Hyökkäysvaunu: Mainitsit mielialalääkkeiden uudelleen aloituksesta ja siitä tuli mieleeni kysyä muutama itseäni kiinnostava juttu. Pakko ei ole vastata tietenkään jos et halua, enkä mitään pahaa näillä kysymyksillä tarkoita. Eli käsitinkö oikein, että syy tuohon lääkitykseen on masennus? Kun itselleni esikoisen vauva-aika oli tosi ankeaa aikaa (vaativa vauva, olemattomat tukiverkot, pitkiä päiviä töissä tekevä mies jne, mutta en minä nyt silti miellä että masentunut olisin ollut..) ja en uskaltanut edes ajatella uutta vauva-aikaa ennen kuin tunsin itseni myös pääkopan sisällä uuteen pyöritykseen valmiiksi. Sinullahan on ikää reilusti alle 30-vuotta ja kolmas lapsi tulossa. Olen aina kummastellut, että mistä sinunlaisesi naiset ammentavat voimansa ja "uskaltavat" tehdä useamman lapsen (joskus peräjälkeenkin), vaikka samalla kamppailevat mielialojen jne. kanssa. Onko se sitten niin, että mielialan ongelmat linkittyy johonkin muuhun kuin siihen vauva-arkeen jne. Kun meitähän on persoonina ja äiteinä niin moneen lähtöön; sen minkä joku kokee ahdistavaksi esim. vauva-arjessa (itselleni valvominen, tauottomuus, tukiverkottomuus), ei toista häiritse ollenkaan vaan voi olla jopa "elämän parasta aikaa". Itse lohduttaudun sillä, että esikoista hankalampaa vauva-aikaa tuskin voi tulla, selvisin ensimmäisestäkin kerrasta ja tukiverkkojakin on nyt saatu rakennettua paremmin. Tämä lapsi syntyy myös jo valmiiseen perheeseen, jossa ei tarvitse alkaa kaiken opettelua alusta.
Epiduraalista sen verran, että itse en ollut etukäteen muuta esikoisen kanssa päättänyt, kuin että avoimin mielin synnytykseen mennään ja tilanteen mukaan katsotaan miten toimitaan ja mitä kipulääkkeitä otan. Epiduraali oli itselleni vallan mainio kokemus ja vaikutti täydellisesti; vei lähes kaiken kivun, mutta jätti silti tuntoaistia sen verran, että tunsin kun tuli aika ponnistaa, jalat toimi koko ajan (joskin olivathan ne raskaat) ja tunsin mahan+supistukset+hallitsin lihakset ponnistettaessa. Mainittavaa kipua ei ollut, vain tuntemuksia ja epämukavuutta. Epiduraalia jouduin odottamaan elämäni pisimmät 45 minuuttia (katsoin kelloa koko ajan ja tuohan ei ole edes pitkä aika odotteluun) ja siinä vaiheessa kun epiduraalin pistäjä saapui paikalle ja lohkaisi varsin osuvan tilannekomiikka-vitsin tuskissaan olevalle synnyttäjälle "Tämä pistää nyt hieman" muistan tilanteen varmaan ikäni.
Jos olisin jaksanut, enkä olisi niin keskittynyt paikallani pysymiseen supistuksen aikana, olisin vastannut, että "Revi hyvä mies vaikka ilman puudutusta suolet ulos, kunhan vaan saat tämän kivun helpottamaan!". Nuo 45 minuuttia ennen epiduraalia olivat ainoat koko synnytyksen aikana, kun kipu oli todellakin kova ja kävi jopa siinä rajoilla, että en olisi enää niitä kestänyt menettämättä itsehillintää/kontrollia. Summa summarum: Jos epiduraalin keksijää ei ole vielä Nobelilla palkittu, niin se pitäisi tehdä ensi tilassa!
Nimiä kai tässä pitäisi alkaa harkita. Esikoiselle oli nimi valmiina jo synnärillä ja koska ei kuuluta kirkkoon (tai muutenkaan pihdattaisi tällaisia tietoja) ilmoitettiin nimi sitä kysyttäessä jo alusta asti. Pojalle olisi ollut nimi valmiina jo kokonaisuudessaan, mutta tytölle ei mitään ehdotuksia. Ja jos tämä nyt tosiaan onkin tyttö, niin pitääpä alkaa harkitsemaan asiaa.. Ja kun nimi saadaan päätetyksi, niin ei se sitten varmaan tälläkään kerralla mikään salaisuus ole.
Skaardie + Pottu 24+5
Vasta puolen vuoden jälkeen oli pakko hakea apua kun olin jo lähettämässä itseäni suljetulle. Ja ei tosiaan tullut mieleenkään että lisää lapsia. Vaan niin se mieli muuttui lääkityksen myötä vaikka ei siitäkään täyttä apua ollut ja toisen odotuskin oli ajoittain ahdistavaa mutta synnytyksen jälkeen nostettiin annostusta niin suorastaan pursuan elämäniloa ja vauvakuumetta
Vyötärö on levinnyt ainakin 13cm ja nyt siis 75cm
