Toggle sidebar

Tykkäätkö enemmän vai vähemmän muiden ihmisten lapsista nyt, kun olet saanut omia lapsia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tytsi-89
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
tytsi-89

tytsi-89

Aktiivinen jäsen
27.04.2007
20 996
11
38
Mä olen tosi lapsirakas ihminen, olen jo teininä ja nuorempanakin vahtinut paljon lapsia, olen innokas kummi kummilapsilleni, minulla on paljon valokuvia ystävieni/sukulaisteni lapsista ja tykkään olla päiväkodissa töissä yms. Omia lapsia ei siis vielä ole.

Monelta olen kuullut, että omien lasten jälkeen ei ole enää jaksanut kauheasti innostua muiden lapsista. Muut lapset tuntuvat lähinnä rasittavilta ja omat ihanilta jne. Toisaalta jotkut ovat oppineet ymmärtämään lasten maailmaa vasta omien lastensa synnyttyä ja tykkäävät muistakin lapsista aiempaa enemmän tai ainakin sietävät heitä paremmin. Saas nähdä, millainen musta tulee, jos/kun saan omia lapsia.

Mites teillä? Miten äidiksi/isäksi tulo on vaikuttanut siihen, miten yleisesti suhtaudutte lapsiin vai onko se muuttunut mitenkään? :)
 
Viimeksi muokattu:
Hmm en tiedä, ehkä himpun verran enemmän. Olen aina mielestäni ollut hyvä lasten kanssa, mutta ehkä nyt vielä aavistuksen parempi. Tai siis luonnollisempi, tiäks.

Tai ehkä tietyt asiat ärsyttää nyt vähemmän kun joskus, kun ymmärrän nykyään paremmin.
 
Mä tykkään mukavista ja ihanista ihmisistä, niin lapsista kuin aikuisistakin. Melko harvoin sellaisia tapaa, vaikka olen päikyssä töissä. Tuttavien & ystävien lapset eivät ole automaattisesti mulle tärkeitä ja rakastettavia vain siksi että ovat mulle tärkeiden ihmisten lapsia. Joskus jotkut tuntemattomatkin lapset ovat tosia rakastettavan oloisia, mutta tiedä sitten kun jonkun hetken heidän kanssaan viettää...:whistle:

*muoks* ja sitähän sä et siis kysynyt vaan...noh, ehkä mä tykkään tänä päivänä enemmän muiden lapsista kuin lapsettomana.
 
Viimeksi muokattu:
En oo koskaan oikein ollut mikään lapsifani, omia toki rakastan ja kavereiden lapsia siedän, ne on ok. En kuitenkaan missään nimessä pidä muiden lapsia ihanina, söpöinä taikka muutenkaan sen kummosempana. Olen ollut ainoa lapsi, ja ainut kokemus lapsista on oma lapsi.
 
Kahden lapsen jälkeen en jaksa enää muiden lapsia. Toki jos ollaan kylässä niin kohteliaisuuttani kyselen lapsista ja toivon että lapset leikkivät keskenään. En jaksa leikkiä omien lapsienikaan kanssa, en enää pikkulapsivaiheen jälkeen. Nautin enemmän aikuisten seurasta. Usein en jaksa olla omien lapsienikaan kanssa, valitettavasti täytyy myöntää... onneksi mieheni jaksaa. Hän onkin meidän lapsille ykkönen. Minä olen kakkonen ja enemmän muonittaja, vaatettaja ja kodin siivoaja. Yhdessä perheen kanssa käymme leikkipuistoissa, lasten tapahtumissa, uimassa, kylässä yms.
 
Mä en ennen omia lapsia tykännyt lapsista ollenkaan. Nojoo, joskus ihastelin söpöjä vauvoja tai nättejä lapsia, mut siinä se. Olin joskus iltapäiväkerho-ohjaaja, siis aikana ennen omia lapsia ja se oli kamalaa! Se oli mulle vaan sellanen pakkorako. Tottakai hoisin työni hyvin, hymyillen ja reippaasti mutta en kyllä nauttinut tippaakaan.

Mutta NYT, kun niitä omia lapsia on, niin olen oppinut ymmärtämään paremmin lasten maailmaa, ja tykkään lapsista noin yleisesti ottaen. Juttelen ja touhuan sukulaislasten kanssa, jne.
 
Aika saman verran. Omat ne on aina ykkösiä, mutta joistain muistakin lapsista pidän, eräistä kovastikin. En innostu lapsista sinänsä, jos menen kylään, en hihku riemusta kuullessani että siellä on lapsia. Saatan kuitenkin tykätä kun tutustun.
 
En ymmärtänyt lapsia yhtään enne omia, en siis keksinyt heille puhuttavaa, eikä omaan maailmaani kuulunut lapset. En oikeastaan ehtinyt ajatella mitä ajattelen lapsista ennen kuin sain omani. sen vain tiesin että en osaa olla lasten kanssa. en osaa leikkiä enkä keksi juteltavaa. en tiennyt tykkäänkö vai en koska en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa paljon yhtään sen jälkeen kun tulin aikuiseksi.

kun sain omat, niin tunteet tuli peliin sillä tavalla, että kun en aiemmin tuntenut mitän lapsia kohtaan, niin nyt tykkän joistakin ja joitakin inhoan. lasteni kavereista pidän ja monista muista. Mutta en pidä niistä jotka eivät osaa olla paikallaan vaan tuhoavat paikkoja, sotkevat, kiusaavat eläimiä ja ovat vain pahoja.

voisi siis sanoa että pidän enemmän tytöistä. Siitä herkkyydestä, että ei voi syödä söpöä possua, ei voi tappaa kärpästä, sääskeä, ne pitää toimittaa varovasti ulos, siitä että tytöt yrittävät olla ekologisia, pidän siitä tyttöjen maailman tuskasta, se tyttöjen itsekriittisyys...

sen sijaan inhoan kaiken tuhoavia lintuja ampuvia ja muita eläimiä kiusaavia, sotivia, inhottavia mölyapinoita.
 
Aina olen lapsista tykännnyt - ja lapset on tykänny musta =)

Omien lasten myötä tää ei oo muuttunut, mut ehkä en enää jaksa niin kovasti touhuta muiden lasten kanssa, kun omien muksujen tarpeet täyttävät tehokkaasti päivät ;)
 
Varmaan ihan puhtaasti tykkään saman verran, mutta kaksi asiaa olen huomannut.

Ensiksikin on tosiaan helpompi olla luonteva, kun vähän tietää käytännössä eri-ikäisten lasten jutuista, ja toisaalta osaa asettua vanhemman asemaan. Ennen lapsia esim. ajattelin tosi monimutkaisesti esim. pitääkö vanhempi mua jonain pedofiilina jos juttelen vieraalle lapselle, tai jos lapsi puhuttelee mua, suuttuuko vanhempi jos vastaan ja siten "opetan, että vieraisiin voi luottaa". Vaikkei se nyt tolleen mene :).

Toiseksi, ennen snadisti ärsytti, jos jonkun kakara rääkyi esim. kaupassa tai bussissa, ja mietin, että pakkoko niitä mukuloita on raahata yliväsyneenä joka paikkaan kärsimään. Nykyään olen vain tyytyväinen, että muidenkin muksut osaa :D, ja että mun ei tarvitse puuttua asiaan.
 
Ei toi suhtautuminen oo miksikään muuttunut. Ihania noi muksut on - niin omat kuin vieraatkin. Lapset on vaan niin aitoja, konstailemattomia - ja suuria opettajia tällaiselle mukamas elämää nähneelle. Paljon on vielä opittavaa...
 
En tykännyt lapsista ennen omia lapsia, enkä tykkää vieläkään.

Mutta kyllä mä niitä paremmin siedän nyt, kun on jo omiakin. Ja kaverien lapsista kyllä jopa ihan tykkään. Mutta jotkut randomit on ennemmin ärsyttäviä.
 
Enemmän. Aiemmin en ymmärtänyt ollenkaan lapsia (jos ymmärrän nytkään, mutta vähän enemmän kai kuitenkin...), ja pidin lapsia usein huonosti kasvatettuina tai muuten vain typerinä tosi pienistä asioista. Jos vaikka näin kaksivuotiaan vaipoissa niin mielessäni kauhistelin sitä (oman äitini mukaan olin kuiva jo himpun päälle 1-vuotiaana, joten pidin sitä sitten normina). En osannut ollenkaan jutella lapsille. No en ole kovin hyvä siinä nytkään (paitsi omilleni tietysti), mutta uskallan sentään yrittää. Muutenkin ymmärrystä riittää paljon aiempaa enemmän niin lapsille kuin näiden vanhemmillekin.
 
Yleisesti kai tykkään lapsista enemmän.
Raahauduin kauppaan 3 päivää pikkukeskoseni syntymän jälkeen, mieli maassa, silmäpussit silmissä ja nukkuvaa vauvaa raahaten. Silloin ärsytti kaikki iloiset lapset jotka hymyilivät ja vilkuttelivat. Aina, oli päivä kuinka paska hyvänsä, olen jaksanut esittää lapselle iloista ja onnellista heidän moikkauksistaan johtuen, koska ne ovat kuitenkin lapsia.
 
Mjaa. Mä oon ollut monessa päiväkodissa töissä enkä koskaan oikein saanut yhteyttä lapsiin muuten kuin kurinpitäjänä ja auktoriteettinä ja varsinkin vanhempia en tajunnut ollenkaan.. Mutta nyt alan käsittämään MIKSI jotkut pienet jutut on niin ihmeellisiä ja miksi niistä hehkuttaa :)
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa