no ei tämä mun masennus ole niin paha kuin hänellä,hän oli itsetuhoinen ja sain vahtia lähes vuoden joka hetki ettei hän olisi riistänyt henkeään.
Minä olen vain alakuloinen ja turhaudun helposti->ärähdän liian pienistä asioista, välillä tunteet ottaa valtaansa, mutta minä myös annan enkä ole mitenkään erityisesti vaivaksi.
tuntuu niin epäreilulta,pahalta, en olisi uupunut ilman miehen masennusta ja haastavaa vauvaa(joka ei enään kylläkään ole vauva). Minusta kun mennään naimisiin ja luvataan rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä niin sitten tehdään niin. ei mikään kestä ikuisuutta, siksi en jättänyt meistä koska tiesin että jonain päivänä sieltä tulee esiin se mies johon rakastuin ja niin tapahtuikin.
mun vanhemmat ovat olleet yhdessä 33vuotta, olen kyllä nähnyt sen että välillä voi olla parikin vuotta vaikeaa,mutta lopulta se vain vahvistaa. Samaten mummini oli hyvä esimerkki,hän ei mennyt rakkaudesta naimisiin sota-aikana,vaan siksi että miehellä oli maata ja ruokaa riitti, mutta mummi rakastui häneen, rakasti loppuun asti, eli 25vuotta yksin miehensä kuoleman jälkeen.
en ymmärrä nykyaikaa ollenkaan. Enkä siten miten joku voi olla niin julma että jättää ihmisen joka tuki silloin kun oli vaikeaa
toki tiedän että pärjään itsekseenkin,mutta jotenkin olen vain todella vihainen.
nimimerkille tuttua,samaan tulokseen olen valitettavasti tullut minäkin, enkä aio enään koskaan käydä läpi samoja asioita, surullistahan se on toimia luontoaan vastaan,mutta jos itelle jää vaan paskaa käteen niin ei se kannata ketään tukea ja kärsiä itse.
