M
Menneisyydestä
Vieras
Hei,
Haluaisin kommentteja siitä, mitä te tekisitte minun sijastani tämän kaltaisessa tilanteessa.
Olen ollut avopuolisoni kanssa yhdessä n 5v ja meillä synkkaa erittäin hyvin, olemme sielunkumppaneita ja edelleen rakastuneita. Sinänsä mitään isoja riitoja ei ole ollut ja nekin olemme hoitaneet hyvin puhumalla. Kummatkin pystyvät puhumaan omista asioista, myös vaikeista.
Kuitenkin nyt olen tullut siihen tilanteeseen, että en oikein tiedä pitäisikö minun puhua aiheesta. Aikana ennen kuin seurustelimme, olin erittäin ujo ja minulla oli vaikeuksia tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen, joten jouduin käyttämään maksullisia naisia (reilut viisi kertaa), jotta olisin saanut sukupuoliviettini tyydytettyä. Oli minulla joitain yhden illan juttuja ja muutama seurustelun kaltainen, mutta avovaimoni on minulle ensimmäinen oikea parisuhde. En ole kovinkaan ylpeä saavutuksistani, mutta tekemättä ei saa tehdyksi ja luulen, että siihen aikaan, ne olivat lähes ainoita keinoja saada lähempää kontaktia vastakkaiselta sukupuolelta. Sen aikaisen käyttäytymisen olenkin antanut itselleni jossain määrissä anteeksi. Nykyisessä tilanteessa en todellakaan haluaisi edes ajatella maksullisissa naisissa käymistä, enkä myös tulevaisuudessa, jos parisuhde loppuisi.
Olen yrittänyt unohtaa ajan jolloin jouduin käyttämään ns. palveluita hyväkseni, ja onnistuinkin siinä yli 2v seurustelun ajan, mutta viimeisen puolen vuoden ajan tapahtumat ja asiat on palannut pätkittäin mieleeni ja saaneet minulle erittäin epämiellyttävän tunteen.
Yhdestä ja viimeisestä hairahduksesta olen kertonut tyttöystävälleni, koska tilanne sitä pakotti. Sen sijaan muut kerrat olen kertonut tyttöystävälleni yhden illan juttuina (eli vaan lisännyt edellisten kumppaneiden määrään). Tyttöystäväni antoi tämän kertomani hairahduksen minulle anteeksi, mutta totesi, että onneksi niitä ei ole enemmän. Pystyin kuitenkin sen kerran valehtelemaan, että ei niitä ole ollut kuin yksi.
Viimeisen puolen vuoden aikana asiat on palannut mieleen ja tuoneet esille sen puolen itsestäni, jonka olen halunnut unohtaa. Minulle onkin tullut tunne, että en enää jaksaisi olla epärehellinen, ja monesti on tullut tunne, että asiat pitäisi kertoa avovaimolle. Keväällä asia tuli ensimmäisen kerran voimakkaasti mieleen, mutta sain sen tukahdettua parissa päivässä. Kuitenkin nyt asia on vaivannut minua jo neljättä päivää ja asia pilkahtanut mieleen useasti päivässä, varsinkin jos olen ollut yksin eikä ole ollut muuta tekemistä.
Voisin asian muuten kertoa, mutta luulisin, että avovaimoni pitäisi minua täytenä luuserina ja huonona ihmisenä, koska olen käynyt maksullisissa useasti. Toisaalta eniten pelkään, että hänellä ei olisi enää samanlaista luottamusta minuun, ja luottamuksen puute aijaisi tämän suhteen tuhoon. Hän saa rauhassa pitää minua luuserina ja huonona ihmisenä noiden asioiden takia, koska sitähän minä olen (tai siis olin), mutta pelkään todella paljon, että meidän parisuhde menee mönkään, koska paljastan yhden kohdan menneisyydestäni (joka ei sinänsä hänelle kuulu).
Minua rasittaa todella paljon se, että pidän itseäni valehtelijana ja haluaisinkin kertoa asia avovaimolleni, mutta pelkään ottaa sitä riskiä, että menetän luottamukseni hänen silmissään ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta minua rasittaa, se, että yritän psyykata itseäni unohtamaan kokoasian (siinä onnistumatta) ja toisaalta pohdin pitäisikö minun kertoa asiasta hänelle.
Nyt olenkin miettinyt pitäisikö minut kertoa avovaimolleni rehellisesti asian laita (kuten meidän perheessä on tapana), vai kylmästi yrittää unohtaa koko asia. Onko tunnustuksen tuoman helpotuksen aiheuttama tunne sen arvoista, että uskallan riskeerata luottamuksen. Vai yritänkö vielä kestää epärehellisyyden taakka harteillani? Sinänsä kuuluuko asia edes avovaimolleni ja onko oikein häntä kohtaan kertoa todellisuus minun menneisyydestä, eikä vain muunneltua totuutta?
Jatkuvasti olen koittanut jankuttaa itselleni, että riski elämäni rakkauden menettämisestä on liian suuri hinta epärehellisyyden ja syyllisyyden tuntojen tuomasta tuskasta, mutta tuntuu, että tämäkään ei auta. Toisaalta, en edes tiedä pitäisikö tästä edes tuntea syyllisyyden tuntoja?
Please antakaa minulle neuvoja ja vinkkejä mitä minun pitäisi tehdä.
Haluaisin kommentteja siitä, mitä te tekisitte minun sijastani tämän kaltaisessa tilanteessa.
Olen ollut avopuolisoni kanssa yhdessä n 5v ja meillä synkkaa erittäin hyvin, olemme sielunkumppaneita ja edelleen rakastuneita. Sinänsä mitään isoja riitoja ei ole ollut ja nekin olemme hoitaneet hyvin puhumalla. Kummatkin pystyvät puhumaan omista asioista, myös vaikeista.
Kuitenkin nyt olen tullut siihen tilanteeseen, että en oikein tiedä pitäisikö minun puhua aiheesta. Aikana ennen kuin seurustelimme, olin erittäin ujo ja minulla oli vaikeuksia tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen, joten jouduin käyttämään maksullisia naisia (reilut viisi kertaa), jotta olisin saanut sukupuoliviettini tyydytettyä. Oli minulla joitain yhden illan juttuja ja muutama seurustelun kaltainen, mutta avovaimoni on minulle ensimmäinen oikea parisuhde. En ole kovinkaan ylpeä saavutuksistani, mutta tekemättä ei saa tehdyksi ja luulen, että siihen aikaan, ne olivat lähes ainoita keinoja saada lähempää kontaktia vastakkaiselta sukupuolelta. Sen aikaisen käyttäytymisen olenkin antanut itselleni jossain määrissä anteeksi. Nykyisessä tilanteessa en todellakaan haluaisi edes ajatella maksullisissa naisissa käymistä, enkä myös tulevaisuudessa, jos parisuhde loppuisi.
Olen yrittänyt unohtaa ajan jolloin jouduin käyttämään ns. palveluita hyväkseni, ja onnistuinkin siinä yli 2v seurustelun ajan, mutta viimeisen puolen vuoden ajan tapahtumat ja asiat on palannut pätkittäin mieleeni ja saaneet minulle erittäin epämiellyttävän tunteen.
Yhdestä ja viimeisestä hairahduksesta olen kertonut tyttöystävälleni, koska tilanne sitä pakotti. Sen sijaan muut kerrat olen kertonut tyttöystävälleni yhden illan juttuina (eli vaan lisännyt edellisten kumppaneiden määrään). Tyttöystäväni antoi tämän kertomani hairahduksen minulle anteeksi, mutta totesi, että onneksi niitä ei ole enemmän. Pystyin kuitenkin sen kerran valehtelemaan, että ei niitä ole ollut kuin yksi.
Viimeisen puolen vuoden aikana asiat on palannut mieleen ja tuoneet esille sen puolen itsestäni, jonka olen halunnut unohtaa. Minulle onkin tullut tunne, että en enää jaksaisi olla epärehellinen, ja monesti on tullut tunne, että asiat pitäisi kertoa avovaimolle. Keväällä asia tuli ensimmäisen kerran voimakkaasti mieleen, mutta sain sen tukahdettua parissa päivässä. Kuitenkin nyt asia on vaivannut minua jo neljättä päivää ja asia pilkahtanut mieleen useasti päivässä, varsinkin jos olen ollut yksin eikä ole ollut muuta tekemistä.
Voisin asian muuten kertoa, mutta luulisin, että avovaimoni pitäisi minua täytenä luuserina ja huonona ihmisenä, koska olen käynyt maksullisissa useasti. Toisaalta eniten pelkään, että hänellä ei olisi enää samanlaista luottamusta minuun, ja luottamuksen puute aijaisi tämän suhteen tuhoon. Hän saa rauhassa pitää minua luuserina ja huonona ihmisenä noiden asioiden takia, koska sitähän minä olen (tai siis olin), mutta pelkään todella paljon, että meidän parisuhde menee mönkään, koska paljastan yhden kohdan menneisyydestäni (joka ei sinänsä hänelle kuulu).
Minua rasittaa todella paljon se, että pidän itseäni valehtelijana ja haluaisinkin kertoa asia avovaimolleni, mutta pelkään ottaa sitä riskiä, että menetän luottamukseni hänen silmissään ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta minua rasittaa, se, että yritän psyykata itseäni unohtamaan kokoasian (siinä onnistumatta) ja toisaalta pohdin pitäisikö minun kertoa asiasta hänelle.
Nyt olenkin miettinyt pitäisikö minut kertoa avovaimolleni rehellisesti asian laita (kuten meidän perheessä on tapana), vai kylmästi yrittää unohtaa koko asia. Onko tunnustuksen tuoman helpotuksen aiheuttama tunne sen arvoista, että uskallan riskeerata luottamuksen. Vai yritänkö vielä kestää epärehellisyyden taakka harteillani? Sinänsä kuuluuko asia edes avovaimolleni ja onko oikein häntä kohtaan kertoa todellisuus minun menneisyydestä, eikä vain muunneltua totuutta?
Jatkuvasti olen koittanut jankuttaa itselleni, että riski elämäni rakkauden menettämisestä on liian suuri hinta epärehellisyyden ja syyllisyyden tuntojen tuomasta tuskasta, mutta tuntuu, että tämäkään ei auta. Toisaalta, en edes tiedä pitäisikö tästä edes tuntea syyllisyyden tuntoja?
Please antakaa minulle neuvoja ja vinkkejä mitä minun pitäisi tehdä.
