Uusi yh

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Majlis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Majlis

Vieras
Hei!

Minusta on tullut hiljattain yksinhuoltaja. Ero oli ainoa järkevä ratkaisu, olin naimisissa luonnehäiriöisen miehen kanssa. Mies ei ole koskaan käynyt minuun käsiksi, vaan väkivalta oli henkistä sorttia. Lapsi täyttää vuoden ensi viikolla eli on aika pieni.

Vaikka päällimmäisin tunne on suuri helpotus, niin uusi tilanne kuitenkin jännittää. Taloudellisesti pärjään kyllä, mutta on niin paljon sekä käytännön että tunteen asioita käsiteltävänä, että välillä hirvittää.

Kertokaas, kohtalontoverit, millaista aluksi oli ja koska rupesi tuntumaan "normaalilta"? Miten pienen lapsen tapaamiset ovat järjestyneet? Koska aloitte miettimään uutta suhdetta ja koska se toteutui? Onko onnellisesti päättyviä tarinoita, eli on löytynyt se sielunkumppani ja hyvä uusi puoliso?

 
Mä irrottauduin petturimiehestä viime keväänä. Ajattelin että koskaan enää en miehiä tarvitse ja todellakin nautin omasta hyvästä olosta. Heti eron jälkeen minusta tuntui hyvältä. Tapaamiset on hoidettu peruskaavan mukaan heti alusta asti eli joka toinen viikonvaihde ja yksi arki-ilta viikolla. Minusta elämä ei ollut rankkaa yksinhuoltajana - sainhan myös omaa aikaa.

Vannoin etten miestä ota jollei joku nyt sitten kerrostaloni kierreportaita valkoisella ratsulla nouse. No niin vaan kävi, että nousi. Erosta oli mennyt 3kk, kun löytyi sielunkumppani, se jota olen kaikki vuodet kai kaivannut. Siellä se lasta nyt laittaa nukkumaan, pesee hampaita ja peittelee. Pitää varmaan mennä antamaan omalle murulle vielä hyvänyönpusu.
 
Minullakin on pääosin todella helpottunut ja rauhallinen olo, mutta pelkään sitä, että paha olo puskee jossakin vaiheessa päälle. Lähinnä se voisi johtua siitä, että tajuan myös tunteen tasolla tuhlanneeni monta vuotta elämästäni huonolle suhteelle ja että minua on käytetty hyväksi.

Mutta tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä. On paljon helpompaa olla kaksin suloisen ja kiltin lapsen kanssa, kuin että joutuu kävelemään koko ajan "munan kuorilla". Ehkei sitä huonoa oloa tulekaan?
 
Mäkin odotin sitä pahaa oloa tai edes hetkellistä katumista, että kannattiko sitä lapsen perhe rikkoa, mutta kyllä olin sen eron miettinyt sitten ilmeisesti niin tarkkaan ettei kyllä sekuntiakaan ole tullut mieleen, että oliko päätös oikea tai että olisin pahaa oloa tuntenut. Kun tiedän, että kaikkeni tein, niin saatoin painaa pääni levollisin mielin tyynyyn. Eli mä nyt ainakin voin sanoa, ettei kaikille sitä pahaa oloa tule ollenkaan, mun pahat olot loppui siihen, kun näytin herra pahan olon aiheuttajalle ovea.

Tietty kaikenmoista joutuu kokemaan lapsen kautta, mutta senkin ymmärtää, että se on pientä, kun vertaa siihen, että äiti itki joka päivä, kun isä asui saman katon alla. Lapsen kehitys vaatinee sen, että on edes yksi tervepäinen aikuinen talossa ja jos miehesi ei sitä ollut, niin hyvä että älysit lopettaa suhteen ennen kuin hän ajoi sinut samaan tilaan.
 

Yhteistyössä