Meidän poika saapui maailmaan viikko sitten, 18.5.
Viikko vierähtänyt ihmetellessä ja opetellessa, mutta nyt vihdoin sain vähän synnytyskertomusta kirjoiteltua:
Siirryimme siis Rovaniemelle 9.5. anopin hoiviin odottamaan synnytystä. Silloin oli myös kasvukontrollipäivä ja kaikki oli molemmilla hyvin, pojankin mittasivat jo 3,3 kiloiseksi...
Laskettuaika meni ohi ja neuvola Rovaniemen äitiyspolilla oli sitten 16.5. jossa minun verenpaineiden todettiin olevan turhan korkeat, eikä lähtenyt laskuun vaikka kuinka mittailtiin. Lääkärin määräyksestä jäin siis osastolle ja päätettiin käynnistää synnytys Cytotecilla joita sain 3x sen päivän aikana.
Iltaan mennessä ei ollut mainittavampaa vaikutusta havaittavissa, joten sain mennä anoppilaan yöksi. Aamulla neljän jälkeen heräsin supistuksiin jotka muuttuivat mlko nopeasti säännöllisiksi. Takaisin osastolla olin klo 6.45.
Supistelut jatkuivat säännöllisinä, mutta tosi hitaasti saivat mitään aikaiseksi. Klo 15 maissa lääkäri arveli että tilanne olisi juuri ja juuri tarpeeksi kehittynyt kalvojen puhkaisulle, joten siirryttiin synnytyssaliin ja puhkaisuun.
Vauva ei ollut vielä kiinnittynyt, joten minun oli pysyteltävä makuuasennossa, joka toi omat haasteensa: aina virtsarakon täyttyessä poika nousi ylöspäin eikä synnytys taaskaan edennyt ollenkaan. Katetrointi tuli siis tutuksi sen yön aikana...
Epiduraali laitettiin jo varhaisessa vaiheessa (klo 18.30) alentamaan verenpainetta. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä, kivut oli hirveät ja paineet ei laskeneet. Tässä vaiheessa oli laitettu myös oksitosiini tippa jouduttamaan synnytystä.
Ilokaasu oli hetken aikaa paras kaverini, mutta jonkun ajan kuluttua se sai aikaan huonon olon, joten en sitäkään enää halunnut hengitellä.
Synnytys vain junnasi paikoillaan eikä oksitosiinin määrää voitu lisätä koska minun senkään hetkisiä supistuskipuja ei saatu hallintaan. Lisäksi pojan syke alkoi reagoimaan tosi voimakkaasti supistuksiin, joten pojan vointia seurattiin lisäksi vauvan päästä otettavilla verikokeilla.
Viimein, klo 03.25 tuli anestesia lääkäri uudelleen käymään (eri kuin aikaisempi) ja totesi että ensimmäinen epiduraali on mennyt väärään tilaan, eikä siksi ole vaikuttanut! Laittoi sen uudestaan ja halleluja! Tunnustin varmaan rakkauttani sille lääkärille kun vihdoinkin olo oli lähes kivuton. Oksitosiinin määrää saatiin lisättyä ja minäkin sain reilun tunnin ajan torkahdeltua kunnes alkoi vihdoinkin jotain tapahtua alapäässä ja kivut palasivat. Melko rytinällä alkoi sitten tapahtua ja ponnistuksen tarve tuli ihan puskista ja tosi voimakkaana, enkä kauaa voinut olla ponnistamatta vaikka reunaa oli vielä hieman toisella puolella jäljellä. Huusin kurkku suorana että "mun on pakko ponnistaa!" joten laittoivat pudendaalipuudutuksen, hautoivat välilihaa lämpimällä ja sain luvan ponnistaa.
Mutta eihän se sekään sujunut kuin elokuvissa, vaan joka kerta kun ponnistin, minulla kramppasi pallea enkä saanut vedettyä happea. Jäätävä paniikkikohtaus, huutoa, itkua ja kirosanoja. En siis saanut ponnistettua kuin kerran joka supistukselle kun loppuaika meni haukkoessa henkeä.
Lopulta aloin jo pelkäämään ponnistamista ja olin tosi väsynyt ja huusin vain että "mä en pysty tähän". Jostain sain kuitenkin itseni psyykattua, ja päätin että minähän ponnistan tämän pennun pihalle vaikka henki menisi, ja voi sitä tunnetta kun se vihdoin sieltä tuli, ihana helpotus!
Ponnistusvaihe kesti 40min ja miehen mukaan näytin siltä kuin olisin ollut riivattu, pisti kuulemma mietityttämään että mikä sarvipää sieltä syntyy

Kokonaisuudessaan synnytys kesti 24h 33min.
Painoarviot ovat muuten todellakin vain hyviä (?) arvauksia: viimeisimmässä ultrassa arvioitiin 3,3kg, salissa käsikopelolla harjoittelija arveli saman 3,3kg ja ohjaava kätilö 3,5kg. Pokahan oli siis 2, 930kg...
Poika sai heti synnyttyään nimekseen Eetu Matti
jensku ja Eetu 1vko