Tuun hulluks tuon lapsen kans...

["Pimpom"]

En tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Jotain tosi pahasti vissiin... vai onko muita samassa tilanteessa?

Lapsi on aina nyrpeä kun pitää tehdä uusia juttuja, ei muka osaa mitään ja kiukuttelee koko ajan, jos yrittää tehdä jotain kivaa. Lapsi on aina ollut tarkka siitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja saattaa suuttua tosi pienestä. Esim. jos joku leikillään vaikka "lällättää" saattaa muistaa tämän vuodenkin päästä ja ottaa sen pahana. Ja kaikki kiva unohtuu, kun mieleen jää tämmöinen.

Sitten hän on kyllä melkoinen tulisielukin, jos suuttuu niin saattaa huutaa tunninkin yhtä soittoa.

Muuten kyllä aurinkoinen ja älykäs 5-vuotias. Tykkää leikkiä kavereiden kanssa ja on kyllä saanut aikaan hyviä ystävyyssuhteitakin. Hänelle on syntynyt pikkusisarus, mutta on käyttäytynyt näin kyllä ihan aina ennenkin, nyt vaan vähän korostuneemmin vielä.

Mun jaksaminen on kortilla ja välillä tuntuu, että jätän yksin huutamaan tai on jopa tullut olo, että heitän sen muksun johonkin jorpakkoon. On joutunut itse mennä rauhoittumaan, mutta kun ei jaksais joka päivä näitä raivareita. Pahinta on, kun yrittää parhaansa ja tuntuu, että mikään ei riitä.

Olen varmaan antanut liikaa huomiota ja väärissä paikoissa tai jotain. En tiedä.

Esim: Oltiin luistelemassa, lapsi on tykännyt luistella mutta viime aikoina "ei osaa" ja sitte alkaa kiukutella. Tuntuu, että pitäis koko ajan kehua ja jos kehuu niin kehuu väärin. Hän tarvitsee koko ajan huomiota tekemisilleen eikä osaa leikkiä itsekseen yhtään muuten kuin: kato äiti, kato äiti. Siis koko ajan. Meillä on otettu käyttöön kaiken maailman yhteiset leikkihetketkin ja olen sanonut, että sitten leikkihetkellä voidaan leikkiä jne. Nyt äitillä on omaa hommaa. Hän voi auttaa jos haluaa, mutta harvemmin tulee apuun.

No, Olin jotenki tietysti jo asennoitunut, että näin käy ja aloin kiukutella ja uhkailla itsekin. No, kun aikansa tyttö oli murjottanut, otin tytön luistelemasta, uhkailin laittaa luistimet roskiin (= huono äiti, tiedän!!!!) ja sanoin (huusin), että lähdetään sitten sisälle tekeen ruokaa. Tästä alkoi huutaminen, että ei halua sisälle, haluaa luistella (olin jo laittanut tytön jo pakolla pulkkaan ja savua tuli jo korvista) ja sitten kun mulla paloi pinna, niin huusin naama punasena toiselle, että ala nyt ***** käyttäytyä jo!! (= paraskin esimerkki). Nakkasin tytön sisälle riisuun vaatteita, kuuntelin kuinka se raivos sisällä puoli tuntia, soitin samalla miehelle töihin henkistä tukea saamaan ja kun tyttö oli aikansa raivonnut, niin juteltiin. Pyysin anteeksi huutamista ja sitä, että olin menettänyt malttini. Tätä tosin sattuu jo ainakin kerran päivässä...

Nytkin kärttää että tuu kattoon ku mä teen tätä ja tätä. Tuntuu, että tarvitsisi jotain itsetunnon tukea tms...?

On otettu käyttöön hyvän käytöksen taulu ja on vähän jo rauhoittanutkin lapsen tekemisiä ja raivareita ja on saanut hänet kokemaan itsensä hyväksi jollain lailla.

Milloin tulee ottaa yhteyttä perheneuvolaan, vai johtuuko kaikki tästä vauvasta?

Taas tuolla nauraa ja on oma hyväntuulinen itsensä.

Tällä hetkellä myös hänen tapansa kysyä kysymyksiä hieman huolestuttavat. Pelkää ilmeisesti jollain tavalla joitain asioita. Olen puhunut paljon ohi suuni ja tuolla on korvat joka paikassa... Puhun samoja asioita kuin muutkin ja jos on jotain erityistä niin yleensä käytän jopa englantia että lapsi ei ymmärrä mistä puhutaan, mutta tuntuu, että ymmärtää kaiken ja pitää siis olla erityisen tarkka siitä että puhuu vain niitä asioita, joita lapsen korvat voi kuulla...

Olenko ainoa huono äiti? Onko muitakin samassa tilanteessa? Lapsen normaalia uhmaa vai tarvitaanko jo apua?

 

["jep"]

Kuulostaa, että lapsesi on temperamentiltaan herkkä, välitöntä palautetta kaipaava, ja kenties ikävät kokemukset hitaasti unohtava. Kuulostaa kirjoituksen perusteella myös fiksulta ja skarpilta lapselta. nämä itsestäänselvyydet latelin heti kärkeen siksi, että nämä ovat asioita, joihin ei juuri voi kasvatuksella vaikuttaa. Lapsensa perustemperamenttia ei voi eikä saa yrittääkään muuttaa, mutta lasta voi ja täytyykin opettaa elämään sen kanssa.

Tällaiselle herkälle ja haastavalle lapselle 5-6 -vuotiaana oleminen ei aina ole helppoa. Sekä kehossa että aivojen tasolla tapahtuu hurjan paljon kehitystä ja kasvamista, eikä pieni mieli aina pysy perässä. Toisaalta sitä on vielä kovin pieni, avuton ja tarvitseva (ja pohtii, syrjäyttääkö vauva minut "vauvan" paikalta), toisaalta taas hurjan iso ja osaava.

Tietenkään ei ole suotavaa huutaa eikä kiroilla, mutta en ole sitäkään mieltä, etteikö vanhempi saisi myös lopulta hermostua ja näyttää tunteitaan. Myönnän itsekin vähän samantyyppisen mutta vuotta nuoremman esikoiseni kanssa hermostuneeni monet kerrat, ja valitettavasti käyttäneeni myös tuota "heitetään sitten roskiin" -korttia. Sitten täytyy vaan olla aikuinen ja pyytää anteeksi käytöstään. Huom. käytöstään, ei tunnettaan. Toisaalta olen kyllä ihan rauhallisestikin joskus kysynyt, tuleeko tuosta lelusta tms. nyt hyvää vai pahaa mieltä. Että minua harmittaa, kun ostin jotain ilahduttaakseni, ja nyt siitä vaan raivotaan tai esim. riidellään sisarusten kesken. Ja että jos ko. esine tuo vain pahaa mieltä nyt, laitan sen vähäksi aikaa pois. Kummasti nelivuotiaankin neuvottelutaidot ja joustavuus alkavat siinä vaiheessa herätä.

Tuosta pelko- ja ohi suun puhumis -asiasta. Kuulostat vanhempana samanlaiselta kuin minä - hyvätkin tunteet näyttävältä ja lasten kanssa puuhaavalta, mutta myös vähän äkkiväärältä. Olenko oikeilla jäljillä? Itsekin olen puhunut monesti vähän ohi suuni. Ei auta kuin olla tarkempi.

Toisaalta taas, tietämättä, mitä olet puhunut, en tykkää siitäkään ajatuksesta, että lapsi pitäisi yrittää kietoa pumpuliin ja puhua hänen kuultensa vain kivoja asioita. Tietenkään mitään parisuhdeongelmia tai vastaavia ei pidä lapselle avoimuuden varjolla tilittää, mutta joskus jos lapsella on jostain asiasta aavistus, on parempi nostaa se lapsentasoisesti pöydälle kuin yrittää salailla. Yllättävän fiksuja meinaan ovat huomaamaan kaikenlaista. Esim. vanhempien riideltyä voi reilusti sanoa, että suutuimme toisillemme, olimme eri mieltä ja koska olimme vähän väsyneitä ja huonolla tuulella, huusimme ja sanoimme ikävästi. Mutta että sen voi sopia, ja tykkäämme toisistamme silti. Tai jos on eron uhka ilmassa, asiaa voi käsitellä lapsen kanssa. En tajua sitä suuntausta nykyään, että vanhat kissat ja koiratkin vaan muuttavat maalle, ja kaikki on jostain lalalalandiasta, kun ei voida suoraan sanoa, että elämään kuuluu myös riitaa, surua, harmia ja kuolemaa.

Avun tarpeen voit sanoa vain sinä itse. En pidä huonona ideana soittaa vaikka paikkakuntasi perheneuvolaan. Huonot vanhemmat ja mahdottomat lapset ovat vähemmistönä, useammin on kyse asioiden lähtemisestä huonoille urille. Mitä vähemmän matkaa sitä huonoa uraa edetään, ja mitä pikemmin havahdutaan tekemään korjausliikkeitä, sitä vähemmän lumipalloefekti tekee rytöä, ja sitä helpompi asioita on muuttaa.

Voimia sinulle! Meilläkin temperamenttinen äiti on yllättäen saanut temperamenttisia lapsia, ja joskus se tuntuu rankalta ja epäreilulta kaikkia kohtaan. Toisaalta, oman temperamenttinsa kanssa toimeentuleva voi parhaimmillaan antaa realistisen positiivisen mallin samantyyliselle lapselleen.

 

["Pimpom"]

auttavasta vastauksestasi "jep".

Omaa käytöstäni olen miettinyt ja sitä, miten se on lapseen vaikuttanut. Olen kova puhumaan ja näytän kyllä tunteeni ihan avoimesti. Itkemistä lapsen nähden pyrin välttämään, mutta herkän luonteeni vuoksi en pysty tähän(kään) läheskään aina. En tietenkään itke joka päivä, mutta kerran kuussa kumminkin ainakin. Saattaa olla, että herkistyn esim. elokuvasta ja joskus, kun olen miehen kanssa riidellyt väsyneenä, on itku tullut ja se on ollut ihan hirveää, kun lapsi on tämän todistanut. Asia on hänelle selitetty juuri siten, miten sinäkin minulle sen kuvailit. Riitely on munkin mielestä osa elämää ja tässä raskaassa vauva-arjessa pyrimme riitojamme tekemään nyt rakentavammiksi. Joskus olen miettinyt, kun ollaan illalla miehen kanssa keskusteltu asioista, että onko tyttö ollut hereillä ja kuullut kaiken, sillä joskus saattaa puhua asioista, joista ollaan illalla juteltu.

Olen itsekin luonteeltani nopeasti tulistuva (ja on muuten myös mieskin) ja on vaikeaa pysyä rauhallisena, kun lapsi tuo sen valtavan raivon vaativalla käyttäytymisellään pintaan.

Meillä oli todella rankka viime vuosi. En ymmärrä, miten olen itse edes selvinnyt täysjärkisenä. Puhun vaikeista kokemuksista, josta ainoastaan kuolema ja avioero puuttui. Mietin, kuinka paljon tämä asia, minun mielialani on pieneen lapseemme saattanutkaan vaikuttaa. Olen joutunut käymään asioita jonkin verran läpi, ja voi olla, että lapseni on kuullut asioita jotka ovat olleet hämmentäviä.

Mutta päivä kerrallaan ja asioita ja elämää, vanhemmuutta oppien.

 

["Miil"]

Vastaan vaan että et ole ainoa huono äiti, meitä on monta mutta kaikki ei vaan kehtaa / uskalla tunnustaa sitä.

 

[uuh]

Meillä samanlainen. Paitsi ikää on 8v. On aina ollut vaativa, koko ajan kärttämässä huomiota ja seuraa... Siirtymätilanteet vaikeita. koulussa menee loistavasti. On ihan kympin oppilas. Silti jauhaa myös tota "en osaa". Ihan joka asiasta. Menetän malttini edelleen monta kertaa päivässä. Lisäksi osaa "kysellä tyhmiä" eli pitää vain puhua pälpättää ja haastatella joka asiaa, vaikka tietäis vastauksetkin. Hän on perheemme kuopus, joten sisaruskateudesta ei voi olla kyse. Ennemmän hän on se, joka on saanut sen huomion muiden kustannuksella. Isommat lapset ovat jo 16v. ja 18v. Välillä on tosi rankkaa... Tiedän niin ap:n tunteen. Perheneuvolalla olen monesti "uhkaillut" mutta en ole saanut aikaiseksi sinne soittaa...

 

["jep"]

Miksi muuten lapsen nähden itkeminen on kamalaa tai väärin? Toiset ihmiset näyttävät tunteensa ulospäin helpommin kuin toiset, eikä mielestäni siinä ole mitään pahaa tai traumatisoivaa.

Aikuisen tunteenpurkauksissa potentiaalinen riski on se, että lapsi kuvittelee joutuvansa ottamaan tilanteen kannettavakseen. Mutta jos hänelle kerrotaan, että aikuisetkin ovat joskus väsyneitä ja surullisia, muistatko kun sinua itketti kun (esimerkki), samalla tavalla äitiä joskus itkettää, ei se ole vaarallista jne., se ei mielestäni ole huonoa äitiyttä.

Eniten tuosta tulee mieleen, että olet itse melko tunteikas ja tunteensa osoittava ihminen, ja lapsi on vain tullut sinuun . Mielestäni esim. Jari Sinkkonen ja Vesa Nevalainen ovat kirjoissaan kirjoittaneet aika ihanasti siitä, miten toisissa perheissä tunteet näytetään hillitysti, ja lapsetkin uhmaavat enemmän tyyliin mulkoilemalla alta kulmain, ja toisissa taas huudetaan, itketään ja sitten nauretaan ja halataan. Kumpikin tyyli voi kauhistuttaa aivan toisentyyppistä ihmistä, mutta jos asiat kuitenkin puhutaan halki, ja tunteita osoitettaessa ei kuitenkaan mennä fyysisen tai henkisen väkivallan puolelle, kumpikaan ei ole toista oikeampi tai väärempi tapa. Lasta kuitenkin kasvatetaan omalla persoonalla, ei mekaanisesti optimaalisia toimintatapoja seuraten.