N
Nyyti
Vieras
HEI!
Voisiko joku uusperheellinen lohduttaa?
Perheeseeni kuuluvat minä, poikani, mieheni ja tämän kaksi poikaa sekä yhteinen tyttömme. (pojat 10v-> ja tyttö leikki-ikäinen)
Minua huolettaa mieheni äärimmäisen kylmäkiskoinen suhtautuminen poikaani kohtaan ja ymmärryksen puute.
Poikani on luonteeltaan vilkas ja iloinen, joskus menee vähän överiksikin, mutta mielestäni ihan normaalilla tavalla...
Kun muutimme yhteen, valitsimme yhteiseksi kodiksemme mieheni ja tämän poikien kodin. Muutimme oman poikani kanssa siis uudelle paikkakunnalle. Kyseessä on pieni paikkakunta, ja jo alusta asti pojallani on ollut melko vaikea päästä sisään kaveripiireihin. Tämä on ollut surullista, koska aikaisemmin hänelle ei ollut ollut vaikeuksia saada kavereita. Koulussa ulospäinsuuntautunut poika alkoi vetäytyä (ensimmäiset luokat), mutta nyt kuvaan on tullut päinvastaista, toisten härnäämistä ja jopa kiusaamista. Opettajalta tulee jatkuvasti viestejä, että hän häiritsee opetusta.
Minä tulkitsen kaiken tämän huomion hakemiseksi, mutta mieheni mielestä se on vain tahallista kiusantekoa.
Lisäksi poikaani vaivaa se, ettei tunne isäänsä. Hänen isänsä katkaisi välit pojan ollessa alle vuoden ikäinen löydettyään uuden ihmissuhteen.
Mieheni pojat taas asuvat puolet ajasta äidillään, jossa heillä on pienempiä sisaruksia. Lisäksi heillä asuu lähistöllä isovanhempia. Siis laaja perhepiiri.
Minun pojallani on käytännössä täällä vain minä. Hänellä on kylläkin läheinen suhde äitiini, mutta tämä asuu sellaisen matkan päässä, etteivät voi tavata kovin usein.
Poikani pitää kovasti siskostaan, mutta mieheni suhtautuu siihenkin nihkeästi. Usein leikit - ikäerosta huolimatta - sujuvat hyvin, mutta kun joskus tulee pientä sanomista tai härnäämistä, on se miehelleni liikaa ja täysin pöyristyttävää. Ja tietenkin isompi poika on se suuri pahis...
Mielestäni isommalta voi vaatia enemmän ymmärrystä ja pinnaa, mutta lapsihan poikakin vielä on...
Mieheni omat pojatkaan eivät ole mitään täydellisiä enkeleitä, mutta minun mielestäni ei tarvitsekaan! Nyt olen vain ruvennut kysymään itseltäni, miksi minunkaan pitäisi yrittää ymmärtää ja suvaita erilaisten lasten erilaisia luonteenpiirteitä?
Niin, lapset ovat aivan viattomia, eikä heidän kauttaan tule "kostaa"...
Mutta mieheni asenne on tarttunut myös hänen poikiinsa - ja hekin syrjivät poikaani ...
Olemme jo puhuneet erostakin, mutta vielä sinnittelemme, koska meillä on tuo yhteinen tyttö - ja ironista kyllä - meillä menisi varmasti loistavasti, jos tyttömme olisi ainoa lapsemme...
Jos joku samanlaisessa tilanteessa elävä voisi kommentoida, olisin äärettömän kiitollinen!!!
Voisiko joku uusperheellinen lohduttaa?
Perheeseeni kuuluvat minä, poikani, mieheni ja tämän kaksi poikaa sekä yhteinen tyttömme. (pojat 10v-> ja tyttö leikki-ikäinen)
Minua huolettaa mieheni äärimmäisen kylmäkiskoinen suhtautuminen poikaani kohtaan ja ymmärryksen puute.
Poikani on luonteeltaan vilkas ja iloinen, joskus menee vähän överiksikin, mutta mielestäni ihan normaalilla tavalla...
Kun muutimme yhteen, valitsimme yhteiseksi kodiksemme mieheni ja tämän poikien kodin. Muutimme oman poikani kanssa siis uudelle paikkakunnalle. Kyseessä on pieni paikkakunta, ja jo alusta asti pojallani on ollut melko vaikea päästä sisään kaveripiireihin. Tämä on ollut surullista, koska aikaisemmin hänelle ei ollut ollut vaikeuksia saada kavereita. Koulussa ulospäinsuuntautunut poika alkoi vetäytyä (ensimmäiset luokat), mutta nyt kuvaan on tullut päinvastaista, toisten härnäämistä ja jopa kiusaamista. Opettajalta tulee jatkuvasti viestejä, että hän häiritsee opetusta.
Minä tulkitsen kaiken tämän huomion hakemiseksi, mutta mieheni mielestä se on vain tahallista kiusantekoa.
Lisäksi poikaani vaivaa se, ettei tunne isäänsä. Hänen isänsä katkaisi välit pojan ollessa alle vuoden ikäinen löydettyään uuden ihmissuhteen.
Mieheni pojat taas asuvat puolet ajasta äidillään, jossa heillä on pienempiä sisaruksia. Lisäksi heillä asuu lähistöllä isovanhempia. Siis laaja perhepiiri.
Minun pojallani on käytännössä täällä vain minä. Hänellä on kylläkin läheinen suhde äitiini, mutta tämä asuu sellaisen matkan päässä, etteivät voi tavata kovin usein.
Poikani pitää kovasti siskostaan, mutta mieheni suhtautuu siihenkin nihkeästi. Usein leikit - ikäerosta huolimatta - sujuvat hyvin, mutta kun joskus tulee pientä sanomista tai härnäämistä, on se miehelleni liikaa ja täysin pöyristyttävää. Ja tietenkin isompi poika on se suuri pahis...
Mielestäni isommalta voi vaatia enemmän ymmärrystä ja pinnaa, mutta lapsihan poikakin vielä on...
Mieheni omat pojatkaan eivät ole mitään täydellisiä enkeleitä, mutta minun mielestäni ei tarvitsekaan! Nyt olen vain ruvennut kysymään itseltäni, miksi minunkaan pitäisi yrittää ymmärtää ja suvaita erilaisten lasten erilaisia luonteenpiirteitä?
Niin, lapset ovat aivan viattomia, eikä heidän kauttaan tule "kostaa"...
Mutta mieheni asenne on tarttunut myös hänen poikiinsa - ja hekin syrjivät poikaani ...
Olemme jo puhuneet erostakin, mutta vielä sinnittelemme, koska meillä on tuo yhteinen tyttö - ja ironista kyllä - meillä menisi varmasti loistavasti, jos tyttömme olisi ainoa lapsemme...
Jos joku samanlaisessa tilanteessa elävä voisi kommentoida, olisin äärettömän kiitollinen!!!