Työ, työ, työ...

[Oivariina]

Iltalehdessä on tänään artikkeli työn vaikutuksesta parisuhteeseen.

Meidän huushollissa tilanne on melkein artikkelissa kuvatun kaltainen. Paitsi, että mieheni työpäivät venyvät vieläkin pidemmiksi aamukahdeksasta iltakahdeksaan -se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Päälle tulevat usein iltaisin ja viikonloppuisin olevat edustus- tai promotilaisuudet, usein lyhyelläkin varoajalla, eli pitkällisten suunnitelmien tekeminen on mahdotonta. Puhelin alkaa pirisemään aamulla vielä kotona ollessa ja jatkuu vielä illalla työpäivän jälkeen.

Hektisen työrytmin vuoksi kotiin ei sitten jääkään yhtään virtaa. Ei niin, että itsekään jaksaisin kauheasti huhkia, mutta olisi sitä kiva edes jutella jotakin. Jollei muuta niin minunkin kuulumisistani sen sijaan, että jauhamme niitä samoja hänen työjuttujaan päivästä toiseen. Jos itse yritän vääntää keskustelun tynkää jostakin aiheesta, ei se yleensä etene, kun jos vastausta edes saan, niin se voi olla korkeintaan luokkaa ""ookke"" tai ""just"". Ei hän kysy tai ole kiinnostunut niistä ollenkaan. Kun joskus pimahdan aiheesta, niin ehkä kaksi seuraavaa päivää saattaa tulla oven käydessä rutiininomainen robottilause ""Miten sun päiväs?"", mutta sitten se taas unohtuu.

Tulevan suunnittelun, esim. loman, ei onnistu, koska ei voi tietää milloin loma on tai sitä saa tai voi pitää. Ja loppupeleissäkin se voidaan perua viikon varoajalla! Näin on käynyt kollegoille. Eipä pahemmin ole näkemyksiä tai mielipiteitä muistakaan asioista, esim. kodin uusista hankinnoista. Ja kun näistä asioista joskus purnaa, niin riitahan siitä syntyy!

Mieheni on ollut nykyisessä työpaikassaan vajaat kolme vuotta. Alkuajan odottelin, että kyllä se siitä tasaantuu ja arki koittaa ennen pitkää. Mutta totuus näyttää olevan se, että meno yltyy hullummaksi koko ajan. Aina on päällä joku tilanne. Tulosta tahkotaan ja seuraavan tuloksen pitäisi olla vieläkin kovempi. Palkka on OK paperilla, mutta parempi olla laskematta tuntihintaa, silloin päästään surulliseen lopputulokseen. Joskus tuntuu, että jos pomo käskisi hypätä katolta, niin tämä kysyisi kuinka korkealta.

Olemme keskustelleet asiasta triljoona kertaa paljon minkään muuttumatta. Ei voi, kaikki tekevät näin paljon töitä, muut vielä enemmänkin, jopa pienten lasten vanhemmat. Ei hän voi yksin ruveta vastahankaan -potkuthan siitä seuraa. Potkut ovat nimittäin yleinen uhkailun keino siinä firmassa.. En kyllä tiedä onko kukaan saanut lähteä sieltä koskaan.

Huomaan olevani aina yksin, jollen fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Sekin on joskus ihan kivaa eikä se nyt olekaan ainoa ongelma tässä. Olen myös huolissani mieheni jaksamisesta, kun ei ole aikaa eikä puhtia (ja nyt noussut kysymys josko haluakaan) millekään muulle työn ulkopuoliselle; harrastuksille, ystäville, puolisolle, niin milloin meno hyytyy kokonaan?
Minäkin teen paljon töitä (> 50 h/vko) ja ymmärrän uupumusta hyvin, mutta sitten yritän taas niille työn ulkopuolisille tunneille keksiä jotakin muuta.

Onko täällä muita saman ongelman kanssa painiskelevia? Kannattaako yrittää ja odottaa muutosta? Kuinka pitkään...? Blaah.

 

[Minä]

Tein vastaavassa tilanteessa ratkaisun jäädä kotirouvaksi. Niinpä minulla on aina aikaa, kun miehelläkin, on myös aina mahdollisuus matkustaa miehen mukana. Olen tyytyväinen.

 

[Leelia]

Älä odota enään hetkeäkään,jos meinaat liittonne kestävän.

 

[lady]

Miehesi on idiootti. Onneksi olkoon!

 

[Janna]

Minälle:

ymmärrät kai olevasi etuoikeutettu? Kadehdin sinua, kun sinulla on ollut tuollainen mahdollisuus.

 

[Inhorealisti]

Onko tilanne tullut sinulle jotenkin yllätyksenä? Ylensä koulu- ja työorientoituneet ihmiset ovat sitä olleet aina. Itse ovat työpaikkansa kunnianhimonsa ohjaamina hankkineet. Jotkut nyt vaan saavat suurimman elämänsisältönsä työstä, ""arvostuksesta"" ja hyvästä palkasta perheen ja vapaa-ajan kustannuksella.

Jos sinäkin teet ylipitkää päivää, luulisi ymmärtävän tilanteen. Olisitko itse valmis luopumaan urastasi yhteisen vapaa-ajan hyväksi? Jos et, niin varmaankin ymmärrät miestäsi. Jos taas olisit, ymmärrän paremmin mielipahasi asian tiimoilta.

Noin muuten en ole koskaan moisten uraohjusten touhuja ymmärtänyt. Suomi tuntuu olevan pullollaan esimiehensä kiitoksella eläviä työnarkomaaneja. Kännissä hakevat kavereiltaan kunnioitusta asiasta, joka minusta on lähinnä hölmöyttä. Luulevat tekevänsä puolisonsa onnelliseksi suuremmalla palkkapussilla, josta tosin verottaja vie leijonanosan ja vaimo sekä lapset valittavat.

Sitäpaitsi: Mikä se keskiverto ura oikein on, minkä eteen pakerretaan? Minulla kun ei ole mielestäni sen enenpää uraa kuin kunnianhimoakaan. Eikä tällaistakaan paikkaa alaisten määrästä päätellen voi siunaantua kuin alle 10%:lle työntekijöistä.

Ai niin, vastaus kysymykseesi: Ei kannata odottaa muutosta. Uraohjukset eivät koskaan muutu. Joko ura nousee ja kiireet lisääntyvät tai sitten ahkerointi ei tuokaan ylennysta ja lopputuloksena on elämäänsä turhautunut ja loppuunpalanut nelikymppinen.

 

[osmo]

Jotkut elää työtä varten ja toiset tekee töitä elämää varten. Kyse on siis arvoista. Paljon töitä=paljon rahaa=ei muuta elämää, johon sitä rahaa käyttäisi. Vähemmän töitä=vähemmän rahaa=enemmän elämää.

Itse en ole mitenkään kunnianhimoinen ihminen. Identiteettini ei riipu siitä mitä teen työkseni. Ensisijaisesti ""määrittelen"" itseni perheen, harrastusten ja ihmissuhteiden kautta. En kaipaa jatkuvasti uusia haasteita työelämässä, en uraputkea jne. Olen kuitenkin töissä, en siis mikään kotirintamamies. Mielestäni se kuvaa ihmistä aika hyvin, jos pyytää häntä kertomaan itsestään. Jos ensimmäisenä kertoo ammatin ja sitten vasta perheestä, harrastuksista jne, niin voi kyllä päätellä mikä sille ihmiselle on tärkeintä.

Alkuperäiselle: Kysy mieheltäsi kuinka kauan hän jaksaa tuollaista työtahtia. 6-kymppiseksi? Ja samaa voit toki miettiä itsekin. Montako vuotta jaksatte tuollaista? Mikä teille tässä elämässä on tärkeintä? Työnteko?

Näinä aikoina ymmärrän sen, ettei ylitöistä ja muista uskalleta valittaa. Mutta vaihtoehtoja on aina.

 

[Voimariini]

Käännä tämä oiva tilanne nyt omaksi eduksesi!! Mikäli ymmärsin oikein, teillä ei ole vielä lapsia? No, älä ainakaan hanki niitä! Anna sen miehesi polttaa kynttiläänsä joka päästä ja tuoda PALJON rahaa kotiin. Keksi sinä jotain mukavaa tekemistä itsellesi - sinullahan on siihen varaa! Ota rakastaja ja nauti elämästäsi. Miksi sinä odotat jotain puupäätä kotiin kuunnellaksesi hänen työpäivänsä vaiheita! Elä omaa elämääsi. Ja ota avioero sitten, kun saldot on niin paljon plussalla, että voit jatkaa mukavaa elämääsi ilman työnarkomaania! Kokeiltu on ja toimi erittäin hyvin. Ja toimii edelleen.

 

[Vakava paikka]

Jos miehesi ei ole yksityisyrittäjä, on hän yksinkertaisesti tyhmä tehdessään ympäripyöreitä päiviä ja viikonloppuja. Totuus on, että toistaiseksi kukaan ei Suomessa pakota tekeämään pitkää työpäivää, tosin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Siellä maksetaan myös tosin pitkän työpäivän korvauksena palkan lisäksi optioita, eipä taida oma miehesi olla kuin pelkällä kuukausipalkalla?

Vaikka miehesi palkka näennäisesti olisi hyvä, kun sen jakaa OIKEILLA työtunneilla, voisitte yllättyä miten pieneksi tuntipalkan osuus loppujen lopuksi jää, etenkin kun ottaa huomioon Suomen progressiivisen verotuksen.

Jos miehesi olisi järkevä, ja olisi huolissaan omasta terveydestään (perheen menettäminen terveyden menettämiseen on loppujen lopuksi pienempi paha), niin hän alkaisi pikku hiljaa etsiä järkevämpää työtä, vielä kun siihen kykenee. Siinä vaiheessa kun burn-out vaivaa ja yritys on imenyt hänestä parhaat mehut, hän tuskin enää ""kelpaa"" moneen firmaan.

Kaikissa yrityksissä ei ole samalla tavalla kuin miehen nykyisessä työpaikassa, joten jos hän haluaa elää pitkän elämän ja ehkä olla täysissä ruumiin ja mielen voimissa vielä eläkeiässä, olisi työpaikan vaihto tässä vaiheessa erittäin suositeltavaa.

 

[anna]

Tiedän surullisen tarkasti tunteen Meillä ihan sama tilanne! Eikä siitä voi olla onnellinen, on lapseton tai ei, jos omaa miestään ja perhe-elämää itselleen kaipaa. En itse innostu rahasta, en itsenäisyydestä enkä ajasta, sillä olen mennyt yhteen toisen kanssa saadakseni itselleni elämänkumppanin, en ainaisen yksinäisyyden.

ihan samoin minäkin olen huolissani myös mieheni jaksamisesta, kun ei ole aikaa harrastaa tai ihan vaan levätä, koska elämä on työtä tai unta, ei juuri muuta.

Mieheni on ihana, huomaavainen ja rakkain, mutta en tiedä kauanko tätä jaksan katsoa. Voi olla, että voisin tyytyä vähempään saadakseni enemmän aikaa ja yhteistä elämää jonkun toisen kanssa.

 

[koetttttu]

Meillä ei tilanne ollut noin paha, siis fyysisesti oltiin enempi kotona, mutta ei henkisesti. Lopputulos BURN OUT! Miehesi on naimisissa työnsä kanssa, ei enää sinun, sinä ole vain kämppis nykyään, etkö ole huomannut!

 

[Ghita G.]

Töitä voi tehdä paljonkin, mutta jos henkinen yhteys puuttuu, niin se on paha juttu. Onko tilanne erilainen lomalla?