K
Keikkuminen
Vieras
Hei
Olen aika-ajoin melko tuskainen, ollut itseasiassa lahes taman 2 vuottas kestaneen suhteen ajan, koko sne aiheuttamasta tunnekirjosta.
Nyt paallimmaisena mielessani on todella oivaltaa onko suhteessani mieheen kyseessa se aito tasitelemisenarvoinen rakkaus, vai itseasiassa jotakin enemman laheisriippuvaisuuteen tms pohjaavaa. Mietin tulisiko minun yrittaa ns unohtaa hanet vai uskallanko ajatella jatkuvaa tulevaisuutta.
Toivoisin kokeneemmilta viisaita nakemyksia...
No niin. Omat tunteeni hammentavat minua, ne vaihtelevat lammon ja rakkauden tuntemuksista suuren arsytykseen, vahingoittuneisiin tunteisiin, suruun ja jonkinmoiseen paatokseen etta ""suhteen on vain parasta loppua"". meilla on ollut loppuja ja alkuja aikamoisen usein valiajoin, kauniita hetkia ja todella repivia. Ikavaa ja toisaalta tyytyvaisyytta siita ettemme juuri silloin ole yhdessa.
Jos tunteitani on loukattu, tai jos naen hanessa jotakin sellaista mika mielestani ei ole oikein vaikka kuinka ymmartaisin ja joustaisin, olen aina vain ihan rauhassa miettinyt etta meilla ei ole tulevaisuutta. Kun puhun naiden asioiden syita aaneen, se kuulostaa enmman kuin jarkevalta etta emme jatkaisi yhdessa.
Olisiko todella ns jarkevaa olla henkilon kanssa joka haluaa kuulua toiseen uskontokuntaan antaumuksella, toisin kuin mina. Enta se, etta han on kayttanyt/kayttaa mietoja huumeita, saattaa saada voimakkaita yhtakkisia aggressiivisiakin tunnekohtauksia, etta han tuntuu olevan lahinna addiktoitunut internetin seksitarjontaan, etta hanella on passiivinen tapa antaa asioiden vain menna jos ne ovat hanklai, sen sijaan etta aktiivisesti yrittaisi ratkaista niita, enta se etta han on mustavalkoinen ja ehdoton asioiden suhteen joskus, vahan ns horho, naiivi ja odottaa aitinsa hoosaavan kaiken hanelle, ei oikein etene opinnoissaan aina jne.
Mutta kun hanelle mina juuri pystyn itkuni itkemaan, han rakastaa minua, han on ollut aarimmaisen hella ja rakastava, ymmartavainenkin minua kohtaan, han yrittaa kasvaa ja tehda parannusta, nayttaa jopa merkkeja (noh, ainkin aikaajoin) siina onnistumisessa, kun minulla ei ole edes ollut ennen nain pitkaa suhdetta, kun hanessa on kuitenkin sita herkkyyttakin, jotakin sellaista mita en ole kenessakaan muussa miehessa koskaan ennen nahnyt, syvytta ja aitojen asioiden etsintaa ja kunnioitusta, kun han saa minussa tunnekuohuja aikaiseksi, kun tunnen (ainakin sillointalloin) hanen tuskansa ja haluan etta hanella olisi kaikki hyvin, kun han yllattaa, yllattaa ja yllattaa, joskus osoittamalla kasvua, nakemysta ja lampoa juuri siloin kun sita vahiten odottaisin.
Varsinainen dualismi lasna, vaikka paattaisin etta emme ole enaa yhdessa, se kuitenkin jotenkin palautuu aina sihen etta tulee ikava tai muuten vain ottaa yhteytta, ja joskus kun kaiken miettimisen jne jalkeen vain olemme yhdessa, kaikki onkin ihan hyvin. Ihan hyvin. Ja joskus taas todellakaan ei.Tuntuu etta jokaista hanen hyvaa piirrettaan kohti on sellainen sen negatiivinen aaripaa, aika erikoista, nain ollen se hyvakin tulee sellaisella varjollaan..
En siis osaa laittaa tata asiaa vaakakuppiin, siina on niin paljon syita miksi emme olisi yhdessa, todellakin, mutta sitten kuitenkin sita ainutlaatuisuutta mika ei tunnu koskaan tappavan sita toivon kipinaa tai kaikkia lampimiakin tunteitani hanta kohtaan, ei ainakaan taysin kokonaa.
Tama on suurin mystreerini talla hetkella elamassani.
Miksen vain antaisi asioiden menna omalla painollaan jne?
Siksi, etta tassa on vain annettu asioiden soljua omalla painollaan, enka halua enaa tata harmaata aluetta. On oltu erossa ja yhdessa jne, kateltu vaan.. Toisaalta aivan kertakaikkinen paatos puoleen tai toiseen tuntuu sekin niin aarimmaisen vaikealta, siksipa tassa nyt kirjoitankin. Kun ajatus siita ettemme enaa koskaan tulisi olemaan yhdessa on niin raastava, ja surullinen... edelleen vatsani kuplii iloista jos kuvittelen etta selvittaisimme kaikki vaikeutemme (etta han siis muuttuisi, silla han jopa myos itse myontaa etta hanen ongelmansa jne luoteenpiirteensa, kaytoksensa on se meidan suhteemme ongelma, han siis haluaisin jatkaa yhdessa, mutta mina en vain voi unohtaa kaikkia niita varoitusmerkkeja, sita negatiivista, loukattuja tunteitani, epaluottamustani hanen petettyaan luottamukseni, olen antanut kaiken anteeksi, mutta se ei tarkoita sita etta voisin taysin antautua suhteellemme)
Han sanoo myoskin etta hanen uskoon kaantymisensa (jonka toisaalta ymmarran, mutta itsellani ei ole ajatuksia siihen suuntaan) auttaa hanta kasvamaan siksi henkiloksi joka han haluaa olla, ja etta han haluaisi minunkin tuntustuvan tahan uskontoon ja alkavan elaa tietylla lailla. han ei ole koskaan painostanut tms, mutta vatsaani kouraisee jo ajatus tasta. En itse voisi kuvitellakaan tasta alkavani uskoonkaannynnaisprosessia ja tiettyja kavoja noudattamaan. minulle sellainen ei ole mikaan teema, eika nain mitenkaan mahdollinen. Sanomattakin selvaa vaikka hyvin avoin olenkin moniin asioihin myos henkisiin, tietylla varuaksella ja krtiittisyydella tutustumaan.
Naen siis niin paljon syita jotka jo tassa hetkessa ovat onelmallisia valillamme ja joiden en siis uskoisi suurella vahvuudella ongelmattomiksi muuttuvan.
En juuri luota haneen silla tavalla, kuinka voisin hanen kanssaan siis alkaa mitaan enempaa rakentamaan?
Ja kuitenikin, tahan asti olen aina palannut hanen luokseen, joitakin asioita on muuttunutkin valillamme yllattaen paljon parempan, joitkin ei.
Miten mina voin tassa tehda paatosta (kuitenkin koen etta jos en tee, keikumme vain tassa yhdessaolemisen-erillisyyden valitiulassa, ja se vie paljon energiaani ja ehka en toivottaisi sitten sellaisia asioita tervetulleeksi elamaani jotka todella voisivat hyvaksi ollakin, riipun vain tuossa suhteessa jotenkin.) tunteita kun on loppujen lopuksi tasaisesti puoleen ja toiseen.
Nytkin on hanta ikava (olemme juuri nyt eri maissa) vaikka samanaikaisesti myos taas tunne olla kauempana kun han taas onnistui saamaan pahan mielen minulle kaytoksellaan.
Kylla mina hanta rakastan, olen aina rakastanut, mutta riittako se?
MIta ihmetta tassa pitaisi tehda..?
Olen aika-ajoin melko tuskainen, ollut itseasiassa lahes taman 2 vuottas kestaneen suhteen ajan, koko sne aiheuttamasta tunnekirjosta.
Nyt paallimmaisena mielessani on todella oivaltaa onko suhteessani mieheen kyseessa se aito tasitelemisenarvoinen rakkaus, vai itseasiassa jotakin enemman laheisriippuvaisuuteen tms pohjaavaa. Mietin tulisiko minun yrittaa ns unohtaa hanet vai uskallanko ajatella jatkuvaa tulevaisuutta.
Toivoisin kokeneemmilta viisaita nakemyksia...
No niin. Omat tunteeni hammentavat minua, ne vaihtelevat lammon ja rakkauden tuntemuksista suuren arsytykseen, vahingoittuneisiin tunteisiin, suruun ja jonkinmoiseen paatokseen etta ""suhteen on vain parasta loppua"". meilla on ollut loppuja ja alkuja aikamoisen usein valiajoin, kauniita hetkia ja todella repivia. Ikavaa ja toisaalta tyytyvaisyytta siita ettemme juuri silloin ole yhdessa.
Jos tunteitani on loukattu, tai jos naen hanessa jotakin sellaista mika mielestani ei ole oikein vaikka kuinka ymmartaisin ja joustaisin, olen aina vain ihan rauhassa miettinyt etta meilla ei ole tulevaisuutta. Kun puhun naiden asioiden syita aaneen, se kuulostaa enmman kuin jarkevalta etta emme jatkaisi yhdessa.
Olisiko todella ns jarkevaa olla henkilon kanssa joka haluaa kuulua toiseen uskontokuntaan antaumuksella, toisin kuin mina. Enta se, etta han on kayttanyt/kayttaa mietoja huumeita, saattaa saada voimakkaita yhtakkisia aggressiivisiakin tunnekohtauksia, etta han tuntuu olevan lahinna addiktoitunut internetin seksitarjontaan, etta hanella on passiivinen tapa antaa asioiden vain menna jos ne ovat hanklai, sen sijaan etta aktiivisesti yrittaisi ratkaista niita, enta se etta han on mustavalkoinen ja ehdoton asioiden suhteen joskus, vahan ns horho, naiivi ja odottaa aitinsa hoosaavan kaiken hanelle, ei oikein etene opinnoissaan aina jne.
Mutta kun hanelle mina juuri pystyn itkuni itkemaan, han rakastaa minua, han on ollut aarimmaisen hella ja rakastava, ymmartavainenkin minua kohtaan, han yrittaa kasvaa ja tehda parannusta, nayttaa jopa merkkeja (noh, ainkin aikaajoin) siina onnistumisessa, kun minulla ei ole edes ollut ennen nain pitkaa suhdetta, kun hanessa on kuitenkin sita herkkyyttakin, jotakin sellaista mita en ole kenessakaan muussa miehessa koskaan ennen nahnyt, syvytta ja aitojen asioiden etsintaa ja kunnioitusta, kun han saa minussa tunnekuohuja aikaiseksi, kun tunnen (ainakin sillointalloin) hanen tuskansa ja haluan etta hanella olisi kaikki hyvin, kun han yllattaa, yllattaa ja yllattaa, joskus osoittamalla kasvua, nakemysta ja lampoa juuri siloin kun sita vahiten odottaisin.
Varsinainen dualismi lasna, vaikka paattaisin etta emme ole enaa yhdessa, se kuitenkin jotenkin palautuu aina sihen etta tulee ikava tai muuten vain ottaa yhteytta, ja joskus kun kaiken miettimisen jne jalkeen vain olemme yhdessa, kaikki onkin ihan hyvin. Ihan hyvin. Ja joskus taas todellakaan ei.Tuntuu etta jokaista hanen hyvaa piirrettaan kohti on sellainen sen negatiivinen aaripaa, aika erikoista, nain ollen se hyvakin tulee sellaisella varjollaan..
En siis osaa laittaa tata asiaa vaakakuppiin, siina on niin paljon syita miksi emme olisi yhdessa, todellakin, mutta sitten kuitenkin sita ainutlaatuisuutta mika ei tunnu koskaan tappavan sita toivon kipinaa tai kaikkia lampimiakin tunteitani hanta kohtaan, ei ainakaan taysin kokonaa.
Tama on suurin mystreerini talla hetkella elamassani.
Miksen vain antaisi asioiden menna omalla painollaan jne?
Siksi, etta tassa on vain annettu asioiden soljua omalla painollaan, enka halua enaa tata harmaata aluetta. On oltu erossa ja yhdessa jne, kateltu vaan.. Toisaalta aivan kertakaikkinen paatos puoleen tai toiseen tuntuu sekin niin aarimmaisen vaikealta, siksipa tassa nyt kirjoitankin. Kun ajatus siita ettemme enaa koskaan tulisi olemaan yhdessa on niin raastava, ja surullinen... edelleen vatsani kuplii iloista jos kuvittelen etta selvittaisimme kaikki vaikeutemme (etta han siis muuttuisi, silla han jopa myos itse myontaa etta hanen ongelmansa jne luoteenpiirteensa, kaytoksensa on se meidan suhteemme ongelma, han siis haluaisin jatkaa yhdessa, mutta mina en vain voi unohtaa kaikkia niita varoitusmerkkeja, sita negatiivista, loukattuja tunteitani, epaluottamustani hanen petettyaan luottamukseni, olen antanut kaiken anteeksi, mutta se ei tarkoita sita etta voisin taysin antautua suhteellemme)
Han sanoo myoskin etta hanen uskoon kaantymisensa (jonka toisaalta ymmarran, mutta itsellani ei ole ajatuksia siihen suuntaan) auttaa hanta kasvamaan siksi henkiloksi joka han haluaa olla, ja etta han haluaisi minunkin tuntustuvan tahan uskontoon ja alkavan elaa tietylla lailla. han ei ole koskaan painostanut tms, mutta vatsaani kouraisee jo ajatus tasta. En itse voisi kuvitellakaan tasta alkavani uskoonkaannynnaisprosessia ja tiettyja kavoja noudattamaan. minulle sellainen ei ole mikaan teema, eika nain mitenkaan mahdollinen. Sanomattakin selvaa vaikka hyvin avoin olenkin moniin asioihin myos henkisiin, tietylla varuaksella ja krtiittisyydella tutustumaan.
Naen siis niin paljon syita jotka jo tassa hetkessa ovat onelmallisia valillamme ja joiden en siis uskoisi suurella vahvuudella ongelmattomiksi muuttuvan.
En juuri luota haneen silla tavalla, kuinka voisin hanen kanssaan siis alkaa mitaan enempaa rakentamaan?
Ja kuitenikin, tahan asti olen aina palannut hanen luokseen, joitakin asioita on muuttunutkin valillamme yllattaen paljon parempan, joitkin ei.
Miten mina voin tassa tehda paatosta (kuitenkin koen etta jos en tee, keikumme vain tassa yhdessaolemisen-erillisyyden valitiulassa, ja se vie paljon energiaani ja ehka en toivottaisi sitten sellaisia asioita tervetulleeksi elamaani jotka todella voisivat hyvaksi ollakin, riipun vain tuossa suhteessa jotenkin.) tunteita kun on loppujen lopuksi tasaisesti puoleen ja toiseen.
Nytkin on hanta ikava (olemme juuri nyt eri maissa) vaikka samanaikaisesti myos taas tunne olla kauempana kun han taas onnistui saamaan pahan mielen minulle kaytoksellaan.
Kylla mina hanta rakastan, olen aina rakastanut, mutta riittako se?
MIta ihmetta tassa pitaisi tehda..?