Tuore äiti hukassa pelkojensa kanssa

[Shdf]

Masennuskin voi sekoittua muiden ongelmien kanssa. Eihän tuo käytöksesi vielä ihan kummallisimmasta päästä ole, mutta apua kyllä tarvitset, koska tuosta se vain pahenee. Hienoa on kuitenkin se että osaat ja uskallat tulkita itseäsi.
Pitemmän päälle tuollainen supistaa elämänpiiriä valtavasti ja lisää ahdistuneisuutta. Sinänsä sellainen epävarmuus ei ole epänormaalia, mutta kuulostaa siltä että sinun tilanteessasi homma on mennyt potenssiin kymmenen ja tulee vaikuttamaan jo lapseesikin.

Ota heti huomenna yhteyttä neuvolaan ja kerro siellä ihan konkreettisesti (niin kuin nyt kirjoitit) näistä tilanteista ja tunteistasi. Kyllä he osaavat ohjata sinut oikean avun piiriin mikäli itse eivät pysty asioita kanssasi käsittelemään. Kovasti tsemppiä, avun hakeminen on ensimmäinen ja tärkein askel ja muista että olet viisas, ajatteleva ja tunteva nainen eikä siinä ole mitään pahaa. Nyt on vaan aika palauttaa ne ajatukset maan tasalle.

 

["Jaahas"]

No ei kuulosta ihan normaalilta tuo sinun ajattelutapa ja käytös. Naapureissasi ei vikaa ole vaan se vika on sinussa.

 

["ilona"]

Minusta tuo kyllä masennukselta kuulostaa. Itsekin olen (synnytyksen jälkeisen) masennuksen sairastanut enkä koskaan kokenut itseäni sanan varsinaisessa merkityksessä masentuneeksi mutta myös ahdistus on yksi masennusoire ja sitä minulla oli, nimenomaan ahdistuneisuutta ja pakkoajatuksia, jopa vainoharhaisuutta. Sinuna ottaisin yhteyttä mielenterveystoimistoon jos saisit ensin keksusteluajan. Joskus ihan pelkkä juttelu toisen ihmisen kanssa (joka on näihin asioihin perehtynyt) voi helpottaa oireita. Myös tuo lapsuuden läpikäyminen voisi auttaa. Minulla tietynlainen stressiherkkyys juontuu ihan lapsuudesta vaikka minulla olikin ihan normaali lapsuus. Voimia sinulle, toivottavasti löydät apua ongelmaasi!

 

["joku"]

Edelleen sanon, ja viimeisen kommenttisi jälkeen vielä voimakkaammin, kyse on neuroosista. Käytöksesi lapsena on hyvin tyypillistä neuroottisen lapsen käytöstä. Kyseessä ei ole masennus, eikä mikään muukaan mieliala- tai psykoosihäiriö. Sulla on pakko-oireita, ja niihin saa helposti avun lyhyestä terapiasta sekä mahdollisesti beetasalpaajista jos nyt haluaa lääkityksen aloittaa. Otat yhteyttä joko neeuvolan psykologiin tai terveyskeskuslääkärin kautta psykologille. Ongelmasti on kohtuullisen helposti hoidettavissa, ja elämänlaatusi parannettavissa.

 

["joku"]

Tässä vielä muutama linkki:

Neuroosin käsite: http://demo.seco.tkk.fi/tervesuomi/list/null/concept5643

Pakko-oireinen häiriö: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00403

Pakko-oireet lapsuudessa: http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo99245&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=uusinnumero

 

["Vieras"]

[QUOTE="vieras";27759524]Jotkut neuvot vähän turhia, ei minusta tarvitse alkaa miettiä liian syviä. Selkeää ahdistustahan tuo on, siihen on lääkkeitä![/QUOTE]

Suomessa käytetään ihan liikaa ja liian helposti melialalääkkeitä, kun pitäisi hoitaa oireiden syy eikä pelkkiä oireita jotka vaan lääkkeilllä tukahdutetaan ja itse syy jää hoitamatta! Mene ap neuvolan kautta juttelemaan terapeutille. Naapurissa asua lapsesi tule via leikkikavereita ja hän kärsii jos äiti on tuollainen!

 

["vieras"]

[QUOTE="Jaahas";27760486]No ei kuulosta ihan normaalilta tuo sinun ajattelutapa ja käytös. Naapureissasi ei vikaa ole vaan se vika on sinussa.[/QUOTE]

Aijaa Luitko ap:n tekstejä ollenkaan?

 

[mutmut]

Apua hakiessa kannattaa huomata, että jos kertoo asioista neuvolassa, ne ilmoittavat asioista hyvin helposti sosiaalitoimistoon. Se onkin sitten jo vakavampi juttu koska ap:n tapauksessa ei todellakaaan olisi hyvä asia jos sosiaalitoimi alkaisi vainoamaan hänen perhettään.

 

[leijona76]

Yritän vastata lyhyesti. En siis oikein ymmärrä, mistä käytökseni juontuu. Tiedän ja luulen, etteivät kaikki tuoreet äidit käyttäydy näin, vaikka voivatkin olla alussa epävarmoja ja esim. vertailla lastensa kehitystä. Mutta minulla tämä on jotenkin kokonaisvaltaisempaa, "musertavampaa".

Muutama pointti, joita itse ihmettelen:

-muistan kyllä jo lapsena joskus "pelänneeni" vahvoja vanhempia (eivät omani). Esim. jos televisiossa näytettiin jotain sairaalasarjaa, jossa vanhemmat vaativat lääkäriltä parempaa hoitoa lapselle, koin katsomisen tosi vaikeaksi.

-muistan senkin, että jos joku poika vaikka heitteli lumipalloja minua päin koulumatkalla, saatoin ryhtyä aivan ylimitoitettuun "vastaiskuun": kirjoitin sivukaupalla pikkuvanhaa tekstiä pojan vanhemmille, jossa luettelin kuinka vaarallista lumipallojen heittely on, paljonko esim. silmän korjausleikkaus maksaa ja kirjoitin kerran lehteen mielipidekirjoituksenkin yläasteella, jossa vaadin lapsille käytöstapoja. Joo, saattaa naurattaa varmasti monia, mutta jos yhtään näen itseni sisälle, niin olisiko niin, että koen olevani tosi yksin ja avuton ja sitten käytin puolustuksekseni sellaista pikkuvanhaa ja virallista tyyliä puuttua uhkaaviin tilanteisiin, kun omista vanhemmista ei ole ollut puolustajaksi?

-olen kertonut tästä ongelmastani isälleni, kun vanhempani kävivät joulun alla kyläilemässä. Isäni mielestä käytöksessäni ei ole mitään epätavallista, hän sanoi että itsekin kaupassa esim. väistelee puolituttuja kiertämällä eri hyllyjen kautta, jos ei jaksa jutella näiden kanssa ja tarjosi ratkaisuksi sitä, että mieheni veisi lapsemme ulos, jos itse en kestä nähdä naapureitamme. Yritin sanoa, että eikö ole kummallista, että en siedä tavata aivan tavallista, ystävällistä ja mukavaa lapsiperhettä omalla hiekkalaatikolla, mutta hän ei ainakaan "bongannut" tilanteestani mitään hälyttävää. Onko tämä "väistely" siis opittua?

Nämä kuulostaa varmaan aika erikoisille, mutta kun se tilanne tulee eteen (että esim. naapuri tulee pulkkamäessä vastaan), niin se tunne on tosi syvällä. Sellainen kouristus vatsanpohjassa ja pelko lytätyksi tulemisesta, sellainen "nännnännään" pelko. Että tuossa laskee naapurin lapsi pulkalla ja tässä minun, katsotaan kumpi pysyy pulkassa paremmin ja kumman vanhemmat juoksevat elinvoimaisemmin lapsensa rinnalla rinteen alas (tiedän, kuulostaa sairaalta ja näen kärpäsenä katossa kuinka kuluttavaa tällainen ajattelu on).

Onko neuvola hyvä paikka hakea tähän apua? Entä voiko tämä olla masennusta, vaikka minulla ei ole väsymystä ja koen olevani muuten ihan energinen ja aikaansaava?

Neuvola on hyvä paikka aloittaa. Neuvolapsykologi on saatavilla ja varmasti osaavat ohjaa eteenpäin jos tarvis.

 

[leijona76]

Apua hakiessa kannattaa huomata, että jos kertoo asioista neuvolassa, ne ilmoittavat asioista hyvin helposti sosiaalitoimistoon. Se onkin sitten jo vakavampi juttu koska ap:n tapauksessa ei todellakaaan olisi hyvä asia jos sosiaalitoimi alkaisi vainoamaan hänen perhettään.

Elä alota nyt. Mulla itellä kokemusta ja siskoilla samaten, kellekään ei oo tullu sossu kylään eikä ilmotettu. Toinen tarvii apua ni pahinta alkaa puhua tollasia.

 

[PoolopaitainenBensaletku]

Apua hakiessa kannattaa huomata, että jos kertoo asioista neuvolassa, ne ilmoittavat asioista hyvin helposti sosiaalitoimistoon. Se onkin sitten jo vakavampi juttu koska ap:n tapauksessa ei todellakaaan olisi hyvä asia jos sosiaalitoimi alkaisi vainoamaan hänen perhettään.

Höpöhöpö! Nyt kyllä puhut asiasta, josta et tiedä! Jumankauta puoli Suomea olisi huostaanotettu sun tietämyksen takia, jos näin olisi!

 

[Keltaisen talon sinerrys]

[QUOTE="joku";27760562]Tässä vielä muutama linkki:

Neuroosin käsite: TerveSuomi: neuroosit

Pakko-oireinen häiriö: Pakko-oireinen häiriö :: Terveyskirjasto

Pakko-oireet lapsuudessa: Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim - UUSIN NUMERO[/QUOTE]

Kiitos, lähteet ovat asialliset.

Lastensuojeluasiat ovat minulle tuttuja työn kautta, olen siis kaikin puolin muuten kiinni arjessa ja asiallisessa työpaikassa, tässä mielessä nuo kommentit eivät säikäytä minua.

 

[Urseele]

Voisiko tuo olla välttelevän kiintymyssuhteen ns. ääripää? Silloin kun lapsi kiintyy vanhempiinsa välttelevästi, niin sehän tarkoittaa juuri näitä -

korkeaa suorituskeskeisyyttä,
loppuunpalamista,
työnarkomaniaa,
täydellisyyden tavoittelua.

Ap vaikuttaa hyvin vaativalta itseään kohtaan ja projisoi omat epätäydellisyyden pelkonsa sitten naapuriin, jossa on sopivan "samanlainen" perhe, nuori perhe jossa yksi lapsi kuten aloittajallakin. Harvemmin vertaammekaan itseämme sellaiseen ihmiseen, joka on täysin erilainen kuin me.

Jos ap:n kotona ei ole saanut vanhempien huomiota kuin suorittamalla ja kiukku on tukahdutettu, niin minusta jo se selittäisi erittäin tunnollisen ja erittäin kiltin ihmisen tavan reagoida tuolla tavalla. Välttelevästi kiintyneet ihmisethän aikuisena ovat sellaisia tehosuorittajia ja eivät halua heikkouksiaan näyttää. Tavallaan purat esim. tuossa lumipalloesimerkissä kiukkuasi "passiivisella" aggressiolla, koska et ole saanut sanoa suoraan epäkohdista aiemminkaan.

 

[Keltaisen talon sinerrys]

No niin, palaanpa tänne kirjoittamaan. Sain nyt psykiatrisen sairaanhoitajan apua järjestettyä ja jatkoajat on ensi vuoden puolella. Eka peruutusaika sattui jo tänään, eli pääsin nopeasti juttelemaan.

Puhuttiin aika vähän tuon tunnin aikana naapureista. Auttava taho kuunteli kyllä ja luki tämän kertomuksen, mutta vartti ennen käynnin loppumista totesi, että aletaanpa sitten kaivelemaan lapsuutta seuraavilla kerroilla. Että tämähän ei tosiaan johdu näistä naapureistani, vaan kaiketi jonkinlaisesta "häpeäkokemuksesta", joka juontaa aika pitkälle lapsuuteen. Pakko-oireista ei tällä käynnillä vielä puhuttu, mutta ehkä ne tulevat ilmi jatkossa?

Eilen kävin lapsen kanssa ulkoilemassa ja satuimme yhteen isompaan keskusleikkipuistoon illalla. Näin siellä itseni ikäisen äidin ja noin 2,5-vuotiaan lapsen. En ole nyt nähnyt pariin viikkoon naapureitani, koska ovat kaiketi matkoilla, mutta huomasin, että jotain saman tyyppistä koin tuota äiti-lapsi-paria kohtaan kuin naapureitanikin.

Kun äiti hymyili lapselleen ja he kävelivät käsi kädessä puistossa, huomasin äkkiä, että en pystynyt keskittymään omaan lapseeni ja meidän juttuihin ollenkaan, vaan vahdin kuin haukka, onko tuolla kaksikolla "vielä suurempaa onnea" kuin meillä. Taas tuli saman tyyppiset tuntemukset: sellainen vauhko hätäännys, ärtymys ja kateus. Että entä jos omalle lapselleni sattuu jotakin, niin sitten tuo äiti on paljon vahvemmilla, kun hänellä vielä on lapsi ja he voivat jatkaa elämäänsä onnellisina? Kuulin, kun äiti kutsui lastansa etunimeltä ja huomasin, että etsin epätoivoisesti heistä jotakin "virhettä": että äiti vaikka suuttuisi lapselleen tai että näkisin ettei äiti ole täydellinen tai että äiti osoittautuisi vaikka pojan kummitädiksi, oikeiden vanhempien vaikka ollessa etelän lomalla välittämättä lapsestaan ja sitten huomaisin, että "ei heillä sen paremmin mene". Kun mitään epätäydellistä en löytänyt, tunsin kutistuvani tosi pieneksi.

Mutta... tämä olikin ensimmäinen kerta, kun en poistunut puistosta lapseni kainalossa omaa pahaa oloani paeten, vaan jäin puistoon. Mutta to-del-la vaikeaa oli! Oli lähes sietämätöntä antaa omalle lapselle keinussa vauhteja, kun vieressäKIN oli hauskaa. Taas tuli se sama ajatus: jos hänellä on yksi ihana lapsi ja minulla yksi ihana lapsi, niin olemme tasoissa, ja jos omalleni käy jotain tai epäonnistun lämpimänä äitinä, niin vajoan maan rakoon...

Eli kuluttava kokemus, mutta ensimmäinen kerta kun jäin paikalle enkä paennut.

 

[Urseele]

Vaikuttaa siltä että et ole kokenut pettymyksiä lapsena etkä osaa käsitellä niitä.

 

["vieras"]

Vaikuttaa siltä että et ole kokenut pettymyksiä lapsena etkä osaa käsitellä niitä.

Veikkaan, että ihan toisinpäin. Aivan varmasti ap on saanut tuntea, että häntä ei hyväksytä sellaisena kuin on tai että verrataan muihin ym. Sairaanhoitaja oli ihan oikeassa, että naapureilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Luulen, että siinä on käynyt se klassinen ilmiö, että äitiys nostaa mielen pohjalta asioista menneisyydestä. Hienoa ap että hait apua ja että sinnittelit vaan siellä puistossa. Jossakin vaiheessa voit sitten olla siellä ihan rauhassa.

 

[- - -*]

Mä nostan vähän vanhempaa ketjua, jos sattuisi olemaan ap läsnä - mitä kuuluu sinulle nyt?
Mielenkiinnolla luin tekstiä, neuroottista käytöstä ja patoumia sanoisin itsekin. Lapsuuden läpikäyminen psyk. sh:n kanssa on tosin hieman arvelluttavaa, siihen tarvitaan ehkä syvempää terapiaa...