Uusperhe(elliset), muutamia kysymyksiä =)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja UP-2+2+2
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
U

UP-2+2+2

Vieras
Miten / missä tutustuitte kumppanisi kanssa? Koska lapset otettiin mukaan kuvioihin? Miten lapset on suhtautuneet vanhempansa uuteen kumppaniin (juu riippuu lapsesta, mutta kysyn silti)?

Miten toimii järjestelyt uusioperheessä, kun kuvoissa on lasten toisetkin vanhemmat ja erilaiset tapaamisjärjestelyt?

Kaikki kokemukset on tervetulleita, mutta kaipaan kokemuksia erityisesti sellaisista uusioperheistä, jossa kaikki lapset on alle kouluikäisiä. Ja mahdollisesti jos toisella osapuolella on järjestelynä viikko-viikko-systeemi ja toisella joka toinen - viikonloppu systeemi.

Siis lyhyesti, miten kaikki toimii? Tuleeko usein riitoja aiheesta "mun lapset" ja "sun lapset"? Onko olemassa uusioperheitä, joissa arki toimii? :)
 
Olin kahdeksan kun äitini alkoi seurustella ja tapasin miehen ekaa kertaa aika nopeasti seurustelun alettua. Nyt heillä on yksi yhteinen tytär. ( menivät naimisiin kun olin 11v.)

Tuosta mun ja sun lapset sanoisin että, äidilläni on jäänyt päälle minun kohdalla kova suojelu vieetti ( äidin sanoin ) eli jos isä puoleni läksytti / läksyttää minua ( tai riitelemme ) äiti tuppaa puolustamaan minua ( itse näen hänet riidassa puolueettomana joka tulee pitämään puhetta riidan jälkeen molemmille ) mutta pikku siskoni kohdalla näin ei ole häntä isä-puoleni saa komentaa niikuin tahtoo. ja isä-puoleni on miua kohtaan vähän niinkuin rakas mutta ei minun...

Toivottavasti on hyötyä.
 
oli 2 ja 5-vuotiaat lapset kun tapasin uuden miehen.Erosta oli reilu vuosi.Tapaamani mies eli villiä sinkkuelämää ja oli kaikenlisäksi nuorempikin.Itse olin visusti päättänyt,että seurustelen pitkään ennen kun ketää esitellään lapsille..toisin kävi=D2viikon päästä mies tapasi lapset,ja alku oli kyllä aikamoista..lähinnä itse pelkäsin että kohta tuo mies lähtee kun noi lapset niin hirviöitä=DLapset tapasivat isäänsä joka vko ja silloin meillä oli aikaa tustua toisiimme rauhassa..kun lapset oli kotona tehtiin asioita yhdessä.Tällä hetkellä oltu yhdessä 8-vuotta ja lapsia on tullut 2 lisääkin..isojen lasten isä asuu tällä hetkellä kaukana ja tapaavat vain pari kertaa kuussa..silloin pyrimme saamaan pienetkin hoitoon ja viettämään aikaa kaksin.Muuten on kyllä aika kivuttomasti arki sujunut..nyksä on käyttänyt lapsia lääkärissä,harrastuksissa,kuskannut päiväkotiin,ollut lasten kanssa keskenään kun minä oon jossain..eikä oo koskaan sanonu että en hoida sinun lapsia=)Ei arki isossa perheessä pyörisikkään jos ei kumpikin ei oo täysillä mukana.Rahastakaan ei riidellä,se ostaa jolla on rahaa..ei erotella että vain minä ostan minun lapsille=)
 
Lapset otettiin mukaan jo ennen ekoja treffejä ja pian asuimmekin jo kaikki yhdessä. Emme ole lapsista riidelleet, yleisesti kasvatusperiaatteet ovat samassa linjassa. Stressiä koituu lähinnä siitä, että miehen aikataulukäsitykset ovat niin erilaiset kuin omani. Se tosin ei rajoitu vain lapsiin. Mies on kyllä huomannut miten tärkeitä tietyt rutiinit ovat ja pitää jo tiukasti kii nukkumaanmenoajoista jne.

Käyttäisin surutta enemmänkin rahaa lapsiin, jos se vain olisi mahdollista. Olen yrittänyt parhaani tasapuolisuuden kanssa ja yritän etsiä lapsille tilaisuuksia viettää kahdenkeskistä aikaa Datankin kansssa.

Minulle olemme perhe, emme mitään sen kummempaa. Mieheni lapset edellisestä liitosta jäivät kotiseudulleen äidilleen meidön muuttaessa Etelä-Suomeen ja olisin toivonut lasten kyllä pääsevän mukaamme ja olevan kanssamme koko ajan. Haluaisin tarjota kaikille lapsille samat mahdollisuudet ja näin se ei ole mahdollista. Yritin jo viime vuoden lopulla etsiä kaikille lapsille sopivia erityispainotteisia kouluja uudelta asuinpaikkakunnalta ja tein/teen surutyötä edelleen siitä, että lapset, jotka kaikista aikuisista viettivät eniten aikaa kanssani kotona asuvatkin suurimman osan aikaa muualla. Unohtamatta tietenkään miestäni, jonka kaipaama tuki asiassa on hieman erityyppistä.

Meillä on yksi yhteinenkin lapsi, vauva vasta. Olen kai pehmentynyt vauvan myötä ja kuopannut muutamia ehdottomuuksia lastenhoidossa, vaikkakin vauva nukkuu omassa sängyssään ja saa leikkiä myös lattialla ainaisen sylittelyn lisäksi.

En näe lapsia ongelmana, vain tilanteet voivat aiheuttaa hankaluuksia,mutta vastaavaa on ydinperheissäkin. Arki rullaa oli kotona sitten kaikki kuusi lasta tai vain osa heistä. Mies hoitaa omansarkansa ja minä omani; mies auttaa matikan kanssa, pelaa ja hulluttelee, minä lääkitsen, ruokin ja pidän päivärutiinit kasassa. Lapsen perimä ei näihin vaikuta.
 
Meillä uusperhe ollut kuusi vuotta, kolme yhteistä ja miehen lapsi puolet kuusta. Suurimmat ongelmat ovat liittyneet siihen että kasvatus näkemykset ovat olleet erilaiset, miehellä löysä ja hällä väliä, ei ole odotuksia lapsille, eikä kunnon seuraamuksia huonoista jutuista. Mä taas haluisin kasvattaa ns. Järkevämmin, rakkautta ja rajoja, vastuuta ja odotuksia kaikille iän mukaan, ja niitä seuraamuksia jos tulee töppäyksiä. Tämä ilmeni vasta kun isoin,miehen lapsi kasvoi ikään jossa pitäisi jo osata jotain tehdä itsenäisesti, valehtelu kuitataan olan kohautuksella, ja vastuut on samat kun leikki ikäisillä. Voitte kuvitella miten vinksahtanutta on että pienemmät ovat oma aloitteisempia ja järkevämpiä käytökseltään tietyissä tilanteissa,missä vois odottaa aivan muuta. Olen yrittänyt miehelle sanoa että tekee vain lapselle hallaa kun kohtelee nuorempana kun on. Vapaudet ja oikeudet on just iän mukaiset ja erilaiset kun nuoremmilla, mutta odotukset ja velvollisuudet ei kehity iän mukana. Itsellä on iso homma kasvattaa nuo pienemmät, etten yksinkertaisesti jaksa ottaa isointa nollasta aloittamaan nuorempien rinnalle. Uskon että äitinsä tekee hommat oikein mutta lapsi osaa jo hyödyntää isänsä asennetta ja niin toivon että asiat täällä muuttuu ettei nämä yhteisetkin jää äidin kasvatettaviksi.en edes voi kuvitella miten se onnistuu että samassa taloudessa toinen kasvattaa ja toinen ei saa sellaisesta kiinni. Kai se käy haastavaksi ja väsyttäväksi yrittävällekin. Kaikki oli tosiaan ok pikku lapsi aikana, nyt mies jotenkin kädetön isoimman kanssa.
 
Meillä sellainen kuvio, että itselläni 6 vuotinen poika. Miehelläni ei lapsia. Meille yhteinen syntymässä kuukauden sisällä. Sitä odotan innolla. Ollaan oltu kolme vuotta yhdessä. Alkuun mieheni oli oikein mukava ja kaikkeen otti poikani mukaan. Sitä kesti sen joku pari vuotta. Nyt kun pojallani jonkunlainen uhma päällä, niin mieheni ei oikein kestä sitä silmissään. Tai ei hirmuisesti ota kontaktia poikaani/tee hänen kanssaan yhtään mitään. Lähinnä vain tuskailee, kuinka on vaikea tapaus. Itse sitten koitan kaikkeni antaa pojalle, että hän kokee olonsa kuitenkin rakastetuksi.

Pojan isä on kuvioissa niin, että joka toinen viikonloppu on siellä. Silloin me saadaan se kahdenkeskeinen aika ja huomaan siitä mieheni nauttivan tosi paljon. Saa olla miun lähellä niin, että lapseni ei huuda vieressä. (hän on varmasti vain mustasukkainen edelleen kaikkineen uhmineen). Nyt kyllä tosiaan jännittää tämä tilanne, kun meille tulossa yhteinen.

Asiaa ollaan kyllä käyty läpi mieheni kanssa, että MINUN lapseni pysyy meidän elämässä ja on minulle ihan yhtä tärkeä kuin tulevakin lapsi. Mieheni taas on sanonut suoraan, että hän ei voi kokea samanlaista tunnetta poikaani kohtaan kuin omaansa. Oma on aina oma, vaikka poikani varmasti hänelle jollain tapaa tärkeä onkin. Ja tekevätkin edes joskus jotakin yhdessä. Tällä hetkellä vain tilanne meillä vähän kaaottinen, kun poikani tahalleen haastaa riitaa mieheni kanssa ja sitten miehelläni kun on lyhyt pinna, niin ei paljon jaksa lapseni ns.mäkätystä kuunnella.

Helppoa ei aina ole, mutta rakastan miestäni ja rakastan lastani. Toivon ajan auttavan kaikkeen ja löydetään yhdessä sitten ajan kanssa sopiva arkinen oleminen :)
 

Yhteistyössä