Traumatisoiva synnytys vuonna 2011. Vihdoin rauhallinen mieli rv34.

[äiti pian kahdelle]

Ehkä maailman turhin aloitus, mutta nyt tekee mieli vähän avautua, ihan positiivisissa asioissa...

Synnytin hätäsektiolla esikoisen tammikuussa 2011 kolmen päivän käynnistelyn jälkeen. Käynnistettiin vähäisen lapsiveden vuoksi. Esikoisen sydänäänet katosivat supistusten aikana, ja niinpä jouduttiin juosten leikkauspöydälle. Mies oli juuri ehtinyt lähteä synnytyssalista syömään, kun lääkäri totesi aikaa vielä menevän pitkään, ennen kuin lupaa ponnistaa annetaan, mutta toisin kävi... Olin yksin, kauhuissani ja huusin hoitajille kun juoksimme käytävällä, että ilmoittaa miehelleni mitä on tapahtunut. Hoitajat vihaisena huusivat, että minun pitää keskittyä nyt olennaiseen ja lopettaa itkeminen ja hysterisointi, eikä mieheni liity tämän hetken asiaan mitenkään. Kun heräsin heräämöstä, kysyin ensimmäiseltä hahmolta jonka sumeasti näin, onko minun lapseni elossa ja terve. Hän vastasi minulle "en minä sun vauvastas tiedä, koitas nukkua nyt niin eiköhän joku jossain vaiheessa jotain kerro sun vauvastasi." AJATELKAA! Onneksi lapsi oli terve ja voi hyvin isin vierellä kun vihdoin minut heräämöstä vietiin katsomaan.

Nyt olen taas raskaana. Koko raskaus on mennyt vaivoja kytätessä. Olen odottanut kokoajan sitä, että jotain pahaa tapahtuu. Uskoin vasta viikolla 25, että ehkä tämä ei enää mene kesken. Olen pelännyt että tulee raskausmyrkytys, lapsi on vammainen, päädyn taas hätäsektioon, lapsi kuolee kohtuun.. Olen kuunnellut hysteerisenä kotidopplerilla sydänääniä ja auta armias kun ne ovat hetkeksi laskeneet alle 120 lyönnin. Olen ahdistunut lihoamisesta, palaudunko enää ikinä, pitääkö mies minusta enää kun lihon, mitä jos alatiesynnytän, hakeeko mies uuden naisen jolla on "paikat" paremmassa kunnossa.. Lista on loputon.

Vasta parina päivänä mieleni on ollut rauhallinen. Ehkä kaikki menee sittenkin hyvin. Mistään ei voi tietää mitään varmaksi, mutta lääkärit ovat olleet sitä mieltä, että tuleva lapsi on hyvässä kunnossa, iso lapsi on tulossa, mutta kaikki näyttää ainakin tässä vaiheessa vielä ihan hyvältä. Se mitä tulee, niin tulee. Jos joudun sektioon, niin sitten joudun. Kuitenkaan mitään syytä ei ole, miksi tapahtuisi uudelleen niin kuin edellisen lapsen kanssa kävi. Jos tuleva lapsi onkin vaikka vammainen, niin sitten opetellaan elämään sen kanssa. Jos joku on oikeasti huonosti, kyllä sen huomaa. Ei jokaista asiaa tarvi kokoajan kytätä. Pitäisi keskittyä nauttimaan siitä, että olen saanut tulla raskaaksi ja odotan lasta, minulla on perhe ja koti, mies joka tukee eikä mitään hätää tällä hetkellä.

Kesti näin pitkään tajuta, että todellakin taisin traumatisoitua edellisestä synnytyksestä aika pahoin. Tähän asti raskaus on ollut melkoista piinaa, mutta toivottavasti tämä valoisampi olo kestää mahdollisimman pitkään Turha aloitus, mutta nyt on tarve sanoa tämä jollekin.

 

["vieras"]

Niinhän se on, ettei noihin asioihin voi itse vaikuttaa kuin tiettyyn pisteeseen (terveellinen ruokavalio ja elämäntavat), loppu on sitten jonkun muun käsissä. Onneksi suurin osa tapauksista menee hyvin ja jos jotain tapahtuisikin, meillä on aika esimerkillinen terveydenhuolto tässä maassa, vaikka typeriä ihmisiä sinne mahtuukin joukkoon. Itselläni ensimmäinen synnytys oli tätä toista helpompi vaikka siinäkin laski sydänäänet välillä kun lapsi oli virhetarjonnassa ensin, toinen kun mentiin luomuna kun kätilöt ei uskoneet mulla olevan supistuksia eikä mua näin ollen päästetty saliin (supparit ei näkyneet käyrillä...). Sitten mentiin juoksujalkaa saliin kun lapsi meinas syntyä lattialle, juuri ehdin pöydälle kun lapsi tuli pihalle, yhdellä pienellä ponnistuksella. Kakkaakin olen ponnistanut pidempään kuin tuota lasta Mutta eipä tuostakaan traumoja jäänyt, vaikka jälkikäteen ajateltuna tosi paljon olis voinut mennä pieleen (lapsi esim. olla virhetarjonnassa tms, sitä kun ei kukaan tutkinut). Vihaiset palautteet jätin ja onneksi terve, kympin tyttö sieltä tuli.

Tsemppiä synnytykseen!

 

[Pkm]

No ei ole ihme, että on jäänyt vaivaamaan :O Kai reklamoit?

 

[suskijaperhe]

ei ihme että jäänyt kaivelemaan.. *halii*

 

["vieras"]

Tuon ensimmäisen hoitajien kommentit jotenkin ymmärrän, kun on oikeasti tulipalokiire hätäsektioon niiin ei siinä isiä juosta noutamaan, sinun toiveesi tietysti oli ymmärrettävä. Minulla synnytys meni ihan ok mutta kävi juurikin samoin, että sanottiin miehelle että menee vaan syömään. No, jäin yksin ja homma alkoi edetä vauhdilla, nippa nappa mies ehti paikalle, en kyllä edes pyytänyyt hakemaan, keskityin vaan olennaiseen.
Tosi kurjia kokemuksia sinulla, oletko keskustellut niistä hoitohenkilökunnan kanssa, pelkopolilla?

 

["Mie"]

Joskus hoitajien on sanottava kuuluvalla äänellä ja napakasti, eikä se tarkoita sitä että olisivat vihaisia.Miksi olisivat?Ymmärrän toiveesi, mutta kun on hätätilanne, niin sinä ja lapsi etisijalla...silloin ei juosta isän perään.Tieto kulkee kyllä myöhemminkin.Tuollaisessa tilanteessa itsekin hätääntyy ja saattaa tulkita äänensävyjä yms väärin. Toivottavasti seuraava synnytys menee paremmin ja siitä jää sinulle hyvä mieli.Kaikkea hyvää sinulla loppuraskauteen.

 

[Saksamamma]

Voi kun kuulostaa tutulta. Edellinen raskauteni oli erittäin traumatisoiva. Siinä oli kaikennäköistä ongelmaa (esim. tuhruvuotoa alkaen rv. 13). Raskaus päättyi n. rv. 19+, kun vedet olivat menneet ja antibiootit eivät tehonneet tulehdukseen niin, että lapsivettä olisi voinut lisätä.

Nyt olen raskaana rv. 14. Ja voi tätä paniikin määrää!!! Viime viikonlopun olin klinikalla, kun kohdunkaula oli muka lyhentynyt virtsatietulehduksen vuoksi. Kahdessa päivässä oli sitten palautunut entiselleen. Tuohon oma gyneni ja kätilöni tuumasivat, että lauantain mittaus on hyvin todennäköisesti ollut mittavirhe. Koska jos näin olisi ollut, ei se todellakaan olisi palautunut noin nopeasti.

Tämä viikko sitten kotona on ollut yhtä helvettiä. Tietty tunnen jokaisen kasvukivun ja nippauksen. Ja jokainen kutina alapäässä saa minut melkein paniikkiin. Voisihan olla streptokokkia. (Vaikka ei voi olla, koska saan tarpeeksi maitohappobakteereita.)

Suurin toiveeni olisi, että voisin kääntää kellot tuonne rv. 25 tienoille, jolloin vauvallani olisi jo selviytymismahdollisuudet. Ehkä tämä pelko sitten edes hieman helpottaa.

 

["Hmmmn"]

Hoitaja saa olla ihminen ja napakka, mutta silti potilasta tukeva. Voi sanoa, että "vauvan turvallisuuden vuoksi nyt on mentävä heti. Siellä on sali täynnä ammattilaisia, jotka osaavat hommansa. Isät eivät pääse saliin, mutta pidän huolen, että isää tiedotetaan".

Ja tuo heräämöhoitajan kommentti on jo todella kamala. Käsittämätön. Vaikka äiti olisi henkihieverissä niin silti sanotaan, että "otan selvää".

 

["aapee"]

Pyysin siis henkilökuntaa soittamaan miehelleni, että hän tietää mitä tapahtuu.. En pyytänyt missään tapauksessa hakemaan miestä, hänhän oli jo ehtinyt lähteä synnytyslaitokselta. Muutenkin kommentit olivat tosi kummallisia. Eniten ihmetyttämään jäi tämä "hahmon" kommentti siitä, ettei tiedä mitään mitä vauvalle kuulee että onko edes hengissä, ja sitten häipyi paikalta ja jätti minut sinne itkemään. Hän ehkä oli joku siivooja tai joku, joka tosiaan ei voinut mistään mitään tietää. Kuitenkin olisin itse kyseisessä tilanteessa yrittänyt hakea paikalle vaikka hoitajan joka osaisi jotenkin rauhoitella.

Mutta tosiaa menneet ovat menneitä ja nyt perheessämme on ihana pieni 2,5 vuotias, ja terve lapsonen. Tällä kertaa aion pitää puoleni noita töykeitä hoitajia kohtaan, ja vaatia kunnollista hoitoa ja varmasti mainitsen asiattomista kommenteista. Tuolloin ensisynnyttäjänä sitä oli niin epävarma, eikä oikein tiennyt mikä on oikein ja mikä väärin, miten minua kuuluu kohdella ja miten ei. Näin jälkikäteen sen todella ymmärtää, kuinkja törkeää toimintaa kohtasin monessakin tilanteessa. Enkä todellakaan ole luonteeltani mikään valittaja tai turhasta loukkaantuja.. Siksi tämän "trauman" myöntäminen ja ymmärtäminen onkin vähän vaatinut aikaa, koska olen aina ollut kovaluontoinen ja halunnut selviytyä tilanteista itse sen enempää valittelematta, oli kyseessä mikä tahansa.