3
30 kriisikö?
Vieras
En oikein tiedä miksi edes kirjoitan tänne, mutta kirjoitanpa kuitenkin.
En ikinä uskonut että sitä kuuluisa ja niinkin kliseistä "kolmenkympin kriisiä" edes on, saatoin naurahtaa ennen vain sille jos joku siitä puhui. Mutta kappas kummaa se taitaa ollakin olemassa. Ja vielä minulla
En tunne välillä itseäni, aivan kuin olisin saanut jonkun ison taakan. Huomaan miettiväni jatkuvasti elämän tarkoitusta. Mietin mitä vielä haluan, haen jatkuvasti uutta suuntaa. Vielä vuosi sitten luulin että mulla olisi jo lähes kaikki mitä haluan. Tämä tunne on hiipinyt pitkän aikaa kimppuuni. Luulin sen menevän ohi mutta ei se mene. Lapsia olen aina halunnut ja nyt niitä olisi kaksin kappalein. Lapset ovat kantava voimani ja suurin asia elämässäni. Niiden edelle ei mene mikään. Olen naimisissa ja tunnen mieheni kuin omat taskuni, sillä olemme olleet yhdessä jo teineistä asti. Välillä mietin jaksanko elää hänen kanssa koko tämän elämän, elämä kun ei hänen kanssaan ole aina helppoa. Hänessä ei ole enään mitään jännittävää, uutta ja hän ei oikein osaa huomioida minua. Kaipaisin rinnalleni ihmistä joka kuuntelee minua ja ottaa minut arjessa huomioon. Silti välillä (ja miksi olen edelleen tässä) kantava voima ovat ne lapset ja tämä mies ja tuntuu ettei haluaisi silti päästää käsistään sitä kaikkea mitä olemme luoneet yhdessä ja rakentaneet elämäämme. Lapset kun ovat vielä niin pieniäkin etten uskalla olla niin itsekäs että ottaisin ja lähtisin. Tottakai haluaisin lapset myös mukaani, pelkään menettäväni heidät jos lähden. Oon ihan hukassa.. Olen huomannut viimeisen vuoden aikana myös sen ettemme mieheni kanssa tulevaisuudesta puhuttaessa välillä tahdo samoja asioita. Minä haluaisin vielä yhden lapsen, koen että vielä olisi sille tilaa. Mieheni puolestaan ei halua enään lapsia, sen on ainakin tehnyt selväksi. Minua se loukkaa..
Kertokaa mulle millaista teidän elämä on? Koetteko olevanne onnellisia ja mistä se onni muodostuu?
En ikinä uskonut että sitä kuuluisa ja niinkin kliseistä "kolmenkympin kriisiä" edes on, saatoin naurahtaa ennen vain sille jos joku siitä puhui. Mutta kappas kummaa se taitaa ollakin olemassa. Ja vielä minulla
En tunne välillä itseäni, aivan kuin olisin saanut jonkun ison taakan. Huomaan miettiväni jatkuvasti elämän tarkoitusta. Mietin mitä vielä haluan, haen jatkuvasti uutta suuntaa. Vielä vuosi sitten luulin että mulla olisi jo lähes kaikki mitä haluan. Tämä tunne on hiipinyt pitkän aikaa kimppuuni. Luulin sen menevän ohi mutta ei se mene. Lapsia olen aina halunnut ja nyt niitä olisi kaksin kappalein. Lapset ovat kantava voimani ja suurin asia elämässäni. Niiden edelle ei mene mikään. Olen naimisissa ja tunnen mieheni kuin omat taskuni, sillä olemme olleet yhdessä jo teineistä asti. Välillä mietin jaksanko elää hänen kanssa koko tämän elämän, elämä kun ei hänen kanssaan ole aina helppoa. Hänessä ei ole enään mitään jännittävää, uutta ja hän ei oikein osaa huomioida minua. Kaipaisin rinnalleni ihmistä joka kuuntelee minua ja ottaa minut arjessa huomioon. Silti välillä (ja miksi olen edelleen tässä) kantava voima ovat ne lapset ja tämä mies ja tuntuu ettei haluaisi silti päästää käsistään sitä kaikkea mitä olemme luoneet yhdessä ja rakentaneet elämäämme. Lapset kun ovat vielä niin pieniäkin etten uskalla olla niin itsekäs että ottaisin ja lähtisin. Tottakai haluaisin lapset myös mukaani, pelkään menettäväni heidät jos lähden. Oon ihan hukassa.. Olen huomannut viimeisen vuoden aikana myös sen ettemme mieheni kanssa tulevaisuudesta puhuttaessa välillä tahdo samoja asioita. Minä haluaisin vielä yhden lapsen, koen että vielä olisi sille tilaa. Mieheni puolestaan ei halua enään lapsia, sen on ainakin tehnyt selväksi. Minua se loukkaa..Kertokaa mulle millaista teidän elämä on? Koetteko olevanne onnellisia ja mistä se onni muodostuu?
