P
pöytäliina
Vieras
Nyt oli pakko tulla tänne purkamaan, kun tuntuu että stoppi on tullu vastaan ja minä räjähdyspisteessä. Olemme miehen kanssa olleet yksissä 11 vuotta. Meillä on kolme ihanaa lasta, talo, kumpikin töissä, elämä siis mallillaan.
Olen kuitenkin tosi yksinäinen meidän parisuhteessa. Mies on huono puhumaan, ollut aina. Viimeset 11 vuotta olen kaikki hankalat ja inhottavat asiat työntänyt maton alle, koska puhumisesta ei tule mitään. Miehen mielestä meillä menee hyvin, kun olen hiljaa, ja ei tarvitse mistään vaikesta keskustella. Itse olen ääriä myöten täynnä, tuntuu että en pysty hengittämään, koska vierellä ei ole ystävää kelle puhua. Jos tulee erimielisyyksiä, mitään ei selvitetä.
Lasten kuullen olen yrittänyt olla puhumatta, ja sen takia yritän varovasti aloittaa kun lapset ovat nukahtaneet. Mutta kun olen ensimmäisen sanan aloittanut, mies nukahtaa. Aina sama juttu, minä itken itseni uneen. Mies ei kommentoi seuraavana päivänä mitään. Mulla on tosi surullinen olo.
Yritän niin miestä tulla puolitiehen vastaan. Yritän ymmärtää jos on väsynyt, saa mennä töiden jälkeen nukkumaan, aina on joku paikka kipeä, mikään ei tunnu olevan oikein mukavaa. Töiden jälkeen tulee naama norsunveellä kotiin, tiuskii mulle sekä lapsille. Tuntuu että mikään yhteinen ajanvietto koko perheen kanssa, ei voisi vähempää kiinnostaa .. ajattelen aina että huominen päivä on parempi.
Itse en saa mahdollisuutta siihen että väsyneenä menisin levähtämään, ei onnistu. Mies ei voi sen aikaa lapsien kanssa olla, vaan kokee että hänkin on oikeutettu menemään pitkälleen. Omaa huokailuaikaa löytyy se 3 minuuttia korkeintaan, kun joudun nousemaan lapsien perään.. mies jatkaa päikkäreitään 30-60min. Olen jotenkin niin täynnä tätä kaikkea.
Olen yrittänyt miehelle sanoa, että lähdetään purkamaan asiat jonnekin joka osaisi auttaa. Ei halua. Olen yrittänyt puhua vaikeista asioista aamulla, päivällä, illalla, yöllä, aina kun on vain sopiva mahdollisuus, mutta ei tuu mitään. Mies on hiljaa, tai nukkuu. Siinä vaiheessa päätän taas unohtaa, ja laittaa asiat sivulle. Skarppaan itteni siihen, että nyt ryhdistäydyn , enkä jankkaa ja kysele "turhanpäiväisiä" asioita.. seuraavat pari viikkoa voi mennä taas hyvin, koska olen hiljaa, ja välillämme ei keskustella muuta kuin lapsiin liittyvät asiat ja hänen työasiat.
Kun olen itse töissä, ajattelen että mulla on ihana aviomies ja perhe ja kaikki menee mainiosti. Yritän piristää miehen päivää tekemällä hänelle eväsleivät, ei kiitosta useastikkaan. Laittamalla mukavaa viestiä töihin, kertomalla kuinka rakastan ja kuinka tärkeä hän minulle on. Viestejä ei tule takaisin päin, koska miehellä on aina kiire. Yritän oikeastaan tällä hetkellä tekstiviestien välityksellä saada jotakin yhteyttä mieheni kanssa, ja tietää hänen ajatuksistaan, mutta aina joudun siihenkin pettymään.
Jos minä tai lapsemme jätämme tavaroita väärään paikkaan, hän kiroaa ja meuhkaa siitä. Mutta jos hän itse tekee samoin, asiasta ei saa mainita ja hän ei huomaa itse tehneensä mitään väärin. Lapsien pitäisi olla koko ajan kilttejä, eivät saa tapella ja kitistä. Mies on heti kurkkusuorana huutamassa, eikä kestä tätä yhtään. Ikävä kyllä itsellä alkaa olemaan kanssa pinna tosi kireällä, kun toinen on koko ajan pahalla päällä.. tuntuu että ei jaksa enään ratkoa lapsien erimielisyyksiä, saatikka tehdä yksin kotityöt, käydä itsekkin töissä, ja kuunnella omaa jaksamista.
Seksiä meillä on kerran kolmessa viikossa, vuosien varrella on ollut enemmänkin, mutta olen huomannut että tämän kaiken takia, en pysty enään. Oon niin väsyny, turtana, enkä jaksa edes yrittää. Mulla tulee jotenkin likainen olo.. tuntuu että mies ei oikeasti minua halua. En pysty keskittymään ja olemaan rentona, ja viime kerroilla touhusta ei ole jääny hyvä mieli. En tunne miehen kanssa enään sitä yhteyttä, mikä seksin aikana on ennen ollut.
Oon miehelle sanonut että en halua häntä menettää, ja perheemme on minulle kaikki kaikessa. Hän kyllä tietää sen että olen väsynyt ja loppua viedään, mutta en tiiä miksi häntä ei kiinnosta panostaa suhteeseemme. Kyllä hän kuulemma minua rakastaa, mutta en sitä juuri itse näe..
Ahdistaa niin pertanasti, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...
Olen kuitenkin tosi yksinäinen meidän parisuhteessa. Mies on huono puhumaan, ollut aina. Viimeset 11 vuotta olen kaikki hankalat ja inhottavat asiat työntänyt maton alle, koska puhumisesta ei tule mitään. Miehen mielestä meillä menee hyvin, kun olen hiljaa, ja ei tarvitse mistään vaikesta keskustella. Itse olen ääriä myöten täynnä, tuntuu että en pysty hengittämään, koska vierellä ei ole ystävää kelle puhua. Jos tulee erimielisyyksiä, mitään ei selvitetä.
Lasten kuullen olen yrittänyt olla puhumatta, ja sen takia yritän varovasti aloittaa kun lapset ovat nukahtaneet. Mutta kun olen ensimmäisen sanan aloittanut, mies nukahtaa. Aina sama juttu, minä itken itseni uneen. Mies ei kommentoi seuraavana päivänä mitään. Mulla on tosi surullinen olo.
Yritän niin miestä tulla puolitiehen vastaan. Yritän ymmärtää jos on väsynyt, saa mennä töiden jälkeen nukkumaan, aina on joku paikka kipeä, mikään ei tunnu olevan oikein mukavaa. Töiden jälkeen tulee naama norsunveellä kotiin, tiuskii mulle sekä lapsille. Tuntuu että mikään yhteinen ajanvietto koko perheen kanssa, ei voisi vähempää kiinnostaa .. ajattelen aina että huominen päivä on parempi.
Itse en saa mahdollisuutta siihen että väsyneenä menisin levähtämään, ei onnistu. Mies ei voi sen aikaa lapsien kanssa olla, vaan kokee että hänkin on oikeutettu menemään pitkälleen. Omaa huokailuaikaa löytyy se 3 minuuttia korkeintaan, kun joudun nousemaan lapsien perään.. mies jatkaa päikkäreitään 30-60min. Olen jotenkin niin täynnä tätä kaikkea.
Olen yrittänyt miehelle sanoa, että lähdetään purkamaan asiat jonnekin joka osaisi auttaa. Ei halua. Olen yrittänyt puhua vaikeista asioista aamulla, päivällä, illalla, yöllä, aina kun on vain sopiva mahdollisuus, mutta ei tuu mitään. Mies on hiljaa, tai nukkuu. Siinä vaiheessa päätän taas unohtaa, ja laittaa asiat sivulle. Skarppaan itteni siihen, että nyt ryhdistäydyn , enkä jankkaa ja kysele "turhanpäiväisiä" asioita.. seuraavat pari viikkoa voi mennä taas hyvin, koska olen hiljaa, ja välillämme ei keskustella muuta kuin lapsiin liittyvät asiat ja hänen työasiat.
Kun olen itse töissä, ajattelen että mulla on ihana aviomies ja perhe ja kaikki menee mainiosti. Yritän piristää miehen päivää tekemällä hänelle eväsleivät, ei kiitosta useastikkaan. Laittamalla mukavaa viestiä töihin, kertomalla kuinka rakastan ja kuinka tärkeä hän minulle on. Viestejä ei tule takaisin päin, koska miehellä on aina kiire. Yritän oikeastaan tällä hetkellä tekstiviestien välityksellä saada jotakin yhteyttä mieheni kanssa, ja tietää hänen ajatuksistaan, mutta aina joudun siihenkin pettymään.
Jos minä tai lapsemme jätämme tavaroita väärään paikkaan, hän kiroaa ja meuhkaa siitä. Mutta jos hän itse tekee samoin, asiasta ei saa mainita ja hän ei huomaa itse tehneensä mitään väärin. Lapsien pitäisi olla koko ajan kilttejä, eivät saa tapella ja kitistä. Mies on heti kurkkusuorana huutamassa, eikä kestä tätä yhtään. Ikävä kyllä itsellä alkaa olemaan kanssa pinna tosi kireällä, kun toinen on koko ajan pahalla päällä.. tuntuu että ei jaksa enään ratkoa lapsien erimielisyyksiä, saatikka tehdä yksin kotityöt, käydä itsekkin töissä, ja kuunnella omaa jaksamista.
Seksiä meillä on kerran kolmessa viikossa, vuosien varrella on ollut enemmänkin, mutta olen huomannut että tämän kaiken takia, en pysty enään. Oon niin väsyny, turtana, enkä jaksa edes yrittää. Mulla tulee jotenkin likainen olo.. tuntuu että mies ei oikeasti minua halua. En pysty keskittymään ja olemaan rentona, ja viime kerroilla touhusta ei ole jääny hyvä mieli. En tunne miehen kanssa enään sitä yhteyttä, mikä seksin aikana on ennen ollut.
Oon miehelle sanonut että en halua häntä menettää, ja perheemme on minulle kaikki kaikessa. Hän kyllä tietää sen että olen väsynyt ja loppua viedään, mutta en tiiä miksi häntä ei kiinnosta panostaa suhteeseemme. Kyllä hän kuulemma minua rakastaa, mutta en sitä juuri itse näe..
Ahdistaa niin pertanasti, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...