V
"vieras"
Vieras
Meillä iso kaveripiiri ja paljon sukulaisia. Kaikilla useampi lapsi.
Omista nuorin on 5v ja käyn osa-aika töissä.
Nyt vaan huomannu että ihmiset (ne kaverit ja sukulaiset molempien puolelta) luulee ettei mulla ole muuta elämää kuin istua odottamassa että he ilmoittaa tarvitsevansa lastenhoitajaa.
Tässä viime kuun saldoa.
Puolituttu laittaa alkuviikosta viestiä että voinko tulla la aamuna klo 8 hoitamaan lapsia. No en voi. Ensinnäkin olen töissä perjantaina puolille öin. Toiseksi omat lapset joutuu olemaan ihan tarpeeksi keskenään muutenkin.
Tarjoudun ottamaan lapset meille. Ei kuulemma käy.
Itelle jää paska fiilis kun kieltäydyn.
Kaveri soittaa et missä oon ja mitä teen. Voisinko hakea heiltä muutaman lapsen meille nyt samantien. No tuota oon toisella paikkakunnalla kaupassa ja omat tulee kohta koulusta eikä niillä ole avaimia et pitäis käydä ainakin kotona mutka.
Täysillä sitte kassalle ja autoon hakemaan niitä lapsia, kun kaverin piti päästä lääkäriin yllättäen.
Miehen sukulaiselta tulee viesti että voisinko tulla viikon päästä heille yhdeksi yöksi. Joo tuota kyläilty joskus pari vuotta sitten, parissa juhlissa nähty sen jälkeen. Ei ne pienimmät edes tunne mua. Kieltäydyn vedoten miehen töihin (yrittäjä ja ei takeita että on sen yön just kotona) . Lupaan että voi soittaa lähempänä jos eivät muita saa.
Veljeltä tulee aamulla viesti että voiko tuoda omansa meille aamusta myöhään iltaan. Heidän lapsenvahti sairastunu mahatautiin. Lupaan ottaa lapset.
Veli on noista ainoa joka tulee meille lasten vahdiksi joskus (heillä niin pieni asunto et tulevat mieluummin meille kuin ottavat sinne) .
Muille jos yrittää edes muutamaksi tunniksi saada edes tuon pienimmän saati isompia niin ei ikinä käy.
Ja silti tunnen syyllisyyttä että en ota tai mene lapsia vahtimaan jo itellä ei ihan pakollista.
Vaikka välillä oon ihan poikki omienkin lasten kanssa, kun yksin ne ja talon hoidan.
Tässä vaan miettiny et miten ihmiset kehtaa? Ja miten oppia sanomaan ei niin ettei sit vatvo vielä viikon jälkeenki sitä että menin sanomaan ei.
Omista nuorin on 5v ja käyn osa-aika töissä.
Nyt vaan huomannu että ihmiset (ne kaverit ja sukulaiset molempien puolelta) luulee ettei mulla ole muuta elämää kuin istua odottamassa että he ilmoittaa tarvitsevansa lastenhoitajaa.
Tässä viime kuun saldoa.
Puolituttu laittaa alkuviikosta viestiä että voinko tulla la aamuna klo 8 hoitamaan lapsia. No en voi. Ensinnäkin olen töissä perjantaina puolille öin. Toiseksi omat lapset joutuu olemaan ihan tarpeeksi keskenään muutenkin.
Tarjoudun ottamaan lapset meille. Ei kuulemma käy.
Itelle jää paska fiilis kun kieltäydyn.
Kaveri soittaa et missä oon ja mitä teen. Voisinko hakea heiltä muutaman lapsen meille nyt samantien. No tuota oon toisella paikkakunnalla kaupassa ja omat tulee kohta koulusta eikä niillä ole avaimia et pitäis käydä ainakin kotona mutka.
Täysillä sitte kassalle ja autoon hakemaan niitä lapsia, kun kaverin piti päästä lääkäriin yllättäen.
Miehen sukulaiselta tulee viesti että voisinko tulla viikon päästä heille yhdeksi yöksi. Joo tuota kyläilty joskus pari vuotta sitten, parissa juhlissa nähty sen jälkeen. Ei ne pienimmät edes tunne mua. Kieltäydyn vedoten miehen töihin (yrittäjä ja ei takeita että on sen yön just kotona) . Lupaan että voi soittaa lähempänä jos eivät muita saa.
Veljeltä tulee aamulla viesti että voiko tuoda omansa meille aamusta myöhään iltaan. Heidän lapsenvahti sairastunu mahatautiin. Lupaan ottaa lapset.
Veli on noista ainoa joka tulee meille lasten vahdiksi joskus (heillä niin pieni asunto et tulevat mieluummin meille kuin ottavat sinne) .
Muille jos yrittää edes muutamaksi tunniksi saada edes tuon pienimmän saati isompia niin ei ikinä käy.
Ja silti tunnen syyllisyyttä että en ota tai mene lapsia vahtimaan jo itellä ei ihan pakollista.
Vaikka välillä oon ihan poikki omienkin lasten kanssa, kun yksin ne ja talon hoidan.
Tässä vaan miettiny et miten ihmiset kehtaa? Ja miten oppia sanomaan ei niin ettei sit vatvo vielä viikon jälkeenki sitä että menin sanomaan ei.
Hätätilanteessa toki (ketään muuta ei ole saatu).
