Toggle sidebar

Tuleeko ikinä mieleen, että ei tää ole se elämä jonka halusin / tää ei oo mua varten...?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Loulou"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
L

"Loulou"

Vieras
Lähinnä kysymys teille perheellisille siis...

Olen yli 3-kymppisenä hankkinut lapset, joten pidennettyä nuoruutta elelin hyvän tovin opiskelujen päätyttyä. Tienasin kivasti ja mies vielä paljon kivammin (sitten kun semmoinen kuvioihin tuli ja sinkkuelämä päättyi). Matkustelin jo opiskeluaikana ja miehen tavattuani jatkoimme yhdessä reissaamista ja kävimme aika ainutlaatuisissa paikoissa... ( luksustason kaukomatkoja ym.) Eli elänyt olen. Mutta mutta.... SILTI tuntuu toisinaan etten ehtinyt tarpeeksi ennen lapsia, en nauttinut riittävästi vapaudesta, en sitä enkä tätä.. Ja huokaan kun tajuan, että lapsista ei sillä tavalla "lomaa" oteta. Ja silloin tuntuu, ettei tää elämä ole sitä mitä halusin...

Syyllisyyttä tunnen näistä aatteista koska rakkaampaa en tiedä kuin oma perheeni... Omat pikkukarhuni, mies ja lapset :) ja vielä kun kaikki on paremmin kuin hyvin - talous, koti meren rannalla, terveyttä, kaikkea... muilla vastaavia fiiliksiä....?
 
mutta lähes päivittäin joutuu toteamaan että aivan vitunmoinen pettymys ihmiskunta on, ollaan sellaiset pari tuhatta vuotta jäljessä kehityksestä, tuntuu että vanhemmat on varastaneet jotain jälkikasvultaan, ihan vaan ahneuttaan ja urpouttaan.
 
Ei oikeestaan, mulla aika sama elämäntilanne kuin sulla. Toki joskus kaiholla ajattelen niitä aikoja kun sai kahdestaan tehdä mitä haluttiin ja matkustella. Ei sitä aikaa silloin osannut niin arvostaa. Kun lapset kasvaa, niin kyllähän se elämä siitä vapautuu..
 
Kyllähän noita ajatuksia tulee varmaan tosi isolle osalle ihmisiä, oli elämäntilanne mikä tahansa.

Mä menin nuorena naimisiin ja sain lapset. Nyt kolmekymppisenä joskus kaipaan ihan hulluna vapautta, säpinää, erilaista elämää. Mutta kaikki on kuitenkin hyvin, en lähtis repimään tätä auki.
 
Elämä on aikatavalla samanlaista kuin sulla, lapset saatu n. kolmen kympin hujakoilla, miehen kanssa ehdittiin kaksin olla noin 10 vuotta, talo ja tulot kohdillaan. Mutta en ole kyllä jälkikäteen kaipaillut kahden keskistä tai juurikaan omaakaan aikaa, me oltiin niin kauan kaksistaan, että nautin nyt kun ollaan neljästään. Vielä hetken saan olla lasten kanssa kotona ja sitten palaan työelämään, kaiholla jään kaipaamaan näitä koti vuosia. Musta tuntuu, että en ois koskaan voinut kuvitella, että oisin näin paljon nauttinut lapsista ja pikkulapsi perhe elämästä, aina ollut sellainen tulija ja menijä...
 
Alkuperäinen kirjoittaja hallittu kaaos:
Eihän ne lapset ole siinä kuin hetken vaan, yhtäkkiä olettekin taas miehen kanssa kahden ja pääsette menemään vanhaan tapaan! :)
Click to expand...

Muakin toisinaan pelottaa se, että en olekaan tehnyt tarpeeksi haluamiani asioita ilman "riippakiviä" ja niiden mukanaan tuomaa velvollisuutta, mutta toisaalta ajattelen myös että sitten joskushan voidaan aloittaa miehen kanssa elämä 2.0 kun meistä ei enää olla missään riippuvaisia =)
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
  • Tykkää
Reactions: hallittu kaaos
Alkuperäinen kirjoittaja Professional Griefer:
Muakin toisinaan pelottaa se, että en olekaan tehnyt tarpeeksi haluamiani asioita ilman "riippakiviä" ja niiden mukanaan tuomaa velvollisuutta, mutta toisaalta ajattelen myös että sitten joskushan voidaan aloittaa miehen kanssa elämä 2.0. kun meistä ei enää olla missään riippuvaisia =)
Click to expand...

Kun voisikin olla noin varma. Nykypäivänä kun ei tiedä miten asiat menee. Lapsi voi olla vuosikausia riippuvainen vanhemmistaan, tai ainakin niistä saa huolehtia/huolestua pitkään. Ystäväni 65-vuotiaat vanhemmat ovat edelleen todella huolissaan nuorimmaisestaan, joka ei löydä töitä millään, ja auttavat tätä myös rahallisesti välillä. olisihan heillä aikaa ja ehkä varaakin reissata, mutta eivät oikein osaa irrottautua enää. :/
 
Mä oon saanut ekan lapsen 18 vuotiaana ja toisen 24 vuotiaana. Oon nyt 32, poika yläasteella ja tyttö kolmannella. Mulla on ihana mies, meillä on oma talo, toimeentulo, kaks koiraa ja tää on NIIN se elämä, jollasta en olis ikinä osannut ees toivoo. Mä vaan tykkään tästä!
 
[QUOTE="Jenna";28849040]Kun voisikin olla noin varma. Nykypäivänä kun ei tiedä miten asiat menee. Lapsi voi olla vuosikausia riippuvainen vanhemmistaan, tai ainakin niistä saa huolehtia/huolestua pitkään. Ystäväni 65-vuotiaat vanhemmat ovat edelleen todella huolissaan nuorimmaisestaan, joka ei löydä töitä millään, ja auttavat tätä myös rahallisesti välillä. olisihan heillä aikaa ja ehkä varaakin reissata, mutta eivät oikein osaa irrottautua enää. :/[/QUOTE]

Niin eihän mistään voi oikeasti tietää mitään, mutta se ajatus edes siitä mahdollisuudesta lohduttaa. :)
 
Tämä elämä ei ole todellakaan se, jonka nuorena halusin. Mutta tämä elämä on se jonka nyt haluan. En vaihtaisi omaa elämääni mihinkään. En edes siihen millaisesta nuorempana unelmoin.

Elämä on tässä ja nyt. Ja vaikka välillä (nyt vanhetessa yhä useammin) tuntuu siltä, että elämä vilahtaa vain silmissä, niin pyrin nauttimaan kaikesta nyt. Yritän laittaa mahdollisimman paljon ihania muistoja (ja välillä vähän surullisempiakin) taskunpohjalle odottamaan sitä hetkeä, kun voi pysähtyä niitä muistelemaan.
 
Jos tuollaisia ajatuksia tulee päähän, niin työnnän ne pois, syrjemmäksi. Tiedosten sen, että lapset kasvaa niin nopeasti, että ehdin varmasti viel nauttimaan vapaudesta kun se elämänvaihe tulee.
 
Ei tämä ole se elämä, jonka nuorena halusin ja myönnän kyllä auliisti, että välillä on päiviä jolloin nuo pari alle kouluikäistä ottaa pattiin niin vietävästi, että suorastaan unelmoin elämästä ilman lapsia. Tämänpä takia onkin lapsiluku päätetty jättää tähän kahteen. Uskoisin että ajan kanssa helpottaa ja loppuviimein olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että lapset on tehty. Olisi niitä kuitenkin "erehtynyt" myöhemminkin tekemään, vaikka nuoruus olisikin vietetty lapsettomana.
 
Viimeksi muokattu:
No, jos olisin ajautunut tuollaiseen elämään, olisin todennäköisesti hyvin pettynyt ja surullinen, varmaan ahdistunutkin. Se on luonnollinen seuraus, kun oma elämäntilanne ei vastaa omia arvoja. Monet ovat sinun tilanteessasi vielä paljon onnettomampia: mitä jos -kaihoilun sijaan mielen valtaa musertava tunne siitä, että elää itselleen aivan vierasta elämää. Siinä mielessä asiasi eivät ole kovin huonosti, vaikka uutta mahdollisuutta ei meistä kukaan saa.
 
Tulee! Lapsen sain 17-vuotiaana niin väkisinkin tulee fiilis että tällästäkö tämä on, kaverit menee ja tulee ja mä istun kotona :D niinä hetkinä lohduttaudun sillä että sitten kolmevitosena olen "vapaa" lapsestani. Paitsi melko varmasti viimeistään silloin alkaa vauvakuume....
 
No, kaikkihan ei elä mitään pidennettyä nuoruutta vaikkei olisi lapsiakaan...
Tuntuu että elämä on sitten joskus tulevaisuudessa, nyt vain olen ja maksan velkoja.
 
Mä luulen, että noita ajatuksia tulee kaikille...
Mä menin nuorena naimisiin, mutta en saanut lapsia ja erokin tuli.
Nyt oon 35, onnellisessa parisuhteessa kyllä, mutta ei lapsia. Vaikka yhden tai kaksi ehtisin saada, niin en kyllä oikein enempää. Lapsettomaksikin saatan jäädä. Aikaa on kyllä parisuhteelle ja miehelle, harrastuksille ja matkoille, mutta kun mä haluaisin olla niiden lasten kanssa...

Luulen, että teki miten vaan, aina välillä tulee mieleen, että mitä jos olisinkin tehnyt toisin.

Tietty jos nyt jatkuvastio alkaa olla sellainen olo, niin sitten kannattaa varmasti pysähtyä miettimään, että voisiko muuttaa jotain nykyisessä elämässä niin, että siitä tulisi enemmän "unelmaelämää". Mikä tekisi sinut onnelliseksi tässä ja nyt?
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa