Tuntuu että olen yleinen lasten päivähoitotoimisto

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Meillä iso kaveripiiri ja paljon sukulaisia. Kaikilla useampi lapsi.
Omista nuorin on 5v ja käyn osa-aika töissä.

Nyt vaan huomannu että ihmiset (ne kaverit ja sukulaiset molempien puolelta) luulee ettei mulla ole muuta elämää kuin istua odottamassa että he ilmoittaa tarvitsevansa lastenhoitajaa.

Tässä viime kuun saldoa.

Puolituttu laittaa alkuviikosta viestiä että voinko tulla la aamuna klo 8 hoitamaan lapsia. No en voi. Ensinnäkin olen töissä perjantaina puolille öin. Toiseksi omat lapset joutuu olemaan ihan tarpeeksi keskenään muutenkin.
Tarjoudun ottamaan lapset meille. Ei kuulemma käy.
Itelle jää paska fiilis kun kieltäydyn.

Kaveri soittaa et missä oon ja mitä teen. Voisinko hakea heiltä muutaman lapsen meille nyt samantien. No tuota oon toisella paikkakunnalla kaupassa ja omat tulee kohta koulusta eikä niillä ole avaimia et pitäis käydä ainakin kotona mutka.
Täysillä sitte kassalle ja autoon hakemaan niitä lapsia, kun kaverin piti päästä lääkäriin yllättäen.

Miehen sukulaiselta tulee viesti että voisinko tulla viikon päästä heille yhdeksi yöksi. Joo tuota kyläilty joskus pari vuotta sitten, parissa juhlissa nähty sen jälkeen. Ei ne pienimmät edes tunne mua. Kieltäydyn vedoten miehen töihin (yrittäjä ja ei takeita että on sen yön just kotona) . Lupaan että voi soittaa lähempänä jos eivät muita saa.

Veljeltä tulee aamulla viesti että voiko tuoda omansa meille aamusta myöhään iltaan. Heidän lapsenvahti sairastunu mahatautiin. Lupaan ottaa lapset.

Veli on noista ainoa joka tulee meille lasten vahdiksi joskus (heillä niin pieni asunto et tulevat mieluummin meille kuin ottavat sinne) .
Muille jos yrittää edes muutamaksi tunniksi saada edes tuon pienimmän saati isompia niin ei ikinä käy.

Ja silti tunnen syyllisyyttä että en ota tai mene lapsia vahtimaan jo itellä ei ihan pakollista.
Vaikka välillä oon ihan poikki omienkin lasten kanssa, kun yksin ne ja talon hoidan.

Tässä vaan miettiny et miten ihmiset kehtaa? Ja miten oppia sanomaan ei niin ettei sit vatvo vielä viikon jälkeenki sitä että menin sanomaan ei.
 
Meillä oli vähän samanlaista kesällä, eräätkin lapset melkein asuivat päivät meillä... Mutta voi kun meidän lapset haluaisivat mennä leikkimään heille niin voi voi, kun ei lapset halua leikkiseuraa tai ei vaan muuten käy... Ottaa todellakin päähän, tuntuu että käytettiin vain lapsenvahtina ja paha mieli on omienkin lasten puolesta, kun kysyvät että "miksei "Antti" enää halua olla kaveri"...
 
Alkuperäinen kirjoittaja äiti vain;27650773:
Meillä oli vähän samanlaista kesällä, eräätkin lapset melkein asuivat päivät meillä... Mutta voi kun meidän lapset haluaisivat mennä leikkimään heille niin voi voi, kun ei lapset halua leikkiseuraa tai ei vaan muuten käy... Ottaa todellakin päähän, tuntuu että käytettiin vain lapsenvahtina ja paha mieli on omienkin lasten puolesta, kun kysyvät että "miksei "Antti" enää halua olla kaveri"...

Meillä sit vielä lisäksi nuo lasten kaverijutut. Yks lasten kavereista kans asuu meillä. Jos sinne sit joskus voi mennä parin tunnin jälkeen tulee viestiä et lapsen sais hakea. Toisaalta ajatellu et meillä voi olla sen mukaan miten ite jaksan, enkä ota ressiä noista isompien kavereista. Kun kokemusta siitäkin ettei lapsella ole yhtään kaveria.
 
No ei tuo nyt minusta pahalta kuukauden saldolta kuulostanut. Ja kyse oli lähinnä hätätilanteista: lapsenhoitaja sairastunut, äkillinen lääkärikäynti jne.

Toki se on ikävää, että homma ei oo koskaan "toispuolista", mutta mullakin on sisko, joka tykkää lapsista ja ottaa mielellään mun lapsia hoitoon ja minä just ja just siedän omia enkä tosiaan mielelläni ota hänen lapsiaan hoitoon :D Hätätilanteessa toki (ketään muuta ei ole saatu).
 
Itse ihan sanoisin kaikille kavereille ja puolitutuille jotka näitä lastenhoitoapuja tarvii, itse sitä kuitenkaan koskaan tarjoamatta ihan suoraan et tässä on nyt aika monta avun tarvitsijaa ja kukaan ei kuitenkaan vastavuoruosesti koskaan auta, joten voisivat alkaa miettimään muita lastenhoitokeinoja. Aivan sama vaikka ystävyys menisi.

Itselläni oli aikoinaan tuon tyyppinen kaveri. Sillä ei ollut lasta vaan koira, jota oli vähän väliä tuomassa hoitoon aina muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Kiitoksen sanaa ei ees koskaan kuullut joten sanoin asiasta suoraan ja siihen se ystävyyskin sitten kuihtui. Ei kaduta tippaakaan.
 
Minulla oli jossain vaiheessa vastaavanlaista, sitten aloin kieltäytymään milloin mihinkin syyhyn vedotan, koska kukaan EI koskaan joutanut meille lapsenvahdiksi. Minä siis kuljetin omia siellä yllärilääkärireissuillakin matkassa, jos mies sattui olemaan töissä. Mutta toisilla oli oletus, että kyllä minä joudan nyt heidän herranterttujaan kaitsemaan aina ja milloin vain! Siihenkin väsyy, kohtuus kaikessa!!
 
Miksi hoidat lapset ja talon yksin?

Mies yrittäjä ja tekee pitkää päivää. Sen vähän vapaa ajan mitä on niin on sit lasten kans tai levähtää. Mut tuo lasten kans oleminen sit sitä vaan olemista tai jotain niiden ehdoilla touhuamista.
Ei vaan voi olettaa et toinen alkaa 15 tunnin työpäivän jälkeen tiskaamaan tai siivoamaan. Ei silti sellaistakaan ole et talo pitä kiiltää ja ruoka olla pöydässä kun mies tulee. Vaan eletään lasten kans omaa aikataulua ja mies sit tulee kun tulee.
 
No ei tuo nyt minusta pahalta kuukauden saldolta kuulostanut. Ja kyse oli lähinnä hätätilanteista: lapsenhoitaja sairastunut, äkillinen lääkärikäynti jne.

Toki se on ikävää, että homma ei oo koskaan "toispuolista", mutta mullakin on sisko, joka tykkää lapsista ja ottaa mielellään mun lapsia hoitoon ja minä just ja just siedän omia enkä tosiaan mielelläni ota hänen lapsiaan hoitoon :D Hätätilanteessa toki (ketään muuta ei ole saatu).

Se kait tässä mättääkin kun en koe olevani mitenkään lapsirakas. en osaa tavallaan mennä sinne lasten tasolle ja alkaa kyselemään ja leikkimään ja touhuamaan toisten lasten kans. Omien kans sentään onnistuu.
En sit tiedä onko ihmisillä jotenkin väärä käsitys minusta vai eikö vaan ole ketään muuta ketä kysyä.
 
Kyllä siis nykyään kieltäydyn keskimäärin joka toisesta kyselystä. Varsinkin noiden oudompien. Mutta silti on syyllinen olo kun tuntuu että liian hepposin perustein kieltäydyn. Kait taustalla sitäkin kun tiedän kuin viheliäistä on kun ei ketään saa lastenvahdiksi.
Pakko vaan miettiä omaakin jaksamista.
 
Muistui tää ketju taas mieleen kun tällä viikolla puhelin piipannut aika ahkerasti. Lauantaina oli päivän ja maanantaina muutaman tunnin oli pari lasta täällä hoidossa. Tälle päivää olis tullu kolme lasta, mut kieltäydyin. Ens viikolla lupasin mennä kaverin perheeseen päiväksi. Sunnuntaille kyseltiin lapsille hoitopaikkaa. Välillä oli jo hiljasempaakin. Kumma kun sit kaikilla on yhtäaikaa tarvetta.
Mutta edelleen tuntuu et oon omien kans jo niin tiukilla että ei jaksa mitään ylimääräistä. Silti poden huonoa omaatuntoa jokaisesta kerrasta kun kieltäydyn. Ehkä sekin vois auttaa asiaa että voisin viedä joskus omia vastavuoroisesti jollekin. Käytännössä kuitenkin niin että korkeintaan tuon nuorimmaisen voin viedä muutamaksi tunniksi jos jotan ihan pakollista on. Aina ei sekään onnistu.
 
Taidat olla liian kiltti kun suostut tuollaiseen. Sen jotenkin ymmärrän, että hoitaa läheisten lapsia kotonaan mutta ei hyppäisi kenenkään luo lastenhoitajaksi. Enkä kotiinikaan ottaisi hoidettavia jatkuvasti, vain silloin kun jaksan.
 

Yhteistyössä