Meillä oltiin myös niin köyhiä, ettei ihan joka päivä ollut kunnon ruokaa pöydässä. Häpesin kotiani, vanhempiani, vaatteitani ja vaikka mitä. Ja pilkattiin minuakin. Aika nuorena, 15-vuotiaana, menin ilta- ja viikonlopputöihin ja kustansin itse omia ostoksiani, koska koin olevani osaltani vastuussa perheen toimeentulosta. Sen jälkeen opiskelin, otin opintolainaa, tein töitä opintojen ohella, valmistuin ja nykyään koen olevani hyvätuloinen. Tarkka rahoistani olen yhä.
Minusta kaikenlaisista oloista voi saada hyvän pohjan elämälleen. Tuskin minusta olisi tullut yhtään sen onnellisempi rikkaassa perheessä; loppujen lopuksi. Nuorena opin, että pitää itse vastata itsestään ja tehdä elämästään hyvä. Kaikkea ei voi saada ja jos jotain todella haluaa, sitten pitää tehdä töitä. Voihan sitä halutessaan säästää bemarin, mutta sitten ei saa nahkasohvaa eikä etelänmatkaa. Elämä on valintoja.
Sitä paitsi lapsuuden köyhyys on meillä tiivistänyt sisarussuhteita. Yksi sisaruksista opiskelee tällä hetkellä ja muut auttavat rahallisesti aina silloin tällöin, koska tiedämme mitä opiskelijaelämä on. Samoin itse tiedän, että jos talossa tulee isompi remontti tai muu vastaava vastoinkäyminen osuu kohdalle, apuja löytyy niin rahallisesti kuin ajallisestikin. Eli oikeasti ajatellen, enpä tiedä oliko koyhä elämänalku niin kauhean paha juttu.