Tulevaisuuden suunnitelmat...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ruu
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
R

Ruu

Vieras
Tää ei nyt välttämättä tule ihan oikealle palstalla, kun kyse lähinnä oman itsen pähkäilystä, ei niinkään parisuhteen, mutta koska sivuaa tätä jälkimmäistäkin, postaan tänne.. eli..

Olen miltei 30-v nainen, yhden lapsen äiti ja naimisissa neljättä vuotta. Viimeinen kaks vuotta, oikeastaan lapsen syntymästä, on ollut rankkaa. Miehellä mm. suhde (joka loppui lyhyeen), jota käyn paljon päässäni läpi edelleen / opettelen luottamaan uudestaan mutta vaikeaa on.
Olen aika yksinäinen, päivät töissä ja illat yleensä kaksin lapsen kanssa kun miehellä töitä. Paikkakunnalla ei asu kuin yksi tuttu, seuraksi.

Meillä on parisuhteessa hyviä ja huonoja aikoja, joskus menee todella upeasti ja toisinaan mennään pohjamudissa. Varmaan aika normaalia kaikissa suhteissa. Nyt olen viimeaikoina alkanut miettimään/ tajunnut, ettei mulla ole juurikaan tulevaisuuden suunnitelmia. Tuntuu että aika kaikki unelmat mitä mulla oli (tosi onnellinen perhe jossa paljon lapsia, ulkomaanmatkustelua, yhdessäoloa, kodin laittoa), ovat jotenkin "tuhoutuneet". Osittain tuon miehen syrjähypyn takia, mutta myös rahan- ja yhteisen ajan puutteen vuoksi. Mies tekee kyllä parhaansa, on kotona, hoitaa kotia jne. Eli en voi häntä syyttää ulkona juoksemisesta, päinvastoin :)

Mutta omalla, henk.koht tasolla mulla ei ole mitään suunnitelmia, tai ees unelmia tulevalle. Niinku omalle ITSELLENI, unohtaen perheen/miehen/lapsen. En tiedä mitä haluan! Ennen mulla oli paljon kiinnostuksenkohteita, mutta lapsen synnyttyä kun aika on mennyt kotona istuessa, jotenkin ne ovat pikkuhiljaa karisseet ja tilalle astunut turhautuneisuus ja jonkinasteinen laiskuuskin. Todela pelottavaa.

Itken paljon, iltaisin olen tosi murhemielellä. Stressaan miestä näistä, kun vaadin häneltä enemmän huomiota, aikaa ja muuta. Hän ei oikein ymmärrä, sanoo vaan et kyllä paremmat ajat koittaa. Tällä hetkellä mä en odota mitään muuta kuin saavani tietää jatkuuko mun työsuhde vai ei. Mitään muita odotuksenaiheita/suunnitelmia mulla ei ole tulevalle. Mua ei oikein kiinnosta matkustus, kun raha on niin tiukilla, eikä perhettäkään voi jatkaa (vaikka se ois ihanaa), koska olen aika traumatisoitunut tuosta ekan lapsen tulosta (siis lähinnä siksi mitä perheessä kävi sen jälkeen + olin huonossa kunnossa pitkään syntymän jälkeen). Ja nyt olen alkanut pelkämään että kohta mies varmaan jättää mut, koska olen niin vaikea, stressaan ja surullinen, itken ja valitan ja koko ajan kaivelen vanhaa. Pelkään ihan kauheasti että hän tulee kotiin joku päivä ja kertoo että nyt lähtee, on saanut tarpeeksi. Tiedän etten ole "kunnossa", tiedän että mun pitää muuttaa käyttäytymismalliani ja olla myös rakastavampi häntä kohtaan, mutten tiedä miten, koska tunnun olevan niin turhautunut. JOskus mietin että ne ei varmaan (mun mies ja lapsi) tarvi mua, niillä on yhdessä niin kivaa ja hauskaa. Et pitäiskö mun jättää ne kaksin, muuttaa muualle, ehkä niiden elämä olisi sitten enemmän balanssissa kuin itkeskelevän äitin kanssa.

Kuitenkaan, en tiedä olenko masentunut, tuskinpa vain. Siis käyn mielelläni töissä, ja silloin joskus kun pääsen ulos, on tosi kiva mennä ja päästä haistelemaan uusia tuulia ja tapaamaan kavereita.

En oikein tiedä miten jäsentää elämää/miten tehdä itsestäni onnellisempi, miten luoda uusia tulevaisuuden suunnitelmia!?

Mitä TE suunnittelette tulevalle/mitä unelmoitte?
 
Olet aivan selkeästi sairastunut, masentunut. Minä turvautuisin lääkkeisiin jonkinaikaa? ja sitten sinun pitää päästä puhumaan ja puhumaan näitä asioita ulos. Kyllä sinä siitä selviät, mutta aikaa se ottaa ja töitä. Suhde olisi tärkeää saada säilymään ja luottamus ajan myötä palautuu. Hae apua, hyvä, että kirjoitit edes tänne, voimia.
 
Olet aivan selkeästi sairastunut, masentunut. Minä turvautuisin lääkkeisiin jonkinaikaa? ja sitten sinun pitää päästä puhumaan ja puhumaan näitä asioita ulos. Kyllä sinä siitä selviät, mutta aikaa se ottaa ja töitä. Suhde olisi tärkeää saada säilymään ja luottamus ajan myötä palautuu. Hae apua, hyvä, että kirjoitit edes tänne, voimia.

Kävinkin pari kertaa terapeutilla, muttei rahkeet riitä kun kyseesä oli yksityinen. Kunnassamme jonot on useita kuukausia ja työterveydenhuolto ei kata ko. terapiaa. Ajatus lääkkeistä pelottaa, jotenkin en sille tiellä haluaisi lähteä..
 
Viimeksi muokattu:
Kävinkin pari kertaa terapeutilla, muttei rahkeet riitä kun kyseesä oli yksityinen. Kunnassamme jonot on useita kuukausia ja työterveydenhuolto ei kata ko. terapiaa. Ajatus lääkkeistä pelottaa, jotenkin en sille tiellä haluaisi lähteä..

Ei lääkkeitä ole pakko ottaa, minusta vain saisit nopeiten kiinni elämästä lääkkeiden avulla ja ne ovat kuulemma nykyään ihan turvallisia käyttää.

Kirjoittele, sekin on hyvä tapa saada perspektiiviä.

Yksi asia tekisi kuitenkin mieli sanoa, kaikilla on ongelmia, vaikka kahvipöytäkeskusteluissa väitettäisiin mitä. Sinun pitäisi alkaa luottamaan itseesi ja uskomaan, että elämä kantaa. Opettele tuntemaan itseäsi ja opettele tekemään päätöksiä tuntemustesi perusteella. Saat koko ajan merkkejä mihin kääntyä, kun huomaat lukea niitä; eli tehdessäsi oikeita asioita tunnet sen sisälläsi. Siitä on helppo jatkaa, kun tiedät tekeväsi oikein ja tiedät, että asiat selkiytyy ja menee hyvin:)
 
Viimeksi muokattu:
Minustakin sinä olet masentunut ja tarvitsisit apua, vaikka sen saaminen onkin hidasta tai kallista. Mutta entäs ne syyt moiseen? Peteyksituleminen on ymmärrettävästi rankkaa ja siitä ylipääseminen kestää aikansa. Olet kuitenkin tehnyt ratkaisun jatkaa, joten pitäsi yrittää katsoa tulevaisuuteen.

Minusta suurin ongelmasi ei kuitenkaan ole petetyksi tuleminen vaan ylisuurien haaveiden kaatuminen. Sinulla oli mielikuva unelmaelämästä: Mies, lapsia, koti, kiva työ, rahaa matkustaa ja harrastaa jne... Minusta sinä odotit liikaa ja petyit, kun se kaikki ei toteutunutkaan. Pitäisi olla kärsivällinen ja yrittää nauttia elämän pienistä iloista. Arjen sietäminen on tietysti vaikea taitolaji. Ihminen kun usein haluaa sellaisia asioita, joiden saaminen ei sitten aiheutakaan ennalta toivottua reaktiota.
 
Minustakin sinä olet masentunut ja tarvitsisit apua, vaikka sen saaminen onkin hidasta tai kallista. Mutta entäs ne syyt moiseen? Peteyksituleminen on ymmärrettävästi rankkaa ja siitä ylipääseminen kestää aikansa. Olet kuitenkin tehnyt ratkaisun jatkaa, joten pitäsi yrittää katsoa tulevaisuuteen.

Minusta suurin ongelmasi ei kuitenkaan ole petetyksi tuleminen vaan ylisuurien haaveiden kaatuminen. Sinulla oli mielikuva unelmaelämästä: Mies, lapsia, koti, kiva työ, rahaa matkustaa ja harrastaa jne... Minusta sinä odotit liikaa ja petyit, kun se kaikki ei toteutunutkaan. Pitäisi olla kärsivällinen ja yrittää nauttia elämän pienistä iloista. Arjen sietäminen on tietysti vaikea taitolaji. Ihminen kun usein haluaa sellaisia asioita, joiden saaminen ei sitten aiheutakaan ennalta toivottua reaktiota.

Joo olet oikeassa tuon haaveiden kaatumisesta. Meillä meni niin mielettömän upeasti avioliiton alku, oltiin onnellisia ja suunniteltiin vaikka ja mitä; olimme todella onnellisia. Mutta pikkuhiljaa alkoi arki painaa ja esim. yhden opiskelijan ja yhden työttömän taloudessa rahahuolet. Syytän itseäni paljon pettämisestä, siksikin että mies sanoi pettämissyyksi sen, että olin niin vaikea lapsen synnyttyä. Vaikean tilanteesta tekee sekin, että yleensä kun tämmösetä au-suhteet loppuvat kun toinen osapuoli ne päättää, mieheni tapauksessa yhteydenpito tähän naiseen ei tule loppumaan piiitkään aikaan koska nainen tuli raskaaksi ja piti lapsen, eli miehelläni on siis toinen lapsi. Aika kauheita on ne ajat kun hän matkustaa toiselle paikkakunnalle ja menee lasta sinne tapaamaan. Meidän lapsilla hikisesti vuosi ikäeroa..

Mielestäni parisuhteessa parasta on just arki ja sen jakaminen; just niiden yhteisten menojan kautta - ja suunnitelmien. Meillä kaikki typistynyt, ja kuten sanoin, minä vellon aivan liikaa menneessä, pettämisjuttu pyörii koko ajan päässäni.

Varmasti isoin ongelma on kuitenkin yksinäisyyteni. Kun koko oma "arkeni" menee kotona lapsen kanssa olemisessa. Vaikka se on ihanaa, se turruttaa pään ja tuntuu ettei ajatustakaan liiku. Kaikki kaverit jotka ovat perheellisiä ovat ite kiireisiä viikolla omien perheidensä kanssa, ja sinkut sitten huitelevat omissa harratuksissaan. Tuntuu että olen yksinhuoltaja parisuhteessa, jotenkin :) Ja miehelle en uskalla näistä paljon puhua, hän ei varmasti oikein tajuais. Ja hän kuitenkin sparraa mua että harrasta, mene, tapaa kavereita. Minä se olen kun jumitan kotona, eli itseäni saan syyttää, en häntä lainkaan.

Kauhean vaikea on tämä luottamuksen takaisin saaminen. Huh huh. Ja juu, rankkaa on kun haaveet mennyt pöntöstä alas. En ole mikään hihhuli, mutta uskon korkeampaan voimaan/johdatukseen, ja jotenkin se vie pikkasen eteenpäin. Usko siihen että päädyn sinne jonne kuulunkin, ja tapaan ne ihmiset elämässä jotka minun kuuluu tavata, koska opin heiltä ja kasvan ihmisenä.
 
Viimeksi muokattu:
Sinulla saattaa olla synnytyksen jälkeistä masennusta jäljellä, et ole ehkä saanut käsiteltyä pettämisasiaa kokonaan ja lisäksi sinulla on ollut epärealistiset haaveet.

Masennuksen osalta kannattaa turvautua lääkkeisiin. Nykyiset masennuslääkkeet auttavat nopeasti eikä niihin jää koukkuun. Toinen tie on keskustelu ja terapia, mutta kuten itse sanoit, se vaatisi rahaa tai ainakin sitä, että pidät kovaa meteliä julkisella puolella, että saisit apua. Valitettavasti vain terveyskeskuslääkärit yleensä antavat sitä lääkitystä ensimmäisenä vaihtoehtona lievissä tapauksissa.

Pettämisjuttuun auttaa aika. Ajatuksia saat purettua kirjoittamalla tai juttelemalla jonkun kanssa. Mies hankkii luottamuksen ajan kanssa, kun hän teoillaan osoittaa, että häneen voi luottaa.

Minusta ehkä isoin ongelmasi on se, että olet kuvitellut hieman lapsellisesti, että kun saat miehen, lapsen jne, niin sinusta tulee sen jälkeen onnellinen. Eivät ne kuule tee sinua onnelliseksi, vaan sinun pitää ihan itse tehdä itsesi onnelliseksi. Nyt olet ikäänkuin tyhjän päällä, koska asiat eivät tehneetkään sinua onnelliseksi. Esimerkiksi pieni lapsi on ihana ja rakas, mutta sen hoitaminen on aivan h*lvetin raskasta! Lisäksi kun pienelle lapselle joutuu koko ajan vain antamaan aikaa, huomiota ja hoivaa, niin itse kaipaisi niin kovasti, että olisi vain saamispuolella, ettei tarvitsisi olla koko ajan vain antajana, mutta tässä onkin se kasvunpaikka parisuhteessa, että miten antaa ja saada puolison kanssa hellyyttä, aikaa ja huomiota, jotta kumpikaan ei tunne olevansa paitsiossa.

Olen itsekin käynyt tuon tien läpi, jossa kuvittelin pitkään, että miehen pitää tehdä minut onnelliseksi ja syytin miestä monesta asiasta. Syytin perhettä, etten voi toteuttaa unelmiani (esim. muuttaa ulkomaille ja mennä opiskelemaan unelma-alaani yliopistoon). Tajusin vasta vuosien kipuilun jälkeen, että se ilo pitää ottaa elämän pienistä asioista. Vaikka olisin päässyt maailmanympärimatkalle, en olisi silti ollut sen onnellisempi. Sinun pitää siis ihan realistisesti miettiä, että mihin asioihin sinulla on voimia juuri nyt.

Miksi kuvittelet, että sinun pitää saavuttaa elämässäsi kaikki unelmat juuri nyt? Olisko sulla joku kolmenkympin kriisi, jossa vertailet itseäsi muihin kavereihisi ja näet, mitä he ovat saavuttaneet? Tiedän, että monet naiset vertailevat esimerkiksi synnytys- ja imetyskokemuksiaan, joten nainen herkästi tuntee epäonnistuneensa äitinä ihan älyttömästi, jos ne eivät olekaan menneet juuri niin, kuin etukäteen suunnitteli. Eikös se terve lapsi ole kuitenkin se pääasia...??? Kerroit haaveilleesi isosta perheestä, mutta olette ihan hyvä perhe, vaikkei perheeseenne koskaan tulisi enempää lapsia. Parasta on antaa sinun toipua ja vasta sen jälkeen katsoa, onko teillä vanhemmilla rahkeita aloittaa vauvarumbaa alusta. Pahinta on se, että teet paljon lapsia vain siksi, että sinulla on sellainen visio, että suurperheen äititys tekisi sinut onnelliseksi.

Usko tai älä, mutta 40-50 -vuotiaanakin elää hyvää ja onnellista elämää, joten esim. matkustelua ehdit harrastaa loppuelämäsi ajan ihan yllin kyllin. Lapsentekoiässä tehdään lapset, joten niitä et voi siirtää myöhemmäksi, mutta melkein mitä muuta tahansa voit tehdä myöhemmin.

Jos jotain TODELLA haluat, niin sen myös saavutat. Älä kuitenkaan pidä esimerkiksi lastasi itsestäänselvyytenä. Miksi hankkia lapsi, jos täytät elämäsi suorittamalla kaikkea eikä aikaa jää lapselle? Sekin on ihan hyvä vaihtoehto, että keskityt nyt lapseesi ja itsesi henkisen tasapainon löytämiseen, jonka jälkeen vasta voit vähitellen suunnitella, mitä haluat tehdä tästä eteenpäin.

Ihminen on siitä jännä olento, että mitä enemmän on vaihtoehtoja (niin kuin vauraassa Suomessa on, jossa opiskelu on ilmaista jne), sitä onnettomampi ihminen on. Pidä kuitenkin jalat maassa ja mieti realistisesti, että mikä on järkevää ja mikä on oikeasti pelkkää haaveilua.

Minä itse olen yksinhuoltajaäiti nykyisin ja hyvän parisuhteen löytäminen tuntuu tosi mahdottomalta. Matkustelut ulkomaille on kokonaan jäissä, koska rahaa ei ole. Sen sijaan menemme kotimaassa ihan lähikunnissa esim. käymme eri uimarannoilla, tutustumme paikallisiin turistinähtävyyksiin, pyöräilemme piknikille, käymme marjastamassa ja sienestämässä. Joskus surffailen netissä ja suunnittelen ulkomaanreissuja ja lasken budjettia, mutta vaikka reissun toteuttamiseen ei ole varaa, niin haaveiluhan on ilmaista. Vaikka rahaa ei ole, se ei siis tarkoita, että on pakko olla kotona neljän seinän sisällä.

Minulla ei ole myöskään varaa kuntosalilla käyntiin tms. kalliisiin harrastuksiin, mutta monet asiat ovat ilmaisia tai hyvin edullisia esim. uinti järvessä, pyöräily, ilmaiset kesätapahtumat, kävely jne. Työväenopistossa alkaa taas kuukauden päästä kivoja kohtuuhintaisia juttuja.

Teitä on kaksi aikuista ja ilmeisesti käytte kumpikin töissä. Pistäkää säästöön kumpikin vaikka 20 euroa kuukaudessa, niin kyllä sitä pienistäkin puroista kasvaa lopulta pesämuna reissuun lähtemiseen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Usko tai älä:
Todella viisaasti kirjoitat, kiitos sulle tästä. Tulostan tämän ja lueskelen itekseni. Monesta kohtaa todella itseni tunnistan, esim. tuo tarve saada kaikenlaista tehtyä juuri NYT, koska niin suunnittelin sillon vuosia sitten.

Ja tuo pienelle lapselle ajan/huomion antaminen vs. itse hellyyden/huolenpidon vastaanottaminen on myös kohta jonka tunnistan itsestäni. Tuntuu että oma "rakkauspankkini" on koko ajan tyhjänä, vaikka toki saankin lapseltani rakkautta, ja mieheltänikin.

Juu, tuo työväenopisto on pyörinyt mielessä, just noita kohtuuhintaisia harrastuksia miettiessäni. Pakko on jotain menoa kehittää oman psyyken kannalta, muuten voin perustaa erakkoklubin.. :) Ja lapsea en pidä itsestäänselvyytenä todella, kauhistellut lähinnä tuttavaperheitä joissa joka illalle jotain menoa ja harrastusta ja viikonloput menee lietsussa, ja sitten lapset kipuilevat ja kiukkuavat kun eivät saa vanhemmiltaan tarpeeksi huomiota. Vanhemmatkin itsekkäitä kun kehittävät paljon menoa, kenties siksikin ettei tarvis istahtaa alas ja kuunnella itseään!? Tämän päivän trendi tää suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu.

Ja varmasti on sitä että vertaan itseäni muihin; kun he saavat toisia lapsia, miksen minä kun niistä unelmoin? Totta on sekin, että en jaksaisi vauvarumbaa, se on oikeasti mielestäni aika helvetillistä univelkoineen ja sairasteluineen. Tässä vaiheessa lapsen kanssa on kiva touhuta kun hän jo puhuu ja on oma persoonansa.

Olisi vielä kiva kuulla teiltä että MITÄ TE unelmoitte tulevalta/ mitä suunnittelette? siis ihan semmosia perusjuttuja?
 
Joo olet oikeassa tuon haaveiden kaatumisesta. Meillä meni niin mielettömän upeasti avioliiton alku, oltiin onnellisia ja suunniteltiin vaikka ja mitä; olimme todella onnellisia. Mutta pikkuhiljaa alkoi arki painaa ja esim. yhden opiskelijan ja yhden työttömän taloudessa rahahuolet. Syytän itseäni paljon pettämisestä, siksikin että mies sanoi pettämissyyksi sen, että olin niin vaikea lapsen synnyttyä. Vaikean tilanteesta tekee sekin, että yleensä kun tämmösetä au-suhteet loppuvat kun toinen osapuoli ne päättää, mieheni tapauksessa yhteydenpito tähän naiseen ei tule loppumaan piiitkään aikaan koska nainen tuli raskaaksi ja piti lapsen, eli miehelläni on siis toinen lapsi. Aika kauheita on ne ajat kun hän matkustaa toiselle paikkakunnalle ja menee lasta sinne tapaamaan. Meidän lapsilla hikisesti vuosi ikäeroa..

Ensinnäkin, petetty ei KOSKAAN saisi syyttää itseään siitä että on tullut petetyksi. Yleensä se on vain pettäjien vakioselitys, "kun sinä olit ikävä/et siivonnut/et laittanut ruokaa/en saanut hellyyttä" jne jne. Aikuinen ihminen ymmärtää, että varsinkin kun lapsi tulee perheeseen se lapsi vaatii aikaa, äiti ei aina jaksa, voi olla ärtynyt jne. Haluaisin nähdä miehen, joka olisi aina aurinkoinen sen jälkeen kun on synnyttänyt lapsen ja valvonut pari kuukautta sen kanssa... Minä henkilökohtaisesti laittaisin heti pihalle petturin, varsinkin jos syyttäisi minua pettämisestä. Kaikissa suhteissa eletään arkea, ja se pitäisi myös miehen ymmärtää. Hirvittävää, että toinen lapsi tuli vielä maailmaan tuosta pettämisestä, en itse pystyisi elämään tuollaisessa tilanteessa koska epäilisin koko ajan miestä kun hän kävisi sitä toista lasta katsomassa, mutta voimia sinulle!

Kaikissa suhteissa ei myöskään ole suuria ylä- ja alamäkiä koko ajan (kuvailit jossain vaiheessa että välissä ryvetään pohjamudissa tms). Itselläni suhteet ovat olleet yleensä melko tasaisia, alkuhuuman jälkeen on seurannut mukava arki, toki pieniä riitoja ja joitakin ongelmia mutta ei koskaan mitään pohjamudissa rypemistä. Riitojakin todella harvoin. Hämmästyttää siis joskus kuunnella miten huonoissa suhteissa jotkut elävät, valitettavasti. Minulle on tärkeää, että nimenomaan arki toimii ja on mukavaa yhdessä, koska sitähän se suurin osa elämästä on.

Kysyit unelmista, minulla on tällä hetkellä unelmana tulevaisuudessa muuttaa toiseen maahan mieheni kanssa. Hieman vanhempana, ja rikkaampana ;) Olen jo muuttanut Suomesta pois, joten osittain unelma on toteutunut, mutta muutin vain Ruotsiin joten kauemmas tekisi mieli. Lisäksi unelmoin uusien kielien oppimisesta, sekä matkustelusta. Olen tyytyväinen arkielämääni, joten yleensä unelmat ovatkin pidemmälle tulevaisuuteen tähtääviä. Paitsi tosiaan tuota matkustelua pitäisi yrittää mahduttaa enemmän aikatauluun ihan jo nyt.
 
Viimeksi muokattu:
Samaan kuoroon, 9.52 oli kirjoitettu todella asiaa.

Masennukseen liittyy aloitekyvyttömyys ja turhautuminen. Saat vaikka mitä uutta tekemistä, mutta ensin pitää alkaa hoitamaan masennusta ja toisaalta masennus hoituu saamalla, kun saat ajatukset muualle. Todellisuudessa tässä draamassa sinun ja lapsesi osa eivät ole lainkaan toivottomimmat, vaikka siltä se sinusta tuntuu juuri nyt.

Yksi avain tilanteen laukaisemiseksi olisi se, että tapaisit ainakin miehesi toisen lapsen ja hän voisi tulla jopa teille.

Minä ihailen miestäsi siinä, että hän on selvinnyt noinkin hyvin ja miehenä pidän hänellä olevaa painolastia aivan kamalana ja hän varmaan on tuntenut valtavaa tuskaa ja hän on joutunut tekemään valintoja. Fiksu mies kaikesta huolimatta mitä on aiheuttanut.
 
Viimeksi muokattu:
Samaan kuoroon, 9.52 oli kirjoitettu todella asiaa.

Masennukseen liittyy aloitekyvyttömyys ja turhautuminen. Saat vaikka mitä uutta tekemistä, mutta ensin pitää alkaa hoitamaan masennusta ja toisaalta masennus hoituu saamalla, kun saat ajatukset muualle. Todellisuudessa tässä draamassa sinun ja lapsesi osa eivät ole lainkaan toivottomimmat, vaikka siltä se sinusta tuntuu juuri nyt.

Yksi avain tilanteen laukaisemiseksi olisi se, että tapaisit ainakin miehesi toisen lapsen ja hän voisi tulla jopa teille.

Minä ihailen miestäsi siinä, että hän on selvinnyt noinkin hyvin ja miehenä pidän hänellä olevaa painolastia aivan kamalana ja hän varmaan on tuntenut valtavaa tuskaa ja hän on joutunut tekemään valintoja. Fiksu mies kaikesta huolimatta mitä on aiheuttanut.

Minusta nainen ei voi kokea pahempaa rakkaussuhteessaan, kuin mihin ap on joutunut. Mies on pettänyt tilanteessa, jossa nainen on antanut paljon omasta elämästään synnyttäessään lapsen, vaikka lapsen syntymä ei ehkä ole ollut niin helppo unelmatilanne heille, kuin odottivat. Silti miehen tuki ja rakkaus puuttui juuri silloin, kuin nainen ja pieni lapsi olisivat sitä tarvinneet. Miehen itsekkyyttä kaiketi. Onko miehessä todellista fiksuutta? Hänkin ehkä yrittää vain hallita elämänsä kaaosta tekemällä töitä, olemalla ns. hyväksyttävästi pois kotoa, huolehtimalla toisesta lapsestaankin. Mies elää vähintäin kaksoiselämää. Hänellä on kaksi perhettä. Ei ihme, ettei ap koe olevansa tärkeä ja saavansa mieheltä kaikkea sitä rakkautta, jota normaalisti voisi parisuhteessa odottaa.
Nykyisessä kuviossa on valitettavasti liikaa jännitteitä - kaikille osapuolille.

Ihmettelen, mutta ymmärrän ap:n alakuloista ja voimatonta asennetta. Onko oikein, että hän on hyväksynyt miehen selityksen pettämiselle ja ottanut syyn itselleen tapahtuneesta kuin myös nykyisestä kuviosta Tosin tilanne lienee aika tavallinen, jos on pieni lapsi eikä juuri muuta tukiverkostoa kuin nimellisesti tuo pettäjämies. Kuka tahansa saattaisi kokea voimattomuutta ja suurta epävarmuutta.

Hyvää on, että on työ, josta pitää. Vaikka työn loppuminen saattaa huolettaa, niin silti siltä osin on aina mahdollisuus päästä eteenpäin ja turvata itsenäinen elämäkin. Pienellä paikkakunnalla ei ehkä ole mahdollisuutta pitempään terapiaan, mutta vertaisryhmästä (vaikkapa netin kautta) saattaisi olla apua. Vertaisryhmää voisi itse tarkemmin miettiä. Mikä on se pettymys ja kolhu, joka eniten vaikuttaa. Ajattelisin, että hylkääminen, jätetyksi tuleminen, pettäminen, epävarmuus ja mustasukkaisuus miehen rakkaudesta, kiintymyksestä ja huomiosta ovat raskaimmat tunteet pelon ohella.

Masennushan on vain yleisnimike, jonka sisältö voi olla hyvinkin yksilöllinen kokemusten vyyhti. Aina ei lääkitys ole parantavaa ei myöskään kaikenlainen toimeliaisuus ja virikkeet, jos ne ovat vain pakoa. Liian tekemisen ja virikkeiden myötä voi vain väsyä lisää, jos pettymyksen tunnetta ei saa käsiteltyä. Usein se on myös vihan käsittelyä, joka ei masentuneelle ole helppoa itsesyytösten vuoksi.

Kun on joutunut kokemaan paljon sellaista, joka on vienyt unelmia ja luottamusta tulevaisuuteen, olisi rakennettava uusia tavoitteita ja unelmillekin uudet siivet. Ihminen tarvitsee unelmia paremmasta. Ei ole väärin unelmoida, eivät ap:n unelmat ole olleet aiemminkaan mitenkään kummallisia tai taivaita hiveleviä. Ihan vain ajatusta nykypäivän tavallisen hyvästä elämästä, jota voisi toivoa siis jatkossakin. Ei siltä osin kannata luovuttaa, vaikka unelmia ei ehkä sellaisenaan saisikaan nykyisen miehen matkassa.
 
Viimeksi muokattu:
Minusta nainen ei voi kokea pahempaa rakkaussuhteessaan, kuin mihin ap on joutunut. Mies on pettänyt tilanteessa, jossa nainen on antanut paljon omasta elämästään synnyttäessään lapsen, vaikka lapsen syntymä ei ehkä ole ollut niin helppo unelmatilanne heille, kuin odottivat. Silti miehen tuki ja rakkaus puuttui juuri silloin, kuin nainen ja pieni lapsi olisivat sitä tarvinneet. Miehen itsekkyyttä kaiketi. Onko miehessä todellista fiksuutta? Hänkin ehkä yrittää vain hallita elämänsä kaaosta tekemällä töitä, olemalla ns. hyväksyttävästi pois kotoa, huolehtimalla toisesta lapsestaankin. Mies elää vähintäin kaksoiselämää. Hänellä on kaksi perhettä. Ei ihme, ettei ap koe olevansa tärkeä ja saavansa mieheltä kaikkea sitä rakkautta, jota normaalisti voisi parisuhteessa odottaa.
Nykyisessä kuviossa on valitettavasti liikaa jännitteitä - kaikille osapuolille.

Ihmettelen, mutta ymmärrän ap:n alakuloista ja voimatonta asennetta. Onko oikein, että hän on hyväksynyt miehen selityksen pettämiselle ja ottanut syyn itselleen tapahtuneesta kuin myös nykyisestä kuviosta Tosin tilanne lienee aika tavallinen, jos on pieni lapsi eikä juuri muuta tukiverkostoa kuin nimellisesti tuo pettäjämies. Kuka tahansa saattaisi kokea voimattomuutta ja suurta epävarmuutta.

Hyvää on, että on työ, josta pitää. Vaikka työn loppuminen saattaa huolettaa, niin silti siltä osin on aina mahdollisuus päästä eteenpäin ja turvata itsenäinen elämäkin. Pienellä paikkakunnalla ei ehkä ole mahdollisuutta pitempään terapiaan, mutta vertaisryhmästä (vaikkapa netin kautta) saattaisi olla apua. Vertaisryhmää voisi itse tarkemmin miettiä. Mikä on se pettymys ja kolhu, joka eniten vaikuttaa. Ajattelisin, että hylkääminen, jätetyksi tuleminen, pettäminen, epävarmuus ja mustasukkaisuus miehen rakkaudesta, kiintymyksestä ja huomiosta ovat raskaimmat tunteet pelon ohella.

Masennushan on vain yleisnimike, jonka sisältö voi olla hyvinkin yksilöllinen kokemusten vyyhti. Aina ei lääkitys ole parantavaa ei myöskään kaikenlainen toimeliaisuus ja virikkeet, jos ne ovat vain pakoa. Liian tekemisen ja virikkeiden myötä voi vain väsyä lisää, jos pettymyksen tunnetta ei saa käsiteltyä. Usein se on myös vihan käsittelyä, joka ei masentuneelle ole helppoa itsesyytösten vuoksi.

Kun on joutunut kokemaan paljon sellaista, joka on vienyt unelmia ja luottamusta tulevaisuuteen, olisi rakennettava uusia tavoitteita ja unelmillekin uudet siivet. Ihminen tarvitsee unelmia paremmasta. Ei ole väärin unelmoida, eivät ap:n unelmat ole olleet aiemminkaan mitenkään kummallisia tai taivaita hiveleviä. Ihan vain ajatusta nykypäivän tavallisen hyvästä elämästä, jota voisi toivoa siis jatkossakin. Ei siltä osin kannata luovuttaa, vaikka unelmia ei ehkä sellaisenaan saisikaan nykyisen miehen matkassa.

Aika hyvin kirjoitit nimimerkkisi mukaan kauhistellen. Ap, me emme voi juurikaan enempää auttaa, toivottavasti sait jotakin irti tästä keskustelusta. Kokemus on osoittanut, että tämäkin keskustelu muuttuu enemmän haitalliseksi sinulle värikkäiden mielipiteiden myötä. Tsemppiä, osaat varmasti käsitellä asian. Idea vertaistuesta on hyvä, mutta tällä palstalla sitä ei voi saada, yleisyydestä johtuen.
 
Viimeksi muokattu:
Aika hyvin kirjoitit nimimerkkisi mukaan kauhistellen. Ap, me emme voi juurikaan enempää auttaa, toivottavasti sait jotakin irti tästä keskustelusta. Kokemus on osoittanut, että tämäkin keskustelu muuttuu enemmän haitalliseksi sinulle värikkäiden mielipiteiden myötä. Tsemppiä, osaat varmasti käsitellä asian. Idea vertaistuesta on hyvä, mutta tällä palstalla sitä ei voi saada, yleisyydestä johtuen.


Kiitos, olen kyllä saanut ajattelemisen aihetta ja ihan hyviä vinkkejä tästä jo nyt. Ja juu, tuttua ja niin inhimillistä on tuo että oletetaan tilanteesta jotain tietty esim. että mies elää kaksoiselämää, tuntematta tilannetta lainakaan. Mies nimittäin nähnyt lasta 2x hänen synnyttyä, lapsi asuu satojen kilometrien päässä äitinsä kanssa. Hänellä ei esim. ole lapsen äidin numeroa puhelimessaan. Ja nyt tiedän että ihmiset alkaa kirjoittamaan ettei mies hoida velvollisuutta isänä, joka sekään ei ole totta. kaksipiippuinen juttu. Lapsen äiti ollut kova painostamaan (miltei 10v vanhempi miestäni, eli oletan että oli kiire tulla raskaaksi). No, mikään ei tilannetta muuta eikä oikeuta KUMMANKAAN tekoa, miehen eikä lapsen äidin. Jokainen voi toki omalta osaltaan miettiä miehen paineita tässä tilanteessa; lapsi syntyi hänen tietämättä, ja hänellä ei vaihtoehtoja kuin hyväksyä asia ja olla isä pakon edessä.

Toki olemme käyneet terapiassa, mies pyytänyt useasti anteeksi ja tuntee todella huono omatuntoa tapahtuneesta. On todella, todella hyvä isä meidän lapselle, ja uskon että myös toiselle lapselle kun sen aika on.

Olen päättäny puhua tästä omasta tilanteesta neuvolassa parin viikon päästä, sieltä varmaan (ehkä?) saisi lähetettä eteenpäin, neuvolapsykalle. Ja toki pääsenhän terkkarillekin juttelemaan asiasta., jos tuntuu ettei neuvolan kautta onnistu. Vertaistuki on ollut korvaamaton, ja tämäkin ketju jo vähän tosiaan selkeytti ajatusta. Olen oppinut "blokkamaan" negatiiviset palautteet, koska tuntuu jopa että osa tutuista on kateellisia siitä et olen kuitenkin pystynyt olemaan vahva ja olemme pitäneet perheen koosta, haasteista viis. Kaikki muut olisivat varmasti eronneet ja alkaneet etsimään uutta puolisoa. No, minä menin naimisiin rakkaudesta, ja rakastan edelleen. Enkä itsekään ole täydellinen ;)

Pettäjän on helppo aina syyttää toista omasta mokastaan, varsinkin kun siitä on tuloksena jotain näin suurta kuin meidän tapauksessa. Harva kai pystyisi suoraan tunnustamaan että "tein sen koska tunsin huonommuutta miehenä enkä saanut vaimolta tarpeeksi huomiota aikana jolloin olisin sitä todella tarvinnut". Rehellisyys on vaikea juttu.
 
Viimeksi muokattu:
Jokainen voi toki omalta osaltaan miettiä miehen paineita tässä tilanteessa; lapsi syntyi hänen tietämättä, ja hänellä ei vaihtoehtoja kuin hyväksyä asia ja olla isä pakon edessä.

Kondomi on keksitty. Sen lisäksi että saattaa toisen raskaaksi on hän voinut kannella sinulle ties mitä tauteja siltä toiselta. Hyi h...tti!

Olen oppinut "blokkamaan" negatiiviset palautteet, koska tuntuu jopa että osa tutuista on kateellisia siitä et olen kuitenkin pystynyt olemaan vahva ja olemme pitäneet perheen koosta, haasteista viis. Kaikki muut olisivat varmasti eronneet ja alkaneet etsimään uutta puolisoa. No, minä menin naimisiin rakkaudesta, ja rakastan edelleen. Enkä itsekään ole täydellinen ;)

Et voi olla tosissasi, alkaa vaikuttaa jo provolta... Siis kuka oikeasti olisi kateellinen tuollaisesta tilanteesta? Minä olisin sinuna kateellinen kaikille muille joiden ei tarvi olla tuossa tilanteessa, olivat he sitten yksin tai parisuhteessa. Parempi sinkkuna, tai yksinhuoltajana tai ihan minä muuna vain kuin petettynä kynnysmattona. Vahvuus on kyllä tuosta kaukana.
 
Viimeksi muokattu:
No hei kamoon! Tuosta nyt ei varmaan ollut ap:lle mitään apua. Hän yrittää pitää liittonsa kasassa. Ja niin kannattaakin yrittää. Niin kauan, kun aikoo oikeasti jatkaa liittoa, ei ole mitään syytä antaa negatiivisten ajatusten vallata mieltään. Ne nyt eivät ainakaan tilannetta eteenpäin vie.
 
No hei kamoon! Tuosta nyt ei varmaan ollut ap:lle mitään apua. Hän yrittää pitää liittonsa kasassa. Ja niin kannattaakin yrittää. Niin kauan, kun aikoo oikeasti jatkaa liittoa, ei ole mitään syytä antaa negatiivisten ajatusten vallata mieltään. Ne nyt eivät ainakaan tilannetta eteenpäin vie.

Itse olen kyllä sitä mieltä, että niitä negatiivisia asioita kannattaa myös miettiä. Muuten ap helposti sulkee silmänsä kaikelta, menee pää pensaassa vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Entä jos mies pettää uudelleen? Entä jos suhde on muuten ihan toivoton? Jatketaan hampaat irvessä ja jätetään huomiotta kaikki p*ska mitä tulee niskaan? Kyllä minäkin haistan tässä hieman kynnysmaton vikaa.

Tilanteen eteenpäin vieminen ei välttämättä tarkoita yhdessä pysymistä, joskus on parempi erota. Miksi kannattaa pitää liitto kasassa, mitä järkeä on huonon liiton pitämisessä kasassa?
 
Viimeksi muokattu:
Tilanteen eteenpäin vieminen ei välttämättä tarkoita yhdessä pysymistä, joskus on parempi erota. Miksi kannattaa pitää liitto kasassa, mitä järkeä on huonon liiton pitämisessä kasassa?

Minusta moniongelmaisissa tilanteissa kuten AP:llä on, ei kannata suin päin syöksyä tekemään hätiköityjä päätöksiä. Parempi pistää asiat yksi kerrallaan kuntoon esim. masennus kuntoon >> saa univelkoja nukuttua pois >> yrittää pitää välit mieheen kunnossa, jutellaan, hellyyttä jne. Usein jo tietyt yksittäiset ongelma-asiat selvitessään ratkaisevat muitakin ongelmia. Esimerkiksi minulla esikoinen nukkui todella huonosti yöunet pikkupätkissä puolen vuoden ajan ennen unikoulua, joten kun unikoulu pidettiin hänelle, sain nukuttua ja sitä kautta esim. tiuskiminen miehelle väheni ja halukkuus seksiin kasvoi.

Ei ole välttämättä ollenkaan sanottua, etteikö AP jossakin vaiheessa päätä erota. Minusta se ei ole viisasta nyt heti, jos kerran rakkautta on jäljellä. Vasta sitten, kun kumpikin on yrittänyt pelastaa parisuhteen eikä esim. pettämisestä päästä yli, niin sen jälkeen ero on yksi realistinen vaihtoehto. Kannattaa huomata, että kuitenkin yleensä parisuhde lähtee menemään huonoon suuntaan pidemmän ajan kuluessa, joten ei voi millään olettaa, että millään taikatempuilla parisuhde saataisi yhtäkkiä upeaksi. Olen kyllä itse huomannut, että jos tahtoa ja rakkautta riittää, niin ongelmista selviäminen hitsaa pariskuntaa usein entistä paremmin yhteen.

On ihan hyvä miettiä esim. toisen lapsen hankintaa ja pohtia sitä omasta näkökulmasta. Itse esimerkiksi halusin toista lasta vasta sen jälkeen, kun esikoisen uniongelmat oli selätetty, hän osasi syödä jo jollakin tavalla itse ja päivävaippaa ei enää tarvinnut, vaikka se sitten tarkoittikin pidempää ikäeroa sisaruksille kuin naisten yleisesti suosima kaksi vuotta.

Minua on aina lohduttanut lausahdus, että asioilla on taipumus järjestyä. Joskus riitää, että antaa ajan kulua, niin asiat loksahtavat ihan itsestään oikeille uomille. Varsinkin pikkulasten kanssa pikkuongelmat korjautuvat usein ajan kanssa (esim. yökastelu, eroahdistus, takertuvuus). Eiköhän elämä ole sellaista, että aina on enemmän tai vähemmän jotakin pientä murhetta, mutta kun ikää ja elämänkokemusta tulee lisää, niin luottaa siihen, että asiat aina jotenkin järjestyvät.

Elämän epätäydellisyyden hyväksyminen on aika kova kasvun paikka. Jotta et olisi koko ajan onneton, on vain pakko hyväksyä oma keskeneräisyys ja perheen keskeneräisyys. Kun omat lapseni olivat vielä ihan pieniä ja olin kaupassa lasten kanssa, niin eräs mummeli pysähtyi ihastelemaan lapsiani ja sanoi, että hän muistaa pikkulapsiajan, sillä se on elämän parasta aikaa. Jäin pitkäksi aikaa miettimään sitä. Oliko niin, että keskityin ja takerruin vain ongelmiin (huonosti nukuttu yö, vauva kitisee hampaitaan, isomman lapsen energisyys ahdistaa) huomaamatta sitä, mikä kaikki on oikeasti hyvin (vakituinen työ, nätti asunto, terveet rakkaat lapset, oma hyvä terveys)?
 
Viimeksi muokattu:
Samaa mieltä kuin edellinen. En tietystikään kannusta ketään pysymään kehnossa suhteessa, mutta kaikissa suhteissa on silti ylä- ja alamäkiä, eikä ole mitään järkeä ensimmäisen alamäen tultua pistää lusikat jakoon.

Sitoutuminen tarkoittaa joskus sitä, että päättää tietoisesti jättää ne ikävät asiat sivuun, ja keskittyä siihen hyvään, mitä suhteessa on.

Jos sittenkään homma ei toimi, niin sitten pitää miettiä muita vaihtoehtoja. Turha niissä negatiivisissa asioissa on rypeä, sen aika on sitten kun ero tulee jos on tullakseen.
 
##Samaa mieltä kuin edellinen. En tietystikään kannusta ketään pysymään kehnossa suhteessa, mutta kaikissa suhteissa on silti ylä- ja alamäkiä, eikä ole mitään järkeä ensimmäisen alamäen tultua pistää lusikat jakoon.

Sitoutuminen tarkoittaa joskus sitä, että päättää tietoisesti jättää ne ikävät asiat sivuun, ja keskittyä siihen hyvään, mitä suhteessa on##


No on ylä- ja alamäkiä, mutta pettäminen (tai tietoinen sivusuhde lähinnä) on kyllä sellainen asia mikä saa ihmisen masentumaan. Ei siis ole ihme, että ap. tuntee mitä tuntee.
Ja vain toisen sitoutuminen parisuhteeseen on se avainasia. Jos mies ei ole P:kan vertaa kiinnostunut parisuhteesta (nk. vaikuttaa) niin eipä siinä kummia räpistellä.

Aplle, jätä se.

Ihan oikeasti. Elämäsi paranee ainakin sen osalta.
Pärjäät yksin ihan hyvin. Ehkä jopa paremmin. Mies kyllä herää siinä vaiheessa, jos on herääkeen, kun hommaat oman asunnon ja elämän. Hei ihan tosissaanko olet kynnysmattona elämässä missä miehellä on kaksi perhettä. Eikä edes kadu???

Camoon, selkärankaa nyt. Tuo jos joku on looserin merkki.
Ei tuollainen tee sinusta vahvaa missään tapauksessa, vain säälittävän.

Anteeksi että olen näin tyly. Herää jo!!
Hommaa uudet unelmat, uusi elämä ja sitten sieltä tulee se uusi mieskin, joka arvostaa SINUA!
 
##Samaa mieltä kuin edellinen. En tietystikään kannusta ketään pysymään kehnossa suhteessa, mutta kaikissa suhteissa on silti ylä- ja alamäkiä, eikä ole mitään järkeä ensimmäisen alamäen tultua pistää lusikat jakoon.

Sitoutuminen tarkoittaa joskus sitä, että päättää tietoisesti jättää ne ikävät asiat sivuun, ja keskittyä siihen hyvään, mitä suhteessa on##


No on ylä- ja alamäkiä, mutta pettäminen (tai tietoinen sivusuhde lähinnä) on kyllä sellainen asia mikä saa ihmisen masentumaan. Ei siis ole ihme, että ap. tuntee mitä tuntee.
Ja vain toisen sitoutuminen parisuhteeseen on se avainasia. Jos mies ei ole P:kan vertaa kiinnostunut parisuhteesta (nk. vaikuttaa) niin eipä siinä kummia räpistellä.

Aplle, jätä se.

Ihan oikeasti. Elämäsi paranee ainakin sen osalta.
Pärjäät yksin ihan hyvin. Ehkä jopa paremmin. Mies kyllä herää siinä vaiheessa, jos on herääkeen, kun hommaat oman asunnon ja elämän. Hei ihan tosissaanko olet kynnysmattona elämässä missä miehellä on kaksi perhettä. Eikä edes kadu???

Camoon, selkärankaa nyt. Tuo jos joku on looserin merkki.
Ei tuollainen tee sinusta vahvaa missään tapauksessa, vain säälittävän.

Anteeksi että olen näin tyly. Herää jo!!
Hommaa uudet unelmat, uusi elämä ja sitten sieltä tulee se uusi mieskin, joka arvostaa SINUA!


Sorry, väärä ketju... en tiedä miten se tänne pomppasi...
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja Ruu;10602753 Syytän itseäni paljon pettämisestä:
Siis kertoo jotain miehestä jos lähtee vaikeiden aikojen tullen pettämään.. miten se muka auttaa parisuhdetta jos toinen juoksee vieraissa? Sen sijaan, että keskittyisi hoitamaan avioliittoanne. Älä nyt itseäsi siis syytä, arvosta itseäsi. Tuntuu, ettei sinulla ole lainkaan itsetuntoa. :( Se voi olla masennusta tai jotain muuta... Tai ehkä olet masentunut siitä pääasiassa, että miehesi on moraaliton petturi.
 
Siis kertoo jotain miehestä jos lähtee vaikeiden aikojen tullen pettämään.. miten se muka auttaa parisuhdetta jos toinen juoksee vieraissa? Sen sijaan, että keskittyisi hoitamaan avioliittoanne. Älä nyt itseäsi siis syytä, arvosta itseäsi. Tuntuu, ettei sinulla ole lainkaan itsetuntoa. :( Se voi olla masennusta tai jotain muuta... Tai ehkä olet masentunut siitä pääasiassa, että miehesi on moraaliton petturi.


Kysypä mieheltäsi sopiiko tälle, että käyt vähän hurvittelemassa muiden miesten kanssa, kun sinulla on ollut niin paha olla, koska miehesi oli niin vaikea ja petti sinua...
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä