P
"Pimpom"
Vieras
En tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Jotain tosi pahasti vissiin... vai onko muita samassa tilanteessa?
Lapsi on aina nyrpeä kun pitää tehdä uusia juttuja, ei muka osaa mitään ja kiukuttelee koko ajan, jos yrittää tehdä jotain kivaa. Lapsi on aina ollut tarkka siitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja saattaa suuttua tosi pienestä. Esim. jos joku leikillään vaikka "lällättää" saattaa muistaa tämän vuodenkin päästä ja ottaa sen pahana. Ja kaikki kiva unohtuu, kun mieleen jää tämmöinen.
Sitten hän on kyllä melkoinen tulisielukin, jos suuttuu niin saattaa huutaa tunninkin yhtä soittoa.
Muuten kyllä aurinkoinen ja älykäs 5-vuotias. Tykkää leikkiä kavereiden kanssa ja on kyllä saanut aikaan hyviä ystävyyssuhteitakin. Hänelle on syntynyt pikkusisarus, mutta on käyttäytynyt näin kyllä ihan aina ennenkin, nyt vaan vähän korostuneemmin vielä.
Mun jaksaminen on kortilla ja välillä tuntuu, että jätän yksin huutamaan tai on jopa tullut olo, että heitän sen muksun johonkin jorpakkoon. On joutunut itse mennä rauhoittumaan, mutta kun ei jaksais joka päivä näitä raivareita. Pahinta on, kun yrittää parhaansa ja tuntuu, että mikään ei riitä.
Olen varmaan antanut liikaa huomiota ja väärissä paikoissa tai jotain. En tiedä.
Esim: Oltiin luistelemassa, lapsi on tykännyt luistella mutta viime aikoina "ei osaa" ja sitte alkaa kiukutella. Tuntuu, että pitäis koko ajan kehua ja jos kehuu niin kehuu väärin. Hän tarvitsee koko ajan huomiota tekemisilleen eikä osaa leikkiä itsekseen yhtään muuten kuin: kato äiti, kato äiti. Siis koko ajan. Meillä on otettu käyttöön kaiken maailman yhteiset leikkihetketkin ja olen sanonut, että sitten leikkihetkellä voidaan leikkiä jne. Nyt äitillä on omaa hommaa. Hän voi auttaa jos haluaa, mutta harvemmin tulee apuun.
No, Olin jotenki tietysti jo asennoitunut, että näin käy ja aloin kiukutella ja uhkailla itsekin. No, kun aikansa tyttö oli murjottanut, otin tytön luistelemasta, uhkailin laittaa luistimet roskiin (= huono äiti, tiedän!!!!) ja sanoin (huusin), että lähdetään sitten sisälle tekeen ruokaa. Tästä alkoi huutaminen, että ei halua sisälle, haluaa luistella (olin jo laittanut tytön jo pakolla pulkkaan ja savua tuli jo korvista) ja sitten kun mulla paloi pinna, niin huusin naama punasena toiselle, että ala nyt ***** käyttäytyä jo!! (= paraskin esimerkki). Nakkasin tytön sisälle riisuun vaatteita, kuuntelin kuinka se raivos sisällä puoli tuntia, soitin samalla miehelle töihin henkistä tukea saamaan ja kun tyttö oli aikansa raivonnut, niin juteltiin. Pyysin anteeksi huutamista ja sitä, että olin menettänyt malttini. Tätä tosin sattuu jo ainakin kerran päivässä...
Nytkin kärttää että tuu kattoon ku mä teen tätä ja tätä. Tuntuu, että tarvitsisi jotain itsetunnon tukea tms...?
On otettu käyttöön hyvän käytöksen taulu ja on vähän jo rauhoittanutkin lapsen tekemisiä ja raivareita ja on saanut hänet kokemaan itsensä hyväksi jollain lailla.
Milloin tulee ottaa yhteyttä perheneuvolaan, vai johtuuko kaikki tästä vauvasta?
Taas tuolla nauraa ja on oma hyväntuulinen itsensä.
Tällä hetkellä myös hänen tapansa kysyä kysymyksiä hieman huolestuttavat. Pelkää ilmeisesti jollain tavalla joitain asioita. Olen puhunut paljon ohi suuni ja tuolla on korvat joka paikassa... Puhun samoja asioita kuin muutkin ja jos on jotain erityistä niin yleensä käytän jopa englantia että lapsi ei ymmärrä mistä puhutaan, mutta tuntuu, että ymmärtää kaiken ja pitää siis olla erityisen tarkka siitä että puhuu vain niitä asioita, joita lapsen korvat voi kuulla...
Olenko ainoa huono äiti? Onko muitakin samassa tilanteessa? Lapsen normaalia uhmaa vai tarvitaanko jo apua?
Lapsi on aina nyrpeä kun pitää tehdä uusia juttuja, ei muka osaa mitään ja kiukuttelee koko ajan, jos yrittää tehdä jotain kivaa. Lapsi on aina ollut tarkka siitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja saattaa suuttua tosi pienestä. Esim. jos joku leikillään vaikka "lällättää" saattaa muistaa tämän vuodenkin päästä ja ottaa sen pahana. Ja kaikki kiva unohtuu, kun mieleen jää tämmöinen.
Sitten hän on kyllä melkoinen tulisielukin, jos suuttuu niin saattaa huutaa tunninkin yhtä soittoa.
Muuten kyllä aurinkoinen ja älykäs 5-vuotias. Tykkää leikkiä kavereiden kanssa ja on kyllä saanut aikaan hyviä ystävyyssuhteitakin. Hänelle on syntynyt pikkusisarus, mutta on käyttäytynyt näin kyllä ihan aina ennenkin, nyt vaan vähän korostuneemmin vielä.
Mun jaksaminen on kortilla ja välillä tuntuu, että jätän yksin huutamaan tai on jopa tullut olo, että heitän sen muksun johonkin jorpakkoon. On joutunut itse mennä rauhoittumaan, mutta kun ei jaksais joka päivä näitä raivareita. Pahinta on, kun yrittää parhaansa ja tuntuu, että mikään ei riitä.
Olen varmaan antanut liikaa huomiota ja väärissä paikoissa tai jotain. En tiedä.
Esim: Oltiin luistelemassa, lapsi on tykännyt luistella mutta viime aikoina "ei osaa" ja sitte alkaa kiukutella. Tuntuu, että pitäis koko ajan kehua ja jos kehuu niin kehuu väärin. Hän tarvitsee koko ajan huomiota tekemisilleen eikä osaa leikkiä itsekseen yhtään muuten kuin: kato äiti, kato äiti. Siis koko ajan. Meillä on otettu käyttöön kaiken maailman yhteiset leikkihetketkin ja olen sanonut, että sitten leikkihetkellä voidaan leikkiä jne. Nyt äitillä on omaa hommaa. Hän voi auttaa jos haluaa, mutta harvemmin tulee apuun.
No, Olin jotenki tietysti jo asennoitunut, että näin käy ja aloin kiukutella ja uhkailla itsekin. No, kun aikansa tyttö oli murjottanut, otin tytön luistelemasta, uhkailin laittaa luistimet roskiin (= huono äiti, tiedän!!!!) ja sanoin (huusin), että lähdetään sitten sisälle tekeen ruokaa. Tästä alkoi huutaminen, että ei halua sisälle, haluaa luistella (olin jo laittanut tytön jo pakolla pulkkaan ja savua tuli jo korvista) ja sitten kun mulla paloi pinna, niin huusin naama punasena toiselle, että ala nyt ***** käyttäytyä jo!! (= paraskin esimerkki). Nakkasin tytön sisälle riisuun vaatteita, kuuntelin kuinka se raivos sisällä puoli tuntia, soitin samalla miehelle töihin henkistä tukea saamaan ja kun tyttö oli aikansa raivonnut, niin juteltiin. Pyysin anteeksi huutamista ja sitä, että olin menettänyt malttini. Tätä tosin sattuu jo ainakin kerran päivässä...
Nytkin kärttää että tuu kattoon ku mä teen tätä ja tätä. Tuntuu, että tarvitsisi jotain itsetunnon tukea tms...?
On otettu käyttöön hyvän käytöksen taulu ja on vähän jo rauhoittanutkin lapsen tekemisiä ja raivareita ja on saanut hänet kokemaan itsensä hyväksi jollain lailla.
Milloin tulee ottaa yhteyttä perheneuvolaan, vai johtuuko kaikki tästä vauvasta?
Taas tuolla nauraa ja on oma hyväntuulinen itsensä.
Tällä hetkellä myös hänen tapansa kysyä kysymyksiä hieman huolestuttavat. Pelkää ilmeisesti jollain tavalla joitain asioita. Olen puhunut paljon ohi suuni ja tuolla on korvat joka paikassa... Puhun samoja asioita kuin muutkin ja jos on jotain erityistä niin yleensä käytän jopa englantia että lapsi ei ymmärrä mistä puhutaan, mutta tuntuu, että ymmärtää kaiken ja pitää siis olla erityisen tarkka siitä että puhuu vain niitä asioita, joita lapsen korvat voi kuulla...
Olenko ainoa huono äiti? Onko muitakin samassa tilanteessa? Lapsen normaalia uhmaa vai tarvitaanko jo apua?