M
"minä vain"
Vieras
osaa / halua "leikkiä" fiksusti vauvan kanssa.
Vaan nappaa vauvalle tarkoitetut legot itselleen ja alkaa niillä rakennella täällä olkkarissa, "karjuen" samalla vauvalle, että tämä on hänen puolensa ja tuo toinen sinun. Kun vauva sitten haluaa tarttua isompaan kiinni, isompi murahtaa, että " hän ei ole sinun lipputankosi, mene muualle. " ja sysää vauvan kunnon otteella kauemmas. Siitähän vauva hermostuu ja alkaa parkua surkeana. Eihän pieni mitään pahaa ole tehnyt.
Tuollaista on menoa on nyt jatkuvasti ollut siitä asti, kun vauva kunnolla lähti liikenteeseen ja nyt vielä enemmän, kun hän alkaa jo ylöspäinkin pyrkimään.
Isompi myös tekee sitä kiusaa, että kun pienempi yrittää nousta ylös sohvan reunaa vasten ja isompi makaa sohvalla. Niin isompi sysää pienemmän takaisin maahan ja komentaa, että "ylös et nouse - saat kontata loppu-ikäsi." Tuostakin tietysti pienemmälle tulee paha mieli.
Tietenkin ymmärrän, että, kun ikäeroa on näinkin paljon (8,5v), niin ei yhteisistä leikeistä tule vielä moneen vuoteen yhtään mitään. Mutta harmittaa tämä joka päiväinen "nujakointi". Kun sen tietää, että pienempi yhä enenevässä määrin haluaisi mielellään osallistua isomman "leikkeihin" ja kun toinen ei vain pienempää leikkeihin halua mukaan ottaa. Taatusti tuo pienempi osaa isomman jättää rauhaan vasta lähempänä eskari-ikää eli noin 5-6v ikäisenä. Sitä ennen hän taatusti haluaa tunkea itsensä isomman touhuihin mukaan.
Ja olemme myös selittäneet isommalle, että jos haluat olla ja leikkiä rauhassa, niin mene omaan huoneeseesi + laita ovi kiinni. Sinne ei pieni änkeä mukaan. Mutta kun ei passaa, niin ei passaa. On niin kiva ottaa pienemmälle tarkoitetut lelut ja leikkiä niillä täällä olkkarissa. Kunnes pienempi huutaa onnettomana, kun ei saa tulla leikkeihin mukaan.
Kun pitäisi kummallakin tenavalla olla oikeus leikkeihinsä ja mukavaan oloon täällä kotona. Ei ole hääviä tämä joka päiväinen ja iltainen "nujakointi".
( Isommalla on myös ADHD ja autismi. Nekin tekevät omat kiemuransa hänen käytökseensä. )
Vaan nappaa vauvalle tarkoitetut legot itselleen ja alkaa niillä rakennella täällä olkkarissa, "karjuen" samalla vauvalle, että tämä on hänen puolensa ja tuo toinen sinun. Kun vauva sitten haluaa tarttua isompaan kiinni, isompi murahtaa, että " hän ei ole sinun lipputankosi, mene muualle. " ja sysää vauvan kunnon otteella kauemmas. Siitähän vauva hermostuu ja alkaa parkua surkeana. Eihän pieni mitään pahaa ole tehnyt.
Tuollaista on menoa on nyt jatkuvasti ollut siitä asti, kun vauva kunnolla lähti liikenteeseen ja nyt vielä enemmän, kun hän alkaa jo ylöspäinkin pyrkimään.
Isompi myös tekee sitä kiusaa, että kun pienempi yrittää nousta ylös sohvan reunaa vasten ja isompi makaa sohvalla. Niin isompi sysää pienemmän takaisin maahan ja komentaa, että "ylös et nouse - saat kontata loppu-ikäsi." Tuostakin tietysti pienemmälle tulee paha mieli.
Tietenkin ymmärrän, että, kun ikäeroa on näinkin paljon (8,5v), niin ei yhteisistä leikeistä tule vielä moneen vuoteen yhtään mitään. Mutta harmittaa tämä joka päiväinen "nujakointi". Kun sen tietää, että pienempi yhä enenevässä määrin haluaisi mielellään osallistua isomman "leikkeihin" ja kun toinen ei vain pienempää leikkeihin halua mukaan ottaa. Taatusti tuo pienempi osaa isomman jättää rauhaan vasta lähempänä eskari-ikää eli noin 5-6v ikäisenä. Sitä ennen hän taatusti haluaa tunkea itsensä isomman touhuihin mukaan.
Ja olemme myös selittäneet isommalle, että jos haluat olla ja leikkiä rauhassa, niin mene omaan huoneeseesi + laita ovi kiinni. Sinne ei pieni änkeä mukaan. Mutta kun ei passaa, niin ei passaa. On niin kiva ottaa pienemmälle tarkoitetut lelut ja leikkiä niillä täällä olkkarissa. Kunnes pienempi huutaa onnettomana, kun ei saa tulla leikkeihin mukaan.
Kun pitäisi kummallakin tenavalla olla oikeus leikkeihinsä ja mukavaan oloon täällä kotona. Ei ole hääviä tämä joka päiväinen ja iltainen "nujakointi".
( Isommalla on myös ADHD ja autismi. Nekin tekevät omat kiemuransa hänen käytökseensä. )
