[............]

Tutun kuulosta... Nyt en oo enää paljo yhteydessä äitiini, tulee syyttelyä ku en vie lasta sinne käymään tarpeeksi usein. Ärsyttää ku välit omaan isään ja kotona asuviin sisaruksiin kärsii ko. ihmisen takia. On vaan itelle henkisesti liian rankkaa olla yhtään enempi tekemisissä. Silti on koko ajan tunne että äiti piikittelee ja kyttää jossaki takaraivossa. argh. Ymmärrän sua!

 

[täällä toinen]

Samanlaisen äidin uhri täälläkin. Mä olen jo käynnyt terapiassa aiheesta kohta 3 vuotta. Vieläkin on vaikeaa. On ollut hämmentävää huomata millainen oikea maailma on. Mun äiti on aivopessyt minua lapsesta saakka totetuttamaan hänen elämää Tai ennemminkin hän on yrittänyt pestä minusta pois kaiken "minuuden". Kelpasin lapsena niin kauan kunnes aloin muodostaa omia mielipiteitä. Siitä lähtien olin "Ihan kuin isäsi on". Tuota äiti jaksaa mantrata. Olen yhtä kamala ja itsekeskeinen ja narsistinen kuulema kuin isänikin. Ja hän reppana on joutunut kestämään meitä kaikki nämä vuodet. Martyyri - sen hän osaa. Haukut tulee aina kun joku ei mene hänen ahtaan maailman katsomuksen mukaan. Jos ei sanoin, niin elein. Puhelimessakin on helppo äänen sävystä kuulla läpi hänen "sanattomat kommentit".

Hän on kärsijä. Saannut aina kärsiä. Hänen vanhempansa olivat kamalia, omasta mielestään. Samoin sisko. Samoin isäni. Samoin lapsi. Me kaikki olemme kamalia. Hän on yksin reppana. Todellisuudessa minulla on hyvinkin rakastava isä, aina ollut puolellani. Tukena ja ymmärtäjänä. Tätä äitini ei voi sietää. Hän mustamaalaa isääni jatkuvasti minulle. Mitä kamalimmilla jutuilla. Yrittäen ostaa minua puolelleni. EI isäsni ei ole ihan enkeli, tiedän sen. Mutta ei todellakaan sellainen monsteri jonka äiti hänestä sanoin tekee. Tiedän sen, koska olen asunut heidän kanssaan koko lapsuuden ja nuoruuden. Silloinkin äitini valehteli isästä. Edellisillan riita sai ihan erillaiset raamit äidin suusta. Ja minä sentään olin niitä todistamassa ja näin todellisuuden. Se ei ollut isä kun kävi käsiksi äitiin. Vain äiti joka yritti kuristaa isää. Ja kun isä yritti äitiä irrottaa itsestään - auta armias seuraavana päivänä juostiin lääkäriin näyttämään pahoinpitelyn jälkiä.

Kamalinta on se että äitini on puhunut naapureille ja tutuille tarinat. Omilla sanoillaan. Näin tehnyt niin isästä kuin minustakin syyllisen ongelmiin. Hänessä ei ole mitään vikaa. Vai väärin ymmärretty reppana.

 

[???]

Narsismin diagnosointi on erittäin hankalaa jopa ammattilaisille ja itse narsismi harvinaisempaa kuin mitä keittiöpsykologit antavat ymmärtää. Sen sijaan ihan puhtaasti vain vittumaisia ihmisiä on paljon, siihen kategoriaan tuntuu ap:nkin äiti asettuvan...

 

["vieras"]

Narsismin diagnosointi on erittäin hankalaa jopa ammattilaisille ja itse narsismi harvinaisempaa kuin mitä keittiöpsykologit antavat ymmärtää. Sen sijaan ihan puhtaasti vain vittumaisia ihmisiä on paljon, siihen kategoriaan tuntuu ap:nkin äiti asettuvan...

Hauskaa miten taitava olet. Pysty diagnosoimaan ap:n äidin pienen kirjotuksen perusteella, kun taas ap ei mielestäsi voi tehdä samaa koko elämänsä perusteella. . You are funny!

 

[täällä toinen]

Narsismin diagnosointi on erittäin hankalaa jopa ammattilaisille ja itse narsismi harvinaisempaa kuin mitä keittiöpsykologit antavat ymmärtää. Sen sijaan ihan puhtaasti vain vittumaisia ihmisiä on paljon, siihen kategoriaan tuntuu ap:nkin äiti asettuvan...

Tiedän tuon. Ja pitkään halusinkin uskoa että äitini ei ole narsisti. Tai no ei hänkään varmasti puhdasverinen sellainen ole. Mutta narsistista persoonallisuushäikkää hänessä on. Kuten sanoin, minä itse kielsin asian koska koin että narsismi on "muotisairaus". Käytetään turhaan koko sanaa.

Mutta olen tosiaan ollut kohta 3 vuotta psykoterapiassa ja ammatilaiset ovat minut herättäneet todellisuuteen. Näin nyt vaan on. Ei ole kyse pelkästään vittumaisesta ihmisestä. Vaan oikeasti ihmisestä jolla on vahvasti narsistinen persoona. Tämä on siis tullut terapeutille ja hoitavalle psykiatrilleni selkiöksi minun puheiden kautta. Kun olen käynnyt läpi lapsuuttani ja nuoruuttani.

 

["vieras"]

Narsismin diagnosointi on erittäin hankalaa jopa ammattilaisille ja itse narsismi harvinaisempaa kuin mitä keittiöpsykologit antavat ymmärtää. Sen sijaan ihan puhtaasti vain vittumaisia ihmisiä on paljon, siihen kategoriaan tuntuu ap:nkin äiti asettuvan...

Mä olen kyllä kanssasi ihan samaa mieltä. Nykyään narsistiseksi leimataan todella helposti, todellisuudessa narsismi on ihan jotain muuta ja paljon vakavampaa kuin edellä mainitut.
Mikä ei taas poista sympatiaani esim. ap.tä kohtaan.

 

["vieras"]

Lässyn lässyn noita loputtomia narsistijuttuja. Kun ei jonkun kanssa tulla toimeen, niin sitten sanotaan, että se on narsisti. Auttaako tällainen omatoiminen leimaaminen teitä jotenkin henkisesti?

 

[..............]

Jos ihminen on ''vittumainen'' mutta ei tee omasta mielestään mitään väärää vaan kärsii itse aina ja kaikkien kanssa vääryyttä, muuttuu hyökkäävästä, väkivaltaisesta hirviöstä ulisevaksi marttyyriksi muutamassa sekunnissa ei voi olla terve. Ja kyllä, narsismi on on todella vaikea diagnosoitava.

 

[täällä toinen]

Narsismin diagnosointi on erittäin hankalaa jopa ammattilaisille ja itse narsismi harvinaisempaa kuin mitä keittiöpsykologit antavat ymmärtää. Sen sijaan ihan puhtaasti vain vittumaisia ihmisiä on paljon, siihen kategoriaan tuntuu ap:nkin äiti asettuvan...

Tähän täytyy muuten todeta Psykiatrini mielipide narsismin yleisyydestä. Hän sanoi että se on itseasiassa yleisempää kuin annetaan ymmärtää. Varsinkin näiden sodan jälkeisten suurien ikäpolvien ryhmissä. He ovat maksaneet hinnan sodasta lapsuudessa/nuoruudessa. Silloin moni vanhempi oli sodan traumatisoima ja kauheudet siirtyivät helpommin myös lapsiin. Nämä sukupolvet ovat nyt noin 60-70 vuotiaita.

 

[täällä toinen]

Jos ihminen on ''vittumainen'' mutta ei tee omasta mielestään mitään väärää vaan kärsii itse aina ja kaikkien kanssa vääryyttä, muuttuu hyökkäävästä, väkivaltaisesta hirviöstä ulisevaksi marttyyriksi muutamassa sekunnissa ei voi olla terve. Ja kyllä, narsismi on on todella vaikea diagnosoitava.

Mun äitini.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27033831]Lässyn lässyn noita loputtomia narsistijuttuja. Kun ei jonkun kanssa tulla toimeen, niin sitten sanotaan, että se on narsisti. Auttaako tällainen omatoiminen leimaaminen teitä jotenkin henkisesti?[/QUOTE]

Taidat olla narsisti...

 

[...................]

[QUOTE="vieras";27033831]Lässyn lässyn noita loputtomia narsistijuttuja. Kun ei jonkun kanssa tulla toimeen, niin sitten sanotaan, että se on narsisti. Auttaako tällainen omatoiminen leimaaminen teitä jotenkin henkisesti?[/QUOTE]

Vasta kun olet elänyt narsistin kans vuosia ja kestäny kaiken voit tulla sanomaan.

 

[täällä toinen]

[QUOTE="vieras";27033831]Lässyn lässyn noita loputtomia narsistijuttuja. Kun ei jonkun kanssa tulla toimeen, niin sitten sanotaan, että se on narsisti. Auttaako tällainen omatoiminen leimaaminen teitä jotenkin henkisesti?[/QUOTE]

Ei auta kuin leimata itse - tai no hoitavien tahojen avittamana. Koska narsistia ei hoitoon saa. Tai ammattilaisten pakeilla. Ja vaikka saisikin - voiko olettaa että hän puhuu totta kun valehtelee minulle, omalle lapselleenkin asioista. Vaikka itse olen ollut todistamassa miten asiat meni. Ja kun koitin korjata - sain vastaan martyyri-itkun: Aina sinä olet isäsi puolella. Vaikka minä sinua olen lapsena hoitanut ja valvonut yöt ja tehnyt kaikkesi sinun eteen. Niin olet vaan niskoitteleva kakara"...nyyhnyyh.

 

["aloittaja"]

Pakko on vetää rajoja siinä miten paljon toisen elämään voi puuttua. Tähän saakka on luullut voivansa sanoa ihan mitä vaan, kertoo mitä minun kotiini pitäisi hankkia ja jopa mistä voi katsoa esimerkiksi sitä huonekalua jonka on kotiini suunnitellut! Luulee että vapaapäivät pitäisi viettää hänen kanssaan jotta voisi puhua pahaa muista sukulaisista ja siinä välissä epäsuorasti arvostella minua ja perhettäni. Sitten kun sanon rauhallisesti ja asiallisesti että en halua jotain kotiini ja että päätän itse mitä kotiini laitan niin alkaa heti väittämään että olen suuttunut ja syyttämään siitä ettei tarvitse suuttua. Narsistin tai mikä nyt onkaan, aikana ei kuitenkaan koskaan kannata menettää malttiaan sillä sitähän narsisti juuri haluaa ja pettyy kun ei onnistunutkaan saamaan toista tolaltaan.

Olen kertakaikkisen kyllästynyt kuulemaan joka ikinen kerta ne samat jutut siitä kuinka mummo on ärsyttävä ja sekoilee, kuinka hänen veljensä ja veljen vaimo ovat sitä ja tätä jne.. Ja taatusti puhuu samoin minusta ja miehestäni. Samalla kehuu sitten itseään kuinka oli niin paljon järkevämpi jossain asiassa ja auttoi ihan pyytettömästi ja muutenkin kuvittelee olevansa täydellinen ihminen ja äiti. Veljeni ei puhu hänen kanssaan kuin välttämättömät pakolliset eikä jaa asioitaan yhtään, pitkään sitä ihmettelin mutta en ihmettele enää sillä nyt teen itsekin samoin. Eihän kukaan jaksa tuollaista. Aina vaan kiroilua eikä koskaan mitään positiivista sanottavaa kenestäkään.

Lapsena minua ei koskaan suukotettu tai halattu, jos asiasta tuli jossain puhetta niin perusteltiin sillä että bakteerit leviää. Jos vielä kerran kuulen tuosta, aion sanoa että hammaslääkäri korjaa rikkinäisen hampaan mutta kerropa minulle kuka korjaa rikkinäisen sydämen? Aion toimia oman lapseni kanssa aivan päinvastoin ja pitää hänet poissa narsistien vaikutuspiiristä niin hyvin menee! Todella helpottavaa tietää että tällaisia äitejä on muillakin, paljon me on jouduttu kärsimään mutta tästä voi ja on mahdollista päästä yli ja ennenkaikkea toimia omien lasten kanssa toisin...

 

[................]

Ei auta kuin leimata itse - tai no hoitavien tahojen avittamana. Koska narsistia ei hoitoon saa. Tai ammattilaisten pakeilla. Ja vaikka saisikin - voiko olettaa että hän puhuu totta kun valehtelee minulle, omalle lapselleenkin asioista. Vaikka itse olen ollut todistamassa miten asiat meni. Ja kun koitin korjata - sain vastaan martyyri-itkun: Aina sinä olet isäsi puolella. Vaikka minä sinua olen lapsena hoitanut ja valvonut yöt ja tehnyt kaikkesi sinun eteen. Niin olet vaan niskoitteleva kakara"...nyyhnyyh.

Puhut mun suulla. Mä oon kans aina ollu niinku isäni. Aivan oon isäni sukuun lähteny. Seuraavana päivänä: Olisitpa edes jotaki isältäs periny ku hän on nii hyvä.

 

["aloittaja"]

Mullekin on sanottu noita isäjuttuja, isäni sukua äitini on haukkunut aivan rajattomasti vaikkei ole isäni äitiä edes tavannut kertaakaan ja siskot leimasi hulluiksi. Isäni on kuollut emmekä ole olleet hänen sukuunsa missään yhteydessä kun minut jo lapsesta saakka on heistä eristetty. Isäni kuoltua äitini kieltäytyi jopa pitkään ilmoittamasta isäni sisaruksille että hän on kuollut..! Kunnes suutuin ja sanoin että kyllä minä heidän yhteystietonsa vielä jostain löydän vaikka piilossa pidetäänkin. Aviomieheni on kehottanut minua yrittämään löytää isäni sukulaisia ja ottamaan heihin yhteyttä, ehkä teenkin niin.

 

[Täällä kans]

Niin, äitini luultavasti on. Isäni on läheisriippuvainen, tai molemmat ovat. Siinä on hyvä yhdistelmä ollut lasten kasvattamiselle. Tässä vain muutama esimerkki, jonka johdosta kärsin ahdistuneisuushäiriöstä koko ikäni ja varsinkin äidiksi tuloni jälkeen ja vain miljoonien jäävuorien huiput:
- lapsena olin pelkkä paska (jos kävin kaupassa ja toin valkosipulia oikean sipulin sijasta kun en tiennyt eroa).
- 12-vuotiaasta eteenpäin lempinimeni olivat huora ja natku sekä vittumainen ja kiittämätön kusipää.
- sekä isäni että äitini olivat väkivaltaisia. Kerran löin takaisin ja äitini alkoi itkeä lattialle lyhistyttyään, kuinka kamala olen ja kuinka vihaan häntä vaikka hän yrittää kaikessa parhaansa.
- muistan hämärästi, kun sirkuksessa oli vielä norsuja... äitini meni ratsastamaan norsulla enkä ymmärtänyt, miksi en itse saanut... no, tällaista se oli aina.
- sain joulupukilta lahjaksi hartaasti toivomani nuken, jonka äitini otti itselleen joulupäivänä. Se oli hänen meikkipöydällään seuraavat 25 vuotta. Saimme Ruotsin reissulla valita itsellemme lelut. Valitsin ihanan ison posliinikissan. Äitini otti tämän minulta reissun jälkeen sisustuselementiksi ja se koristaa edelleen olohuoneemme takan päällystä. Enkä vieläkään saa kissaa itselleni
- hän pakkosyötti meitä ja sanoi: "et rakasta äitiä jos et syö". Meillä ei kylläkään ollut juuri koskaan tarpeeksi ruokaa eikä puhtaita vaatteita, sillä vaatteiden pesu maksoi ja samoin ruoka.
- isäni heitti minut kerran kylpyhuoneen lattialle murrosikäisenä, repi hiuksista, sillä halusin käydä suihkussa. Vettä ja sähköä tuli säästää.
- Äitini löi minua tiskirätillä naamaan, kun olin leikeissä hukannut hänen ensimmäisen kellonsa, jonka hän oli ostanut omalla rahallaan. Meitä lyötiin aina, jos omaisuutta vahingoittui muutenkin.
- 14-vuotiaana aloin seurustella väkivaltaisen poikaystävän kanssa. Hän hakkasi minut aina humalassa. Erään kerran hän toi minut humalassa kotiin ja löi mua äitini edessä. Huusin kurkku suorana, että ulos täältä enkä halua häntä enää nähdä koskaan, jolloin äitini huusi että vitun kännikala painu nukkuun (olin 15-vuotias ja juonut alaikäisenä poikaystävältäni 3 olutta) ja alkoi silittää itkevän poikaystäväni päätä sanoen: ymmärrän kyllä, kun tyttöni on tuollainen. Koita jaksaa häntä. Poikaystäväni hakkasi minut kerran lähes sairaalakuntoon ollessani 17-vuotias ja kun kerroin tästä äidilleni, hän sanoi, että minkäs sille mahtaa, ansiosi mukaan saat, ollaan isän kanssa kaikkemme yritetty sinun kohdallasi jne.
- Minut pakotettiin harrastamaan musiikkia konservatoriossa. Vihasin sitä sydämeni pohjasta. Olisin halunnut käydä hevostalleilla ja vanhempani estivät harrastukseni totaalisesti. Puhuivat vain siitä, kuinka kiittämätön olen, kuinka minun tulisi heitä kunnioittaa ja kuinka he eivät koskaan lapsena saaneet vastaavaa mahdollisuutta jne. jne.
- Vanhempani riitelivät lapsuudessani jatkuvasti. Kerran isä oli aseen kanssa tappamassa itseänsä yöllä, sillä oli äidistä mustasukkainen.
- Joka ikinen ilta kuuntelin vanhempieni huoneesta sitä, kuinka he haukkuivat minua ennen nukkumaan menoaan. Äitini valehteli minusta isälleni ja keräsi tällä tavalla sympatiaa ja vihaa minua kohtaan.
- Kun 6-vuotiaana erehdyin naapurin tytön kanssa ajamaan äidin ohi pyörällä ja näyttämään hänelle ns. pitkää nenää risulla, saan kuulla tästä vielä tänäkin päivänä, kuinka vittumainen olen ollut jo pienestä pitäen.
- Minulla oli paskat yhden päivän ajan housussa ala-asteella, kun en uskaltanut sanoa äidille että minulla on ripuli. Hän olisi suuttunut.
- Nykyään häntä tulee kehua jokaisesta pienestäkin asiasta. Ruoan laitosta, siivouksesta, ihan kaikesta. Jos et tee tätä, hän suuttuu. Oikeastaan ei ole mitään asiaa, josta äitini ei loukkaantuisi.
- Hän vihaa anoppiaan ja toivoo, että tämä kuolisi. Ihan omin sanoin, minun mummustani, minulle. Isäni pitää huolta äidistään ja tämä ei ole koskaan sopinut äidilleni.

Kaikesta huolimatta, ehkä hän on rakastanut minua. Painajaiseni ja sydänalan puristukseni ei lopu koskaan, kun näen hänet. Hän yrittää syyllistää myös omaa 4-vuotiasta tytärtäni siitä, että tytär ei pidä mummustaan. Taitaa olla älykäs ja nähdä tämän läpi.

Äitini on kasvattanut minut kouluikäiseksi saakka kotona ja kun hän on lapseni kanssa, tuntuu, kuin hän ei olisi ikinä yhtään ainoaa lasta saanut.

Kaikesta huolimatta uskon, että hän on rakastanut minua mutta ei vain ole osannut.

 

["aloittaja"]

Se tunnekylmyys ja välinpitämättömyys... Sitä on niin vaikeaa kuvailla ja se on niin hienovaraista etteivät muut ympärilläolijat sitä välttämättä huomaa. Vieläkin tunnen sitä samaa loukatuksi ja vähätellyksi tulemisen tunnetta jos haluan kertoa jotain itselleni tärkeää asiaa ja äiti ei selvästikään kuuntele, hymähtelee vaan nyrpeästi. Lapsesta saakka oli sama. Sain ala-asteella paniikkikohtauksia ja jatkuvasti oli vatsakipuja, uskon että tulivat juuri siitä etten tuntenut oloani turvalliseksi.

Isäni oli alkoholisti ja hänellä muitakin ongelmia, mutta hän ei ollut narsisti. Parhaat muistot ovat hänen kanssaan olosta, kun hän oli selvinpäin ja sellainen olo että hän todellakin välitti. Muistuu mieleen monia juttuja.. Kerran äitini löi auton oven kiinni ja sormeni oli välissä, sattui pahasti. Oli täysin välinpitämätön ja väitti ettei se mitään satu, isäni suuttui tästä hänelle ja vei minut lääkäriin.

Olen vasta nuorena ja aikuisena parisuhteissani oppinut rakastamista ja toisesta välittämistä, kuinka toiselle voidaan tarjota vaikka ruokaa ja juotavaa, pitää huolta toisen ollessa sairaana ja olla aidosti kiinnostunut toisen voinnista ja siitä mitä hänellä on sanottavaa. Tuntuu siltä että mieheni kanssa olen toipunut paljosta ja oppinut niitä perusasioita ihmisten välisestä läheisestä kanssakäymisestä joita en oppinut äitini kanssa. Onneksi lähdinkin kotoa niin aikaisin kuin mahdollista enkä ole siten ollut enää pitkään aikaan varsinaisesti äitini läheisessä vaikutuspiirissä. Paitsi nyt samaan kaupunkiin muutettuani on yrittänyt taas alkaa puuttua asioihini, mitä en salli.

 

["aloittaja"]

Täällä kans, onpa kauheita kokemuksia... Itseeni ei varsinaisesti kohdistunut fyysistä väkivaltaa mutta henkistä sitäkin enemmän ja laiminlyöntiä. Äiti jatkuvasti töissä oleva narsisti, isä alkoholisti mutta kuten sanoin niin selvin päin usein ihana ihminen. Meilläkin vanhemmat tappelivat jatkuvasti, luulimme että kaikki vaan johtuu siitä kun isä on kännissä eikä äidillä mitään osuutta mutta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt asian paremmin. Välistä puukkohippaa juostiin ja meidän lasten kimppuun uhattiin käydä, koskaan ei kyllä onnistunut kun pystyimme karkaamaan ikkunoista ja juoksemaan kovaa aina kun täytyi. En tiedä sitten mitä olisi käynyt jos olisi saatu kiinni.

Talvisin oli kamalaa, viikonloppuna molemmat kännissä ja kännissä ollessaan äitini kauhein tyyppi ikinä. Haistatteli meille ja kertoi hymyillen tappavansa meidät, ja kaikkea tuollaista. Olimme peruskouluikäisiä lapsia. Aina sai pelätä mitä tapahtuu, piti mennä nukkumaan kunnon vaatteet päällä ja ottaa ulkokengät omaan huoneeseen siltä varalta että täytyisi paeta ikkunasta. Siinä huutamisessa ja raivoamisessa mitään nukkua voinut, toivoimme vaan että sammuisivat pian. Joskus veljeni joutui juoksemaan ikkunasta ulos lumihankeen ilman kenkiä, silloin kun heidän vihansa kohdistui jostain syystä häneen. Silloin aina vein hänelle kengät ja vaatteita pihalle.

Kerrostalossa asuessa olisi varmaan tullut poliisit ja häätö, kun asuu jossain haja-asutusalueella omakotitalossa eikä naapurit välitä niin siinähän sitä sitten ollaan.. Ja ihmettelen yhä miten koko aikana ei tehty yhtäkään lastensuojeluilmoitusta eikä sossusta tultu käymään vaikka veljelläni oli vakavia kouluvaikeuksia ja välistä oli jopa lastenpsykiatrisella. Itse oli sulkeutunut ja hiljainen ja siivosin jo ala-asteikäisenä kotona vanhempien sotkuja, häveten että joku tulee ulko-ovelle ja näkee olohuoneen ikkunasta kaiken kaaoksen.

En halua että tuleva lapseni joutuu koskaan tietämään näistä mitään ja aion pitää hänet poissa äitini vaikutuspiiristä. Surettaa ettei hänellä tule oikein olemaan sukulaisia minun puoleltani, ellen nyt sitten onnistu saamaan yhteyttä isäni sukulaisiin. Viime vuosina äitini on teeskennellyt ettei mitään pahaa ole meillä koskaan tapahtunutkaan ja luulee varmaan että olemme unohtaneet kaiken ja ettei mikään ollut hänen vikansa. Miten tuollaisia voisi unohtaa?

 

[Täällä kans]

Lähinnä muistan lapsuudestani vain sen, kuinka väkivalta on ollut henkistä. Mitä enemmän mietin asiaa, tajuan, että äitini on kyllä rakastanut minua. Mutta hän on nähnyt minussa ehkä liikaa itseään eikä siedä minua tänä päivänäkään. Yrittää kovasti, mutta ei vain voi. Yrittää rakastaa ja rakastaakin, mutta ei terveellä tavalla.

Välillä mietin, että syy tähän kaikkeen on minussa. Että olen oikeasti huono ihminen. Ja kiittämätön. Ymmärrän vanhempiani, sillä he ovat kasvaneet köyhyydessä. Sitä en vain ymmärrä, miksi heidän pitää syyllistää minut kaikesta siitä, mitä eivät itse lapsuudessaan saaneet?

 

["ilona"]

Teille jotka vähättelette narsismia: Olkaa onnellisia että olette törmänneet vain niihin vittumaisiin ihmisiin, olkaa hemmetin onnellisia. Vittumaisen ihmisen tunnistaa heti kun sellaisen tapaa, narsistin tunnistaa vasta vuosien pahan olon ja itsesyytösten jälkeen, sitten kun itse on palasina eikä tiedä enää mikä on normaalia elämää, mikä sairasta. Itse olen tuntenut yhden narsistin (anoppini) kuusi vuotta ja jo se mursi minut ihmisenä. Nyt olen vihdoin saanut itseni taas jaloilleni mutta se edellytti välien totaalista katkaisemista. Mieheni kertoi joskus lapsuudestaan itkien että "hän oli aina se paha poika." Silloin en ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti, mutta nyt ymmärrän. Omaa poikaani pyrin kasvattamaan niin ettei hänen koskaan tarvitse tuntea olevansa paha poika. Yksikään lapsi ei ole paha, on vain pahoja aikuisia.

 

[mun]

isä ja sisko ovat narsisteja tai ainakin narsistisia (kun kerran ei tosiaan voi itse diagnosoida). Mietinkin onko narsismi periytyvää vai opittua.

Ja äitini on sitten uhri mutta jollain sairaalla tavalla mukana narsistimiehensä (siis isäni) oudossa maailmassa.

Omien lasteni myötä olen ymmrätänyt monta asiaa ja mietin myös jsoko voisi johonkin terapiaan mennä. Haitko ap yksityiseltä puolelta apua?

 

["kikka"]

Surullista luettavaa. En voi millään ikinä kuvitellakaan kokemuksianne. Totaalisen hirveää käytöstä pientä lasta kohtaan! Käsittämätöntä! Hienoa, että olette vihdoin ymmärtämässä että TE olette olleet uhreja, eivät vanhenpanne. Ja olette niiiin paljon parempia äitejä omille lapsillenne!! Sana "tsemppiä" kuulostaa nyt lattealta mutta en oikein keksi parempaakaan.

 

["aloittaja"]

Täällä kans, nuo kaikki kuvailemasi tunteet ovat juuri niitä joita narsisti saa uhrinsa tuntemaan. Lopulta uhri syyttää vain itsekin itseään, tästä kierteestä kannattaa yrittää päästää irti. Ja yhä uudestaan ja uudestaan yrittää saada äidiltä sitä rakkautta ja huomiota jota hän ei ole antanut, pettyen joka kerta uudestaan. Narsisti on sairas eikä pysty rakastamaan sillä tavoin kuin terveet ihmiset rakkauden ymmärtävät. Itse olen lopettanut hyväksynnän hakemisen ja tiedän että jos tulee jotain positiivista joskus niin se on vain sitä että narsisti yrittää saada minut uudestaan itsestään riippuvaiseksi ja käyttää vain hyväkseen omia tarkoitusperiään varten. Aiemmin ei kiinnostunut minusta pätkääkään mutta nyt kun olen raskaana niin on koko ajan ollut kimpussa, narsisti haluaa omia myös lastenlapset ja alistaa heitä kuten omia lapsiaankin jos vain suinkin voi. Älkää antako tällaisen tapahtua vaan pelastakaa itsenne ja lapsenne.

Olin lukenut narsismista jo aiemmin enkä vielä silloinkaan ymmärtänyt äitini narsistisuutta, vasta aivan viime aikoina asia on valjennut minulle. Narsisti on muiden seurassa hyvinkin miellyttävä ja voi jopa työskennellä tehtävissä, korkeassa asemassa, lasten oikeuksia ajamassa jne. joissa ei koskaan uskoisi olevan narsistia. He osaavat hämätä jopa alan ammattilaisia, ovat sen verran taitavia manipuloimaan ihmisiä. Toistaiseksi en ole hakenut mistään apua, olen pohtinut että pitäisikö mutta tähän saakka olen lukenut aiheesta ja jakanut keskustelemalla mistä on ollut paljon apua. Kikka, kiitos paljon myötätunnosta meitä kohtaan.. Se on oikeasti tosi helpottavaa kun voi jakaa näitä vaikeita asioita jotka ovat olleet piilossa vuosikausia.