Turha elämä, miten eteenpäin?

["surullinen"]

Olen nyt 30 vuotiaana käynyt läpi rankan tien ja tajunnut koko elämäni olleen yhtä sekavaa vuoristorataa.

-sain sisaruksen kun olin n. vuoden
-vanhempieni parisuhde ei ollut vakaa ja jouduin moneen sekavaan tilanteeseen + jouduin olemaan isompi kuin olinkaan
-vanhempani erosivat ja isäni hylkäsi, äiti oli sekava sen suhteen olisiko yhteys isän sukuun pitänyt säilyttää (olen sitä mieltä, että ei)
-mummo kohdisti henkistä väkivaltaa minuun manipuloimalla, jotta uusi perheemme kärsisi (isäpuoleni on vakaa ja hyvä mies)
-olen elänyt tässä sekavassa kuplassa taistellen ja yrittäen tuntea, että joku joskus välittäisi
-viime syksynä tajusin, että mummo on ohjaillut elämääni sairaalla tavalla ja olen aina pitänyt häntä tärkeänä
-äitini ei ole koskaan välittänyt minusta muuten kuin, että kulissit pysyvät kunnossa
-äiti on valehdellut, keksinyt asioita miten paha olen jne..

Tämä on ihan valtava vyyhti. Nyt olen tosiaan 30, sisällä tyhjyys vaikka minulla on hyvä mies ja ihana perhe.
Jotenkin tuntuu, että kun läheiset eivät arvosta ei elämällä ole mitään merkitystä. Mitä mieltä olette?

 

[saunatonttu-sandra]

itse katkaisisin välit kaikkiin jotka ovat jollain tavalla mua haavoittaneet

 

["aloittaja"]

Mutta se ei ole niin helppoa. En pysty varmaan olemaan ilman heitäkään, ovat kuitenkin perhe ja samalla sillä olisi radikaali vaikutus lapsiini.
Irti päästäminen jostain sellaisesta mitä ei koskaan ole ollutkaan on todella vaikeaa.

 

[Tsemppiä]

Onko totta että äitisi ei välitä vai onko sinut ohjattu uskomaan niin? Jos olet perheellinen niin kuinka et olisi tärkeä? He eivät varmasti halua olla ilman sinua! Sinä tarvit jonkun kenelle puhua asiasta... ota asia puheeksi lääkärissä, neuvolassa, työterveyshuollossa tms.

 

["aloittaja"]

On totta, hänellä itsellään vaikea äitisuhde eikä hänellä ole koskaan ollut aikaa minulle. Olen ollut aina se paha perheessä. Hyvät välit isäpuolen kanssa eivät kelvanneet, vaan silloin tuli hirveä show ja jos oli huonot oli hurja marttyyri meininki.
Vika on aina minussa ja nyt pidin melkein vuoden yhteydetöntä aikaa, minulla oli tavallaan hyvä olo. Sitten murruin taas pitämään yhteyttä kun hän veti oikeista naruista -> hän lopetti yhteydenpidon.
Minua kohtaan saa tehdä ja sanoa mitä vaan, ne on vaan aina hyväksyttävä. Nyt välini ovat huonot veljen perheeseen. He toimivat ilkeästi ja kun sanoin asiasta sain syyt niskoilleni.
Tuntuu jotenkin niin toivottomalta, että esim. raskauksistani ei onnitella ja se tuntuu pahalta. Kun sanon siitä, kaikilla on aina joku syy miksei voi onnitella ja se on oikeutettua. Minun taas pitää olla onnellinen ja iloinen heidän puolesta, muuten olen ilkeä.

 

["aloittaja"]

Tämä on aika loputon vyyhti. Tiedän, että helpoin olisi tavallaan katkaista välit.. mutten pitkällä tähtäimellä pysty siihen.

 

[.?]

Kuinka lopullinen välien katkaiseminen vaikuttaisi perheeseeni, jos muutenkin teillä on pitkiä taukoja yhteydenpidossa.

 

["aloittaja"]

Kuinka lopullinen välien katkaiseminen vaikuttaisi perheeseeni, jos muutenkin teillä on pitkiä taukoja yhteydenpidossa.

Lasten tulevat juhlat jne.. ja sitten koen välien katkaisun huonona esimerkkinä lapsilleni. Toivoisin, etteivät he koskaan välejä poikki laittaisi. Tosin yritän kyllä olla heille hyvä. Nämä sukulaisasiat vain rassaavat ja välillä olen päivisinkin itkuinen.

 

["aloittaja"]

Pahin on tämä tyhjyyde ja arvottomuuden tunne. Pääseekö tästä koskaan?

 

[.?]

Eli mummo tulee esim synttäreille vaikka ei vuoteen sulle puhuisi? Lapset tuskin nauttivat itkuisesta äidistään? Sukulaisia et voi muuttaa eli vaihtoehto taitaa olla vain se että tarvitteko te todella heitä? Tarviiko lapsesi sukulaisia, jotka kohtelevat toisia huonosti?

Ikävä tilanne sulla, mutta kyllä mulla raja tulis joskus vastaan..

 

[Vieras minäkin]

Sun itse pitää hankkia elämääsi jotakin jossa tunnet itsesi arvokkaaksi. Eikö äitiys tee sinussa sitä tunnetta? Onnistumisen kokemuksia ja sisältöä elämään voisit kokeilla saada jostain uudesta harrastuksesta?

 

[Flatus]

Kyllä pääset . Oletko hakenut apua? Kannattaisi saada muitakin näkökulmia asioihin, silloin voisit jatkaa elämääsi eteenpäin. Kolmenkympin kriisi on aikaa, jolloin sitä pysähtyy punnitsemaan mennyttä ja tulevaa. Voimia!

 

["aloittaja"]

Eli mummo tulee esim synttäreille vaikka ei vuoteen sulle puhuisi? Lapset tuskin nauttivat itkuisesta äidistään? Sukulaisia et voi muuttaa eli vaihtoehto taitaa olla vain se että tarvitteko te todella heitä? Tarviiko lapsesi sukulaisia, jotka kohtelevat toisia huonosti?

Ikävä tilanne sulla, mutta kyllä mulla raja tulis joskus vastaan..

Jouduin alku raskaudesta sairaalaan sen jälkeen kun riitelimme rajusti äitini kanssa. En osaa sanoa tietenkään varmasti johtuiko se tästä. Joka raskauteni on ollut yhtä helvettiä ja hylkimistä. Äitini ei koskaan kysynyt miten voin ja mahani oli täyttä ilmaa. Kun vauva syntyi, häneen kohdistettiin huomiota ja edelleen minä olin ilmaa. Esikon ristiäisissä hän teki valmistelut, huusi ja paiskoi tavaroita.
Nyt tämä kolmas raskaus oli katastrofaalisin, hän alkoi turhasta huutamaan puhelimessa ja kun reagoin olin sekaisin sekä hullu. En pitänyt yhteyttä ja hän pommitti jatkuvasti. Nyt tajua, että hän halusi taas vain tehdä minusta sekopään raskauden aikana.
Tämä vyyhti hänen kanssaan on loputon.. alkanut jo lapsuudesta kun olin enemmän isän kanssa sisaruksen synnyttyä. Kun ero tuli, muistin enemmän isästä ja suvusta. Se on ollut sitten loppu elämän ristini. Järkyttävää ollut tajuta tämä kaikki.
Mummoa olen pitänyt tärkeänä, mutta hän on tosiaa sairaalla tavalla manipuloinut enkä varmaan koskaan pysty enää pitämään yhteyttä hänen kanssaan.
Olen käytännössä jäämässä yksin vaikka sitä olen tietyllä tasolla ollut aina. En ole vaan tajunnut tuota sairasta suhdetta isän sukuun.

Ystäväni ovat suurin osa hyötyä hakevia-> olen yrittänyt miellyttää heitä ja vastakaikua ei tule. Tässäkin osaan katsoa peiliin; olen hakenut perheessäni saamatta jäämää hyväksyntää muualta.

Tiedostan siis paljon asioita, mutten tiedä millä tämä tyhjyys poistuu.

Vaihdan nyt ammattia, kun ymmärsin ettei ala missä olen ole minun juttuni vaan sekin on luotu puhumalla minun olevan sellainen.
Käytännössä koko elämäni on mennyt tähän sotkuun.

 

["aloittaja"]

Sun itse pitää hankkia elämääsi jotakin jossa tunnet itsesi arvokkaaksi. Eikö äitiys tee sinussa sitä tunnetta? Onnistumisen kokemuksia ja sisältöä elämään voisit kokeilla saada jostain uudesta harrastuksesta?

Arvostin äitiyttäni, mutta sekin on kitketty pois.

 

["aloittaja"]

Kyllä pääset . Oletko hakenut apua? Kannattaisi saada muitakin näkökulmia asioihin, silloin voisit jatkaa elämääsi eteenpäin. Kolmenkympin kriisi on aikaa, jolloin sitä pysähtyy punnitsemaan mennyttä ja tulevaa. Voimia!

Juu, kävin hakemassa apua. Se päättyi kun tavallaan tiedostan tämän kaiken, mutten löydä sitä avainta millä saisin arvostuksen itseeni takaisin.

 

["vieras"]

[QUOTE="aloittaja";28275083]Arvostin äitiyttäni, mutta sekin on kitketty pois.[/QUOTE]

Just tuon takia laita nyt ihmeessä välit poikki. Keskity sen jälkeen lapsiisi, he ovat parasta itsesi ohella, mitä sinulla on. Nauti heidän seurastaan ja näe heidän kauneutensa.

sinulla on enemmän kuin monella muulla. Sinulla on lapset.

Lue vaikka kirja Oscar de Mello Havahtuminen. Se aukaisee monta solmua.

 

["aloittaja"]

Miehellä on todella pieni suku, eikä sisaruksia joten jos katkaisen välit omaan perheeseeni ei meillä ole sen jälkeen ketään sukulaisia. Mietin lähinnä tosiaan lasten juhlia jne.. tuntevatko he itsensä jotenkin erilaisiksi kun ei ole ketään?

 

["Vieras"]

Lopeta niiden juhlien miettiminen.
Et voi elää vain juhlasta juhlaan lopun ajan kärsiä.

Mene sielunhoitoterapeuti vastaanotolle.
Tarvitset terapiaa.

Joskus voi olla parempi et välit katkaisee sukulaisiin.

 

[LUOMUNEITO]

kuulostaa tutulta.. minulla todettiin läheisriippuvuus, joka selitti kohdaltani oudot suhteet läheisiin. minulla on miellyttämisen tarve, jotta minut hyväksyttäisiin. olen ollut lapsesta asti se jota ei tarvitse lohduttaa, eikä tukea koska pärjään ilmankin äitini on minulle erittäin läheinen, mutta suhde ei ole terve minua ei arvosteta, eikä kukaan koskaan kysy pärjäänkö. nytkin avioeron tultua äitini sanoi minulle, että pärjään kyllä, koska olen niin vahva. kaipaisin tukea ja sitä, ettei tarvitsisi aina pärjätä yksin.
minulla alkaa terapia, jonka uskon auttavan. olen tehnyt töitä asian kanssa jo noin kaksi vuotta ja nyt olen vasta alussa.
täytyy aloittaa siitä, että itse luottaa itseensä ja siihen, että pärjää elämässä. itse pärjään, koska minulla on kokoajan terapiasuhde ammatti-ihmiseen, jonka kanssa käydään läpi vääristyneitä mielikuvia ihmissuhteista.
lapset tuovat minulle mielettömästi onnea ja tiedän olevani tärkeä heille

toivon, että sinunkin elämäsi löytää uuden suunnan, mutten usko että paras aloitus sille on katkaista välit läheisiisi..
itse luin kirjan Virtahepo olohuoneessa, jonka on kirjoittanut Tommy Hellsten.
se avasi minulle jonkin verran elämääni.
jos läheisesi puhuu sinulle esim. puhelimessa loukkaavasti, niin sano ettei sinun tarvitse kuunnella sellaista ja lopeta puhelu. kukaan ei kunnioita sinua, jos et itse tee sitä ensin. älä pyydä anteeksi sellaista joka ei ole vikasi äläkä hyväksy sitä että ylitsesi kävellään ja sinua kohdellaan huonosti.
lapsesi seuraavat käytöstäsi ja ottavat siitä oppia itselleen ethän halua, että he antavat kohdella aikuisina itseään, niinkuin sinua kohdellaan. näytä lapsillesi miten aikuiset hoitavat asioita ja kun sinä muutat käytöstäsi läheisiäsi kohtaan, niin läheistesikin on muutettava käytöstään sinua kohtaan.
tulet joku päivä huomaamaan, että käytös muuttuu ja elämäsi helpottuu, kun tunnet ettei sinua voi kukaan polkea jalkoihinsa

toivotan sinulle paljon voimia ja muista että kaikki alkaa sinusta ja siitä että kunnioitat itse itseäsi!
sinä olet tärkeä ja ihana ihminen, vaikka läheisesi eivät ole sitä vielä tajunneetkaan:hug:

 

[hmmmm]

Hakeudu jonnekin puhumaan.
Todennäköisesti mummo ja äitikin toimivat vain siitä näkökulmasta jonka osaavat. Siltikin sinua tulee kohdella asiallisesti. Jos vanhempani tuottaisivat vain pahaa oloa minulle niin katkaisisin välit. Parempi antaa lapsille esimerkki, ettei pidä antaa kenenkään kohdella itseään ala-arvoisesti kuin ottaa paskaa niskaan ja sairastuttaa itsensä. Tosin en tiedä teidän oikeaa tilannetta, mutta isovanhemmuus ansaitaan. Se ei ole mikään itsestäänselvä asia, joka täytyy antaa myös tunnevammaisille.

Mitä tarkoitit tuolla "äitiys on viety"???? Veikö mies lapset? Äitiys on tässä ja nyt. Joka päivä. Vastuunottoa ja turvan tarjoamista. Pieniä hetkiä läsnäoloa ja kuuntelua, yhdessä tekemistä.

 

["heinikki"]

[QUOTE="surullinen";28274997]Olen nyt 30 vuotiaana käynyt läpi rankan tien ja tajunnut koko elämäni olleen yhtä sekavaa vuoristorataa.

-sain sisaruksen kun olin n. vuoden
-vanhempieni parisuhde ei ollut vakaa ja jouduin moneen sekavaan tilanteeseen + jouduin olemaan isompi kuin olinkaan
-vanhempani erosivat ja isäni hylkäsi, äiti oli sekava sen suhteen olisiko yhteys isän sukuun pitänyt säilyttää (olen sitä mieltä, että ei)
-mummo kohdisti henkistä väkivaltaa minuun manipuloimalla, jotta uusi perheemme kärsisi (isäpuoleni on vakaa ja hyvä mies)
-olen elänyt tässä sekavassa kuplassa taistellen ja yrittäen tuntea, että joku joskus välittäisi
-viime syksynä tajusin, että mummo on ohjaillut elämääni sairaalla tavalla ja olen aina pitänyt häntä tärkeänä
-äitini ei ole koskaan välittänyt minusta muuten kuin, että kulissit pysyvät kunnossa
-äiti on valehdellut, keksinyt asioita miten paha olen jne..

Tämä on ihan valtava vyyhti. Nyt olen tosiaan 30, sisällä tyhjyys vaikka minulla on hyvä mies ja ihana perhe.
Jotenkin tuntuu, että kun läheiset eivät arvosta ei elämällä ole mitään merkitystä. Mitä mieltä olette?[/QUOTE]

kuulostaa ihan normi elämältä!

-Minua mummo haukkui äpäräksi kuulleni(lapsena,myöhemmin meistä tuli hänen ollessa vanha aika läheisempiä kuin äidin kanssa,tosin se ei ollut vaikeaa)

-9vuotiaana kuulin mummolla kahvipöydässä että minulla onkin isänäni pitämän miehen lisäksi 2 muutakin vaihtoehtoa, toinen juoppo,toinen raiskannu äitini.

- 10vuotiasta, lähes18vuoteen asti isä/isäpuoli ahdisteli seksuaalisesti,koskettelemalla, pari kerta yritti raiskaa. Miksi en kertonut kellekkään asiasta,koska ajattelin että mä pärjään,mutta en kestä jos pikkusisarukset joutuis pois kotoa,joten tarkkailin ainoaa siskoani että jos nään merkejä että häntä ahdistellaan niin sitten kuulutan kaikille asian(halusin suojella pienempiä sisaruksia), aikuisena juttelin siskon kanssa,ja hän ei tiennyt ahdistelusta mitään, eikä häntä oltu ahdisteltu.

-12v tein koululakon(koska kaikki lupaukset petettiin aina ja koska minulle oli luvattu toinen koira, jota en saanut) äiti alkoi selkäni takana hommaa mulle paikkaa koulukodista!

-kukaan ei rakastanut minua.

-17v 10kk iässä muutin kokonaan kotoolta pois
Tämän jälkeen koin elämäni pahimmat koettelemukset
Nimittäin siinä vaiheessa kun selätin sitoutumiskammoni ja löysin miehen(olin 20v) tulin raskaaksi koska molemmat haluttiin lapsi,pääasiassa mies. mies petti minua kun odotin lastamme ja jätti minut, lapsen laskettuna syntymäpäivänä, silloin hän myös sanoi että ei rakasta mua enään. Tuon jälkeen olin totaali yh 3vuotta.

Tuon jälkeen olen saanut toisenkin lapsen ja vuosien avioliitto kariutui ja minä kuulin taas maagiset sanat en rakasta sinua enään.

Tämä viimeksi koettu vuosien avioliiton loppuminen on kyllä ollut elämäni pahin kokemus.

Eli ajattelen sun päässeen vielä aika helpolla, toki terapiaan kannattaa mennä jos ei ite kykene asioita päässään käsittelemään, asia on vaan niin että meillä kaikilla on menneisyytemme, ja se täyty yvaan hyväksyä sellaisenaan, ainoa mihin voi vaikuttaa on se miten elää nyt ja tulevaisuudessa!

 

["heinikki"]

kuulostaa tutulta.. minulla todettiin läheisriippuvuus, joka selitti kohdaltani oudot suhteet läheisiin. minulla on miellyttämisen tarve, jotta minut hyväksyttäisiin. olen ollut lapsesta asti se jota ei tarvitse lohduttaa, eikä tukea koska pärjään ilmankin äitini on minulle erittäin läheinen, mutta suhde ei ole terve minua ei arvosteta, eikä kukaan koskaan kysy pärjäänkö. nytkin avioeron tultua äitini sanoi minulle, että pärjään kyllä, koska olen niin vahva. kaipaisin tukea ja sitä, ettei tarvitsisi aina pärjätä yksin.
minulla alkaa terapia, jonka uskon auttavan. olen tehnyt töitä asian kanssa jo noin kaksi vuotta ja nyt olen vasta alussa.
täytyy aloittaa siitä, että itse luottaa itseensä ja siihen, että pärjää elämässä. itse pärjään, koska minulla on kokoajan terapiasuhde ammatti-ihmiseen, jonka kanssa käydään läpi vääristyneitä mielikuvia ihmissuhteista.
lapset tuovat minulle mielettömästi onnea ja tiedän olevani tärkeä heille

toivon, että sinunkin elämäsi löytää uuden suunnan, mutten usko että paras aloitus sille on katkaista välit läheisiisi..
itse luin kirjan Virtahepo olohuoneessa, jonka on kirjoittanut Tommy Hellsten.
se avasi minulle jonkin verran elämääni.
jos läheisesi puhuu sinulle esim. puhelimessa loukkaavasti, niin sano ettei sinun tarvitse kuunnella sellaista ja lopeta puhelu. kukaan ei kunnioita sinua, jos et itse tee sitä ensin. älä pyydä anteeksi sellaista joka ei ole vikasi äläkä hyväksy sitä että ylitsesi kävellään ja sinua kohdellaan huonosti.
lapsesi seuraavat käytöstäsi ja ottavat siitä oppia itselleen ethän halua, että he antavat kohdella aikuisina itseään, niinkuin sinua kohdellaan. näytä lapsillesi miten aikuiset hoitavat asioita ja kun sinä muutat käytöstäsi läheisiäsi kohtaan, niin läheistesikin on muutettava käytöstään sinua kohtaan.
tulet joku päivä huomaamaan, että käytös muuttuu ja elämäsi helpottuu, kun tunnet ettei sinua voi kukaan polkea jalkoihinsa

toivotan sinulle paljon voimia ja muista että kaikki alkaa sinusta ja siitä että kunnioitat itse itseäsi!
sinä olet tärkeä ja ihana ihminen, vaikka läheisesi eivät ole sitä vielä tajunneetkaan:hug:

jos joku läheinen puhuu minulle puhelimessa töykeästi,en lopeta puhelua, kysyn häneltä mikä hätänä,miksi sinulla on pahaolla? Voinko auttaa? koska yleensä jos ihminen vaikka rähjää tms yleensä hänellä on pahaolla. s eon väärin kaataa se viattoman niskaan,mutta ihmiset ei aina toimi oikein. itseään ei tartte antaa kohdella mtien vaan,mutta silti voi yrittää ymmärtää ja helpottaa toisen oloa(ei omalla kustannuksella koska siitä toisen pahastaolosta ei tartte ottaa itseensä!)

 

["aloittaja"]

jos läheisesi puhuu sinulle esim. puhelimessa loukkaavasti, niin sano ettei sinun tarvitse kuunnella sellaista ja lopeta puhelu. kukaan ei kunnioita sinua, jos et itse tee sitä ensin. älä pyydä anteeksi sellaista joka ei ole vikasi äläkä hyväksy sitä että ylitsesi kävellään ja sinua kohdellaan huonosti.

Tässä on juuri se ongelma. Jos ilmaisen, että minua kohdeltiin väärin sille nauretaan tai ollaan ivallisia. Parhaimmissa tapauksissa minulle on suututtu.
Nytkin eräs läheinen kieltäytyi ottamasta vauvaani syliin ristiäisissä, murjotti koko ajan ja nyt taas tulee pääsiäiskorttia jne.. eli minun pitää vaan hyväksyä käytös jos en minut hylätään. Olen sen ymmärtänyt, ettei minulla ja perheelläni ole mitään arvoa heille.
Itse pyydän anteeksi jos olen sanonut pahasti, minulta ei ole koskaan pyydetty anteeksi. Oletetaan, että unohdan aina kaiken.

Lapseni kärsivät, tiedän. Minulle siis riittäisi, että vaikka sillon tällöin soiteltaisiin ja kyseltäisiin kuulumiset puolin ja toisin.

 

["vieras"]

Olen samaa mieltä LUOMUNEIDON kanssa. Ymmärrän kyllä, mutta lopeta menneiden muistelu, tuollaistahan elämä on monella, myös itselläni. Yritänkin olla olematta liian herkkähipiäinen. Keskity perheeseesi ja anna anteeksi mielessäsi läheistesi käyttäytyminen.

 

[Data]

Sinä olet vastuussa itsestäsi. Ota se vastuu äläkä syytä muita. Menneisyys on menneisyyttä, mutta nyt voit tehdä mitä haluat. Ensimmäiseksi ala rakastamaan itseäsi (tai ainakin pitämään).