Tyytymätön äiti

[kolmatta odotellessa....]

"Me vanhemmatkin haluamme usein opettaa lapsille arjensietokykyä, jotta he oppisivat itse käyttämään mielikuvitusta ja viihtymään itsekseen ilman viihdyttämistä. Itse asiassa sitä samaa taitoa voisi opettaa vanhemmillekin!!!"

Niin totta!

Ja kaikki mitä suorittamisesta puhuit on myös totta. Luulen, että vaikeinta on niillä, jotka ovat aina tottuneet suorittamaan kovasti eikä osaa arvostaakaan itseään ellei tee sitä.

 

[jahkaus]

Mutta keskustelijoiden negatiivisista tunteista tulee sellainen fiilis, että onkohan kyseessä nyt tämä kuuluisa "mullehetikaikki-mikään-ei-riitä"-sukupolvi? Haetaan kaikessa jotakin "täydellistä" onnea, oli se ura tai perhe tai harrastukset, ja sitten itketään kun kaikki ei menekään niinkuin unelmissa.

Mua ärsyttää että tämä sukupolvi leimataan usein avottomaksi ja ties miksi. Ihan niinkun yhtä ikäryhmää voitaisiin kerta laakista pistää tiettyyn muottiin. Eiköhän joka vuosikymmen/sata ole ollut erilaisia ihmisiä ja varmasti monet ovat olleet ennenkin tyytymättömiä tai väsyneitä elämäänä. Aiemmin ei ollut paljon lupa valittaa. Kyselkää vaikka äideiltänne tai mummoitanne, ihan samalla tavalla he ovat puristaneet käsiä nyrkkiin ja itkeä pillittäneet salaa.

Lopetetaan nyt se menneiden aikojen haikailu, eihän me edes tiedetä niistä ajoista itse paljoakaan.

Minusta nuo ovat ihan normaaleja tuntemuksia... mutta aikansa kutakin. Ei nämä taaperovuoden kauan kestä, onneksi ja valitettavasti Lapsi sai juuri 2-vuotistervehdyksen seurakunnalta, ja siinä oli kirjoitettu pätkä vanhemmille. Teksti alkoi että 2-vuotias osaa olla samaan aikaan ihana ja raivostuttava.... Miksi sitä ei saa sanoa ääneen jos kirkkokin uskaltaa tuollaisen kortin lähettää

 

[Amaruula alkup.]

Kiitos (lähes) kaikille ajatuksella kirjoitetuista kommenteista. Sain paljon uusia näkökulmia pohdintojeni tueksi. En silti suostu ottamaan huonon äidin leimaa tai ala epäillä, ettenkö olisi riittävän hyvä vanhempi. Vaikka joitakuita kirjoitukseni pöyristyttikin. (Nekin kommentit ovat kyllä ihan oikeutettuja. )Kukin meistä voi kaiketi vielä kypsyä ihmisenä ja äitinä. Eikös se ole jo ihan hyvä lähtökohta, että tunnustaa epätäydellisyytensä ja hakee muutosta toimintamalleihinsa.

On totta, että olen melko nuori, mutta luulenpa, että orastava kolmenkympin "kriisi" on kuitenkin lähempänä, kuin murrosikä. Pientä kapinallisuutta ja itsekkyyttä kuuluu kyllä perusluonteeseeni.

Mietin myös perheeni tilannetta tarkemmin. Mies on aktiivisesti työelämässä ja myös opiskelee. Itse olen täysipäi(väi)nen opiskelija. Olen oikeastaan aika paljon yksin lapsen kanssa, vaikka mies siis kyllä osallistuu aina kotona ollessaan. Kärsin myös "kroonisesta hellyyden puutteesta". Miehen tullessa kotiin, olen usein puhki päivän opinnoista ja lapsen kanssa touhuamisesta, että kaipaisin mieheltä hellyyttä ja henkistä tukea. Mieheni taas monesti haluaa olla kotiin tultuaan rauhassa. Väsynyt hänkin. Tuntuu siis epäreilulta, että itse teen paljon toisten puolesta, kuuntelen kiukut ja murheet, hoidan kaupassakäynnit ja ruoanlaitot yms. mutta itse en saa keneltäkään tarvitsemaani läheisyyttä ja kumppanuutta. Olen puhunut tästä miehelle, mutta hänen mielestään "minulle ei riitä mikään". Viimeksi eilen tulin sanoneeksi, että olemme ennemminkin "arjen pyörittämis yksikkö", kuin perhe, jonka jäsenet tukevat toisiaan. Meillä miehen kanssa ilmeisesti vallitsee tämä ns. rankkuuskilpailu, jossa kumpikin kokee oman roolinsa rankemmaksi, kuin toisen.

Yhdessä kirjoituksessa puhuttiin äidin roolista ja siitä, että sitä on turha jaotella erilliseksi osaksi elämää. Se on ihan totta, olen opiskeleva äiti. Myönnän, että tämä voi olla myös yksi niistä asioista mikä kohdallani käytännössä ei mene niin. Kaikki ystäväni ovat vielä toistaiseksi lapsettomia ja se osaltaan varmasti vaikuttaa siten, että yritän heidän kanssaan olla "kuin aina ennenkin". Myös se kirjoitus osui aika nappiin missä kysyttiin, että tunnenko todella olevani äiti. Jostain syystä tunnen oman äitini sekä etenkin anoppini seurassa itseni ns. pikkuäidiksi, jonka toimintaa nämä "oikeat emot" kyttäävät. Alusta asti sellaista hiljaista päällepäsmäröintiä ja omien toimintatapojeni väheksymistä ja tahallista toisintoimimista. Olisi pitänyt olla silloin tiukempi. Hmm..ehkä en arvosta itseäni tarpeeksi.

Ajatuksia siis heräsi todella paljon, kiitos kirjoitustenne. Nyt en kuitenkaan enää muista mitä minun piti kommentoida, joten katsotaan miten keskustelu etenee, jos etenee.

Kiitos.

 

[12014]

Kyllä sinä ihan normaalilta esikoisen äidiltä kuulostat. Minä olen jo kolmenkympin rajapyykin ylittänyt ja esikoiseni on 2½-vuotias. Aivan samoja tuntemuksia on minullakin ollut kuin sinulla ja olen vielä kaiken lisäksi tosi lyhytpinnainen ja tempperamenttinen. Osaksi johtuu varmaan siitä että tyttäremme on todella vilkas ja vaativa tapaus; ei mikään adhd mutta sekä neuvolassa että tarhassa ovat asian myös huomanneet. Kaverieni suurinpiirtein samanikäiset lapset ovat paljon rauhallisempia tapauksia. Riippuu siis varmaan paljon myös lapsesta, miten äiti jaksaa päivän rutiinit pyörittää. Oletko nähnyt elokuvan "päiväni murmelina", missä Bill Murray elää samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Tyyppi yrittää muuttaa asioita, silti joka aamu herää samaan päivään ja tekee samat virheet uudelleen ja uudelleen.
Yhtä toistoahan tämä on ollut, samat rutiinit joka päivä, samat kiellot sataan kertaan ja kärsivällisyyttä koetellaan mutta nyt pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä että eihän tämä maailman mahdottomin tehtävä ole. En oikein osannut rennosti suhtautua äitiyteen; vasta nyt tajuan että tuo pieni ihminen on minun lapseni ikuisesti; minä olen se, johon hänen pitää luottaa ja joka on aina paikalla kun apua tarvitaan. Nyt odotan toista ja uskon että osaan jo vähän relata, kun tätä kokemusta jo jonkin verran löytyy. Toiset ovat valmiita äidiksi heti, meiltä toisilta se ottaa enemmän aikaa. Se, että joku syyttelee uusavuttomaksi tms. osoittaa minusta vain sunnatonta pätemisen tarvetta ja huonoa itsetuntoa.
Yritä vain muistaa kaikki hyvät hetket ja se, että tämä on loppujen lopuksi todella lyhyt aika. Haleja ja hyvää Joulun odotusta!

 

[jaana2]

Itsellä ainakin jaksamiseen on vaikuttanut viime aikoina tämä loppuvuoden synkkä sää ja loputon pimeys! Lapsella ei riitä pinna olla pitkään samassa paikassa, joten siitäkin syystä ulkoilu on ihan välttämätöntä. Maa on täynnä jääpohjaisia lätäköitä ja kaikkea mikä vaikeuttaa kulkemista. Pieni jalka lipeää aina, sitten taas huudetaan naamallaan vedessä... Ulos mennään huutaen ja sieltä tullaan pois huutaen... Lapsella on voimakas ei ei -kausi, joten kaikkea vastustetaan. Itseä väsyttää kauheasti, lapsella virtaa joka päivä vaan enemmän ja enemmän... Tekisi mieli kääriytyä viltin alle lukemaan kirjaa mutta se onnistuu ehkä viiden vuoden päästä, jos sittenkään. Samoin lapsen räkätaudit, astmakohtaukset ja valvominen tekevät arjesta rasittavaa. Lapsia on toistaiseksi vain yksi, joten siinä mielessähän tämä on tosi helppoa.

Odotan niin kovasti kevättä ja kesää, jolloin pistetään vaan lippis päähän ja juostaan pihalle! Luulen että monella muullakin taaperon äidillä elämä helpottaa kummasti kunhan päästään tästä kurahousukaudesta eroon

Tuo päiväni murmelina -vertaus oli kyllä erinomainen!

 

[mom for three]

AP täydensi alkuperäistä viestiään. Siinä hän puhui tyytymättömyydestä parisuhteeseen. Luulenpa, että isoin ongelma AP:lla ei olekaan siinä, että hän lähtee mukaan lapsen kiukutteluun vaan siinä, että muiden elämän osa-alueitten ongelmat ikään kuin purkautuvat silloin, kun lapsen kanssa on tiukkoja tilanteita.

Olen itsekin valitettavasti ollut vastaavassa tilanteessa, jossa tosin opiskelin työn ohessa. Mieheltä en saanut arvostusta, kunnioitusta ja tukea sen paremmin kuin hellyyttäkään. Kumpikin meistä koki antavansa parisuhteelle ja perheelle enemmän kuin toinen. Kiistelimme toisiamme vastaan, vaikka meidän olisi pitänyt puhaltaa yhteen hiileen. Meille kävi klassinen virhe eli lapset tulivat väliimme etäännyttäen meitä kauemmaksi toisistamme. Meille lasten piti olla rakkauden hedelmiä ja unelmien täyttymys. Sitä he olivatkin, mutta me vanhemmat unohdimme hoitaa parisuhdettamme.

Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt olla kotiäitinä pidempään tai jättää opiskelu tehtäväksi myöhemmin esim. 3-4 vuoden päähän. Osa-aikainen työnteko jommalta kummalta olisi myös ollut hyvä ratkaisu. Ehkä asuntolainaakin olisi voinut lyhentää kevyemmällä tahdilla tai vaikka asua vuokralla vähän pidempään, että perhetilanne ei olisi ollut niin kireällä. Tuntui, että kaikki elämän osa-alueet olivat liian ahdistavia: parisuhteelle ei ollut aikaa (etääntyminen), lapsista huono omatunto (tiuskin ja oli huono omatunto siitä, ettei ole riittävästi aikaa), opiskelumenestys heikkoa (ei ollut voimia lukea ja koko ajan siitä huono omatunto), koti rempallaan (olisi pitänyt ottaa rennommin, mutten tiennyt että miten), kaverisuhteet rempallaan (olisi ollut ihana nähdä, muttei löytynyt siihenkään voimia) ja työ stressasi (pomolle suurkiitos, että jaksoi katsella minua, vaikkei työpanokseni kovin kummoinen ollutkaan).

Olen varma, että sama ihminen paremmassa elämäntilanteessa sietää asioita ihan toisella tavalla, kun olosuhteet muuttuvat. Jos on jo valmiiksi stressaantunut ja ahdistunut, niin ei tarvita kovinkaan isoja lisärasituksia, että kokee suurta sietämätöntä tuskaa siitä, ettei meinaa kyetä hillitsemään tunteitaan.

 

[öööö...]

[/quote]
Voi hyvänen aika, mitähän näistäkin lapsiparoista tulee aikuisena.... ap;nkin olisi ehkä kannattanut pysyä lapsettomana!!!!! Kyllähän KAIKKI joskus väsyy, mutta tällaisia ajatuksia, ei ikinä ole mieleen edes tullut... "lapseni orja... käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti..." huh huh!

"välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta."

"yksinkertaisetkin asiat vaativat nyt massiivista säätämistä, suunnittelua ja valtavien tavaramäärien siirtelyä. Tuntuu, että koko ajan täytyy hillitä itseään, ja jokainen sana pitää asetella hemmetin tarkkaan, jotta homma ei lähtisi käsistä"


Mikä ihme uusavuttomuus on äitiyteen iskenyt?? Hakekaa neuvolasta apua tai edes keskustelette asiasta siellä, ettei todellakaan lähde äitiys käsistä.

[/quote]


Typerys... Pistetään vaan päät pensaaseen ja teeskennellään pyhiä äitejä!!

 

[ööööö;lle]

Voi hyvänen aika, mitähän näistäkin lapsiparoista tulee aikuisena.... ap;nkin olisi ehkä kannattanut pysyä lapsettomana!!!!! Kyllähän KAIKKI joskus väsyy, mutta tällaisia ajatuksia, ei ikinä ole mieleen edes tullut... "lapseni orja... käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti..." huh huh!

"välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta."

"yksinkertaisetkin asiat vaativat nyt massiivista säätämistä, suunnittelua ja valtavien tavaramäärien siirtelyä. Tuntuu, että koko ajan täytyy hillitä itseään, ja jokainen sana pitää asetella hemmetin tarkkaan, jotta homma ei lähtisi käsistä"


Mikä ihme uusavuttomuus on äitiyteen iskenyt?? Hakekaa neuvolasta apua tai edes keskustelette asiasta siellä, ettei todellakaan lähde äitiys käsistä.

[/quote]


Typerys... Pistetään vaan päät pensaaseen ja teeskennellään pyhiä äitejä!![/quote]


Taidat itse olla typerys, pensaassasi.
En ole pyhä äiti, eikä minun tarvitse sellaista edes teeskennellä.
Voi kun lukisitte oikeesti järjellä nuo edellä olevat lainaukseni. Eikä sillä ole tarkoitus haukkua ketään, vaan herätellä, että on oikeasti jotain pielessä! Kaikki väsyy joskus, tottakai, mutta noin pahoja tunteita omasta lapsestaan..

 

[joulumuori55]

Voi hyvänen aika, mitähän näistäkin lapsiparoista tulee aikuisena.... ap;nkin olisi ehkä kannattanut pysyä lapsettomana!!!!! Kyllähän KAIKKI joskus väsyy, mutta tällaisia ajatuksia, ei ikinä ole mieleen edes tullut... "lapseni orja... käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti..." huh huh!

"välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta."

"yksinkertaisetkin asiat vaativat nyt massiivista säätämistä, suunnittelua ja valtavien tavaramäärien siirtelyä. Tuntuu, että koko ajan täytyy hillitä itseään, ja jokainen sana pitää asetella hemmetin tarkkaan, jotta homma ei lähtisi käsistä"


Mikä ihme uusavuttomuus on äitiyteen iskenyt?? Hakekaa neuvolasta apua tai edes keskustelette asiasta siellä, ettei todellakaan lähde äitiys käsistä.

Typerys... Pistetään vaan päät pensaaseen ja teeskennellään pyhiä äitejä!![/quote]


Taidat itse olla typerys, pensaassasi.
En ole pyhä äiti, eikä minun tarvitse sellaista edes teeskennellä.
Voi kun lukisitte oikeesti järjellä nuo edellä olevat lainaukseni. Eikä sillä ole tarkoitus haukkua ketään, vaan herätellä, että on oikeasti jotain pielessä! Kaikki väsyy joskus, tottakai, mutta noin pahoja tunteita omasta lapsestaan..

[/quote]

En laita päätä pensaaseen, mutta karmealta kuullostavat lainatut kommentit omista lapsista. En ole pyhimys, normaali kahden lapsen äiti. AP:n kannattaa hakea apua ajoissa, ettei oikeasti lähde homma käsistä.

Jokainen voi tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti, ei se tarkoita tekopyhyyttä tai muuta negatiivista. Kannattaa miettiä onko hyvä, rakastava ja rauhallinen äiti lapsilleen. Jos ei siihen pääasiassa pysty lapset kärsivät, se on varma. Ajoittaiset huonotuulisuudet lapsi tietenkin kestää, mutta jos hänellä on koko ajan 'ei toivottu' olo se kyllä jättää jälkensä. Lapset ovat herkkiä vaistoamaan hoitajansa tunnetilat.

 

[mami5]

Noihin typeriin välikirjoituksiin en ota kantaa mutta ap. jälkimmäinen kirjoituksesi selvensi hyvin tilannettasi ja ajatusmaailmaasi, samoin tulee minullekkin noita hellyyspuuskia ja omaan jaksamiseeni taloudenpidossa kuin lastenkin kanssa vaikuttaa todella paljon oma mielenvirkeyteni.
Vietämme mieheni kanssa viikottain illan/kaksi ihan kahdestaan, käymme ulkona syömässä, elokuvissa jne. sekä pari kertaa vuodessa pidemmällä reissulla ihan kahdestaan. Tapaan ystäviäni myös viikottain ja tyttöjen illan vietämme kerran kuukaudessa, pienet piristykset siihen arkiseen rutiiniin tuovat lisäpotkua ja viimeksi tänään mökkihöperyyden iskettyä pakkasin tytön autoon ja menimme pistäytymään työpaikallani (päiväkodissa) jossa vierähti useampi tunti

 

[kaikettaja]

Kaikkea et voi elämässäsi saada. Jos ahnehdit kaikkea, voi käydä niin, että menetät paljon. En halua maalata piruja seinille, mutta jos opiskelun, äitiyden ja vaimon roolien yhdistäminen on rankkaa, niin mieti, voisiko asioita tehdä toisella tavalla vähän rauhallisempaan tahtiin. Välttämättä oikea vaihtoehto ei ole se, että yrität yhä edelleen sinnitellä opinnoissa, vaikka lapset sitten jäisivät huonommalle hoidolle...

Priorisointi on avainsana. Keskity oleelliseen, karsi epäoleellista pois. Niille epäoleellisillekin asioille löytyy aikansa ja paikkansa.

Tuossa on taidettukin jo ehdottaa jotain vaihtoehtoja, joten ehkä opiskeluvauhdin hidastaminen esimerkiksi voisi olla ratkaisu siihen, että lapsille ja parisuhteelle jäisi enemmän aikaa. Myös maksullisia hoitopalveluita ei kannata vähätellä, jos niillä saa parisuhdetta parannettua, mikäli ette muuten löydä aikaa. Myös miehen kannattaisi miettiä vastaavat asiat itsekseen, että mitä hän haluaa elämältä ja olisiko nyt sellainen hetki, että pitäisi ottaa vähän aikalisää ja rauhoittua.

 

[kokemuksen ääniä]

Se on suurin vaiettu asia naisen elämässä, että rakkaus ei automaattisesti olekaan suurimman onnen ja tyytyväisyyden lähde. Vaikka lasta rakastaisi miten, äitiys voi tuntua itselle väärältä elämäntavalta, ahdistavalta vankilalta.
Sama koskee parisuhdetta, mutta epätyydyttävästä miessuhteesta sentään saa puhua ääneen. Siitä ei saa, jos äitiys olikin pettymys.

 

[assertti]

Se on suurin vaiettu asia naisen elämässä, että rakkaus ei automaattisesti olekaan suurimman onnen ja tyytyväisyyden lähde. Vaikka lasta rakastaisi miten, äitiys voi tuntua itselle väärältä elämäntavalta, ahdistavalta vankilalta.
Sama koskee parisuhdetta, mutta epätyydyttävästä miessuhteesta sentään saa puhua ääneen. Siitä ei saa, jos äitiys olikin pettymys.

Nin totta. Kiios kun kirjoitit tämän. Mua jotenkin lohduttaa

 

[Amaruula]

"kokemuksen ääniä" , sinäpä sen sanoit. Ja siltikin, aion löytää ihanan yhteisen sävelen mieheni ja lapseni kanssa, joita niin kovasti rakastan, mutta joiden kanssa on välillä rasittava elää.

 

[aina sitä jaksaa]

Niin, kyllä se äijäkin ärsyttää välillä tosi paljon, mutta aina sitä vain jaksaa jatkaa sen kanssa. Samoin se lasten kanssa menee. Rakkaus niihin vain on vielä suurempaa..

 

[Kannattaisi miettiä ettei kaduta pahasti]

Ja sitä vielä, että ellei jaksa lapsiaan, ei jaksa itseäänkään. Eli jos itse on tasapainoinen (eri syistä: parisuhde, ihmissuhteet, itsetunto jne) ja rauhoittanut elämän sopivasti lasta varten, on ihme, jos vielä lapsen kanssa tuntuu tosi vastenmieliseltä.

Nämä on asioita joita kadutaan sitten kuolinvuoteella, jos lasten lapsuus pääsee lipsahtamaan ohi omissa jutuissa. Lasten lapsuus menee nopsaa vauhtia ohi. Meillä on vain yksi mahdollisuus heidän kanssaan, toista ei tule. Sen sijaan kaikessa muussa (opiskelut, työelämä jne) on mahdollista "aloittaa aina uudelleen".

Niin monet haluavat lapsia eivätkä saa. Ehkä jotkut herättäisi vaikka se, että lapselle tulisi vakava sairaus. Kamala ajatus, mutta tuntuu, että jonkun kunnon herätyksen nämä ihmiset tarvitsisivat, että huomaavat että lapset on se tärkein asia. Ja että se myös priorisoidaan ykköseksi, ihan oikeasti.

 

[Kannattaisi miettiä ettei kaduta pahasti]

Totta kai tässä on vielä rajanvedosta kyse. Jokaista rasittaa joskus ja välillä, mutta jos koko ajan tuntuu kuin olisi lasi läikkymässä yli lasten kanssa..

Kyllä pienikin lapsi vaistoaa äidin levottomuuden ja stressin - tai esim. sen, että ajatukset ovat muualla, dediksissä tai tenteissä. Silloin kitinää ja levottomuutta voi tulla vain lisää, koska se on vain tapa saada huomiota (pahalla sitten ellei hyvällä).

Kyllä lapsen tulisi saada tuntea, että äitikin nauttiin hänen kanssa olemisesta suurimman osaa aikaa. Ei teeskennellä tarvitse, jokaisella on huonoja päiviä, mutta jos lapselle tulee olo, että on aina riesa ja ei haluttu.

Jatkuva kitinä (ja huomionhakeminen sillä) voi olla merkki, että perusturvallisuudessa on jotain häikkää. Ja kannattaisi itekin miettiä, että antaako sitä huomiota hyvällä vai vasta sitten pahalla. Jos sitä antaa vasta pahalla (kitinällä, kiukuttelulla), niin sitä käytöstä saa varmaan vastaan yhä enemmän ja kierre on valmis.

 

[lisäksi muuten]

Kannattaisi myös miettiä, haluaako TODELLA lapsia, ja äidiksi. Siitä esitellään niin vahvasti vain se vaaleanpunainen pinta, ja vakuutellaan että "kyllä se valtava rakkaus korvaa kaiken". Aina homma ei vaan mene niin, mutta kaikki ei välttämättä mieti omia toiveitaan loppuun asti, kun se lasten haluaminen/ tekeminen on niin oletusarvoinen juttu - KAIKKIHAN haluaa lapsia, tietysti!
Kaikki eivät halua, se pitäisi hyväksyä myös itsessään. Se ei tee ihmisestä huonoa, että tuntee itsensä oikeasti.

 

[Amaruula]

Itsessäni ei ainakaan ole ennustajan vikaa (että olisin varmaksi tiennyt millaista kaikki tulee olemaan)ja kieltämättä jotkut tunteet ovat tulleet aika kulman takaa. Tunteiden tukahduttaminen, niitä käsittelemättä ei mielestäni tässäkään asiassa liene kovin hedelmällistä ja rakentavaa. Kuka tietää, jos vaikka olisinkin ollut enemmän sinut äitiyteni ja elämäni kanssa, jos olisin saanut lapsen vasta muutaman vuoden päästä, ei voi tietää myöskään sitä, että olisinko silloin ollut työelämän pyörteissä ja entistä väsyneempi.

Kaikkien ei todellakaan tarvitse hankkia lapsia, siksi aina hämmästelen äitien ja velojen jatkuvaa "sotatilaa". Sehän on jokaisen yksilön oma valinta. Kummatkin yhtä hyviä ratkaisuja.

Minä kyllä olen aina tiennyt, että haluan lapsia, mutta kuten sanottua en arvannut (ja kuinka olisin voinutkaan) että mitä kaikkia tunteita tuo äidiksi kasvaminen tuokin tullessaan. En todellakaan odottanut pelkkää ihanuutta ja ruusuilla tanssimista. En ehkä myöskään niitä kaikkein voimattomamampia hetkiä. Tässähän opin.

P.S Tänään on ollut hyvä päivä. Ollaan leikitty "muronmetsästystä" ja tunnistettu ulkona lintuja. Ripustettu yhdessä pyykit ja valmistettu lounas. Röllitanssien jälkeen olikin lapsen aika käydä päiväunille ja halailujen jälkeen lapsi, vihreä pikkuauto, nalle Puh, Sammakki, sekä lego-ukkeli nukahtivat omaan sänkyynsä. Äiti juo nyt kahvia.

 

[Äpyli77]

Itse en suosittele kaiken raivaamista lapsen tieltä pois, vaan vaikka kieltäminen ja opettaminen voi tuntua raskaalta (eri juttu vaaralliset esineet), meillä se on ainakin ollut lyhyehkö aika ja palkinnut niin, ettei vierailla mennä laatikoille ym. eikä tarvitse joka paikassa varoa. Ei maailmassa muutenkaan raivata kaikkea lapselle sopivaksi;-)

Toi on muuten ihan totta! Ei kannata kaikkea nostella ylemmäs ja piilotella, koska niin ei voi olla tekemässä aina ja joka paikassa mihin menette! Kylässä tai muualla. On vaan opeteltava että ei on ei ja se siitä! Ja toi on tärkee pointti että ei maalimaa voi tehdä lapselle sopivaksi!
Ja mielestäni erilaisten tunteitten näyttäminenkin pienelle lapselle on tärkeää, koska se on elämää! Kun olen iloinen, olen avoimesti sitä! Kun ärsyttää tai on paha mieli tuon sen esiin niinkuin ennenkin. Ei siinä palvele itseään eikä lasta olemalla hymyssä suin aina vaikka kuin vee...ituttas!

 

[sdfasdf]

Riippuu vähän iästä, miten kaikkea raivaa tieltä pois. Kyllä mä ainakin helpotan jo omaakin elämääni sillä, että ihan pienen juuri liikkumaan oppineen tieltä raivaan kaiken vaarallisen ja kielletyn pois. Kiellot eivät auta sen ikäiselle mitään. Siinä vaiheessa kun oppii edes sanan EI merkityksen, asia on eri. Kyllä siinä kun 2-3 vuotiaasta kaikki on kotona "normaalisti", oppii käytössäännöt ja sen, mihin ei saa koskea. Ei sitä vielä 1-vuotiaalle niin tarvitse terottaa, ajan haaskausta se kuitenkin on kun ei vielä ole mitään järkeä päässä eikä edes ymmärrä ei-sanan merkitystä.

Ja totta kai on hyvä näyttää kaikki tunteet avoimesti. Jos on huono päivä, on huono päivä. Ja jos on iloinen, on iloinen. Kunhan ei aina ole tosi huono päivä, se voi olla pelottavaa lapselle...

 

[mami5]

En ole koskaan "raivannut" kotia ns. lapsiystävälliseksi, vaan kyllä sen lapsen on täytynyt oppia ettei kukkaan kosketa, eikä kynttilään työnnetä pikku sormia, cd levyteline ei ole purkamista varten jne...
Huumoria ja kärsivällisyyttä tuo vanhemmilta vaatii, mutta kärsivällisyys palkitaan kyllä
Ystäväpiirissäni on muutama lapsi joiden tieltä on kaikki nosteltu pois ja siinä on vanhemmilla tekemistä, kun juoksevat hänen perässään kyläreissulla kieltäen ja vahtien, sillä kaiken käsien ulottuvilla kielletyn olevan yrittävät kiskoa alas.
Nuorimmaisen kanssa 1.10 kaupassa käydessämmekin tavarat saavat olla hyllyssä ja hän ottaa ainoastaan sen minkä äiti/isä näyttää ja laittaa ostoskärryyn.

 

[Tiiamaaria]

En lukenut kaikkia viestejä, mutta kommentoin silti.

Täytyy muistaa, että nyky-yhteiskunta on aika erilainen kun missä esim vanhempamme saati sitten isovanhempamme ovat eläneet. Nykyään äitiyden kanssa jäädään tosi usein aika yksin, ilman lähellä asuvan suvun naisten tukea. Ennen oli elämä paljon yheisöllisempää, nykyään asutaan kerrostaloissa ja ollaan aika pitkälle omissa oloissa, tai ainakin sosiaaliset kontaktit ovat aika lailla omalla vastuulla.

Minä voin ainakin myöntää, että välillä menee hermot. Lapseni on nyt puolitoistavuotias. Meillä ei ole mitään tukiverkkoja, vanhempamme asuvat eri paikkakunnalla ja elävät omaa elämäänsä, ts. eivät ole kiinnostuneita hoitamaan edes silloin tällöin omia lastenlapsiaan. Olemme käyneet viitisen kertaa jossain kaksin lapsen olemassaolon aikana, esim ulkona syömässä, kun ystäväni on hoitanut lasta. Nyt tämä ystävä odottaa omaa lasta joten siihen loppuu sekin hoitoapu.

Mielestäni tämä äidin rooliin sopeutuminen on jatkuvaa opettelua. Aluksi ottaa aikansa tottua siihen, ettei itse voi päättää omista aikatauluistaan tai edes siitä, milloin nukkuu tai syö. Kaikki menee lapsen ehdoilla. Itse en edes ollut ennen lapsen saamista mikään menevä ihminen,vaan kotona viihtyvä ja rauhallinen, juoksut oli juostu. Silti muutos tuli jonkinlaisena shokkina. Totta kai rakastan lastani ja nautin päivittäin hänen hoitamisestaan ja ihanista hetkistä, mutta välillä olen myös niiin poikki ja kurkkua myöten täynnä rutiineja, kiukuttelua, sotkemista ym. että tekisi suoraansanottuna mieli huutaa ja repiä tukkaa päästä. Osaan toki hillitä itseni, mutta välillä siis olen aivan poikki. Ei siinä ole mielestäni mitään moitittavaa, olen jutellut muiden pienten lasten äitien kanssa ja nämä tunteet ovat yleisiä. Ne voi rauhassa tuntea ja purkaa vaikkapa liikuntaan tai mihin ikinä keksiikään. Ei se tee kenestäkään huonoä äitiä.

 

[*<:]

Suurin osa niistä äideistä, jotka väittävät, etteivät ole tunteneet ap:n kuvaamia tunteita edes jossain muodossa, valehtelevat itselleen.

Hyvä kirjoitus "Tiiamaaria".

 

[kkkk9]

Itse olen nostellut tavaroita lapsilta pois paristakin eri syystä. Yksi syy on se, että lapseni ovat oppineet aikaisessa vaiheessa kävelemään. Esimerkiksi esikoinen osasi jo 7 kk:n ikäisenä kiivetä raput yläkertaan ja 10 kk:n ikäisenä hän jo käveli. Koska hän on liikunnallisesti lahjakas, niin hän tosiaan osasi myös kiivetä kirjahyllyä pitkin ylöspäin... Äly ei hänellä kuitenkaan ollut sen kummallisempi kuin muillakaan tuon ikäisillä, joten myönnän itse, että oli todella raskasta ravata 10 kk vanhan lapsen perässä kylässä, kun ystävälläni oli puoli vuotta vanhempi rauhallinen lapsi, joka liikunnallisesti oli samalla tasolla kuin oma lapseni, mutta henkisen kehityksen osalta ihan eri maailmasta.

Tämä raivaaminen on ollut tilapäistä ja se on ollut itselleni keino päästä vähän helpommalla, jottei itse suutu lapselle turhasta. Esimerkiksi meillä olohuoneessa ollut iso myrkyllinen kasvi oli sellainen, että en olisi antanut itselleni anteeksi, jos lapsi olisi sitä syönyt. Samoin CD-levyjä meillä on ollut satoja, joten CD-hyllykön kaataminen olisi paitsi hirmuinen sotku ja rahallinen menetys niin jo ihan konkreettinen vaaran paikka.

Tämä vilkas esikoinen on jo murrosiässä, mutta hänen vauva-aikainen perusolemuksensa on yhä sama. Yhä edelleen hänellä on hirveästi energiaa ja mielenkiintoa asioita kohtaan. Myös liikunnallisuus ja musiikki ovat hänelle tärkeimmät asiat elämässä. Kaverisuhteitakin on enemmän kuin minulla kaikkina opiskeluvuosina yhteensä. Se kaverini puoli vuotta vanhempi lapsi on taas enemmän omissa oloissaan oleva rauhallinen, analyyttisemmin asioihin suhtautuva tapaus.

Tämä kodin raivaaminen on yksi esimerkki siitä, että eri ihmisillä toimii eri asiat. Me äidit mutta myös lapset olemme yksilöitä ja toimimme vauvasta asti eri tavalla. On eroja nukkumismäärissä, ärtyvyystasossa, liikunnallisuudessa, puheenkehityksessä, musikaalisuudessa jne jne.

Jokaisen pitää luoda se oma äitiys ja oman äitiyden puitteet. Ikäviä rutiineja voi opetella sietämään ja tehdä niitä asioita enemmän, mistä itse tykkää. Koska itse tykkään hirveästi musiikista, niin olen sitten laulanut ja hyräillyt raskausajasta asti lapsille ja jatkanut sitä sitten vaipanvaihtojen, pukemisen yms. yhteydessä. En myöskään ole kauheasti tykännyt istua hiekkalaatikon reunalla, vaan mieluummin kävellyt lasten kanssa metsässä.

Allekirjoitan täysin sen, että kun parisuhde on kunnossa, niin jaksaa paremmin lasten kanssa.

Joku tuossa aiemmin jo kirjoittikin siitä, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaankin. Jos on rauhallinen ja antaa aikaansa lapsille, niin se kyllä palkitsee myöhemmin. Jos hoitaa lapsia vähän kuin "vasemmalla kädellä", niin ongelmia voi näkyä lapsessa vaikkapa levottomuutena. Jos lapsi ei esimerkiksi saa tarpeeksi syliä ja hellyyttä, niin se voi sitten näkyä vasta murrosikäisenä epämääräisenä pahana olona. Minä olen näiden kolmen kanssa kyllä ihan selkeästi huomannut sen, että he matkivat käyttäytymistä ja asioihin suhtautumista omilta vanhemmiltaan selkeästi. Jos esimerkiksi tekemisistä (maitomuki kaatuu, lelut levitelty kaikki lattialle jne) alkaa hirveä huuto, lapsi säikähtää ja se voi esimerkiksi lamauttaa toimintakykyä ja oma-aloitteellisuutta. Työni kautta olen nähnyt esimerkiksi alkoholistiperheen lapsia, jotka ovat yleensä hyvin kilttejä, mutta passiivisia, koska he ovat tottuneet siihen, että liiallisesta leikkimisen metelistä yms. saa huudot ja ehkä läimäytyksenkin. Leikki on kuitenkin lapsen työtä ja meidän vanhempien pitäisi antaa sille mahdollisuus. Jos joka paikkaan on kamala kiire ja aina ollaan myöhässä, niin se ei ole lapsen, vaan aikuisen vika.