Vaihtelevat tunteet

[Rexie]

Olen 25 vuotias ja ollut poikaystäväni kanssa parisuhteessa 4 vuotta. Opiskelujen ja töiden vuoksi olemme olleet kaukosuhteessa suurimman osan ajasta. Nyt olemme molemmat kyllästyneet kaukosuhteeseen ja edessä samaan maahan muutto, jotta voimme jatkaa suhdetta.

Olemme pidemmän aikaa keskustelleen miten olisi järkevintä toimia. Minulla vakituinen työpaikka, mukava asunto, perhe/kaverit/harrastukset ovat täällä. Mies ei kaipaa sosiaalista elämää, hän harrastaa lenkkeilyä, hänen työsopimuksensa loppui ja on asunut firman kalustetussa asuntolassa. Mies oma-aloitteisesti sanoi tulevansa tänne. Ajatuksena oli, että katsotaan rauhassa miten tämä alkaa tästä sujumaan ja sitten voimme katsoa miten siitä eteenpäin.

Hän tuli matkalaukkuineen ja heti näki, että nyt kaikki ei ole ok. Puhuimme asiasta ja mies myönsi, että muutto ahdistaa häntä suunnattomasti. Puhumisen jälkeen hän rentoutui ja sanoi olevansa valmis yrittämään etsimään töitä Suomesta ja katsomaan miltä tuntuu. Ei ollut osannut aiemmin ajatella asiaa ennen kuin se tuli konkreettisesti eteen. Mies kuitenkin selvästi haluaisi, että minä muuttaisin hänen kotimaahansa. Voisin ihan hyvin muuttaa ulkomaille muutamaksi vuodeksi. Olenkin asunut jonkin aikaa. Ja itseasiassa tekisin sen ihan mielelläni uudelleen vaikka en miestäni olisi koskaan tuntenut. Mutta en osaa kuvitella asettuvani sinne ajatuksella että rakennan elämäni sinne. Varsinkaan kun miehelläkään ei ole vanhempiensa lisäksi siellä turvaverkkoa, joten eläisin sielläkin aika itsenäistä elämää.

Tämä keskustelu kuitenkin laukaisi minuun kauhean suuren epävarmuuskierteen ja aloin epäilemään omia tunteita. Miehelle olen tärkeintä tässä maailmassa, kohtelee hyvin, kuuntelee ja tekee mitä haluan ilman, että on nössykkä. Ja mikä tärkeintä niin hän otti matkalaukun ja yrittää kovasti integroitua. Hakee töitä, käy kaupassa vaikka ei ymmärrä mitä kaikki on. Syyllistyn jatkuvasti ylianalysointiin. Esim. olen jo pidemmän aikaa miehen pyynnöstä lähettänyt linkkejä sopivista työpaikoista. Mies saattaa 4 viikon jälkeen sanoa, että oli muutama mielenkiintoinen paikka, mutta haku ehti mennä kiinni. Sanoin miehelle että minulle tuo viittaa siihen, että ei oikeasti ole halukas olemaan täällä. Mies sanoo, että on vaan ollut laiska kun ei töiden jälkeen ole jaksanut.

Huomaan miehessä paljon negatiivisia puolia ja tekee mieli "nalkuttaa" mutta en viitsi puuttua pieniin asioihin kun tuntuu että tällä hetkellä on isompiakin ongelmia suhteessa. Huomaan, että ei ole mitään puhuttavaa jos ei ole aktiviteetteja. Meillä on paljon yhteistä mutta huomaan, että pidämme samoista asioista eri tavalla. Meillä on ihan mukavaa ja rauhallista yhdessä, mutta samalla tuntuu että jotain puuttuu.

Miehen mielestä olen hänelle "se oikea" ja suhteemme on juuri sellaista mitä hän kaipaa suhteelta. Hän on tyytyväinen kun joskus käydään elokuvissa ja hän saa pelata tietokoneella. Ja sitten silloin tällöin käydään syömässä ja etelänlomalla. Minä ehkä kaipaisin hieman aktiivisempaa elämää. Kyllä voin yksinkin mennä ja liikkua mutta jos on poikaystävä niin olisi ihan kiva mennä hänenkin kanssa ilman että hän tekee sen vain siksi koska haluan ja hän olisi asiasta innostunut. Kaikki ei olisi aina kompromissia.

Suhteemme alussa kyse oli "vaihto-oppilasvuosi" romanssista, joten yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat eivät olleet mitenkään ajankohtaisia tai oleellisia. Viimeisen vuoden aikana olen epäillyt suhdettamme mutta olen laittanut sen kaukosuhdekyllästymisen, omaan työhöni kyllästymisen ja miehen työn kyllästymisen piikkiin. Nyt en kuitenkaan ole ihan varma. Nyt tulee tämä klisee. Rakastan mutta olenko rakastunut? Johtuuko tilanteesta? Enkö vain aiemmin ole joutunut ajattelemaan asiaa? Oliko suhteen tarkoitus olla mukava kaukosuhde suhde jossa matkustellaan? Ehkä tietysti olen myös aikuistunut 21 vuotiaasta ja nyt alkaa miettiä enemmän elämän suuntaan. Ennen tätä olen seurustellut lukioikäisenä. Alkanut myös hieman harmittamaan, että en ole koskaan saanut kokea sitä "tavallista" parisuhdetta jossa vietetään aikaa toisen kanssa ja pikkuhiljaa enemmän. Tutustutaan toisen perheeseen ja ystäviin. Eli kai kysymys on, että hyväksynkö että parisuhde on erilainen kun olen kuvitellut vai siirrynkö eteenpäin?

Nämä tunteet ovat olleet mielessä nyt n. 2 kk. Tunteet nousee pintaan aina kun ajattelen mahdollista eroa. Haluaisin katsoa rauhassa asiaa, mutta asian ajatteleminen vaikuttaa yöuniini, ihon kuntoon ja poikaystäväni kanssa vietettyyn aikaan. En myöskään uskalla tehdä mitään suunnitelmia yli 2 viikon päähän. Töissä on onneksi vielä helppo keskittyä. Tähän samaan syssyyn on tietysti vielä kyllästyminen omaan ammattiin ja halu uudelleen kouluttautua mutta epävarma mille alalle. Muuttaminen poikaystävän kotimaahan tuntuu tällä hetkellä vaikealta kun tunteet on niin sekaisin niin tuntuu jotenkin uskomattomalta irtisanoutua töistä, luopua asunnosta ja myydä omat tavarat pois. Tiedän myös sen, että parisuhteessa ei koskaan tiedä miten käy ja rakkaus ei ole ruusuilla tanssimista, mutta mielestäni lähtökohtana ei ole että pitää miettiä jatkuvasti omia tunteita. tietysti välillä tulee se hetki kun on niin ihanaa ja mietin miten edes ajattelen eroa.

Kiitos kun jaksoitte lukea. Tunteminen on niin rankkaa ja varsinkin kun samalla tiedostaa että ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia. huoh.

 

[ihmejakumma]

Jospa nyt miettisit ihan itseäsi.
Miettisit, mitkä asiat sinua elämässä ilahduttavat. Mistä tekemisestä tykkäät. Mitkä ovat elämäsi arvot tällä hetkellä.
Tuntuu, että olet ihan vain ajautunut ammattiisi, työhösi ja suhteeseen miehen kanssa.
Kun sinä tiedät, kuka olet ja mitä haluat elämältä, suhteesi mieheen ratkeaa samalla.
Tuntuu, että mies on sinulle sattumalta jäänyt riippa. Etäsuhde toimi, kun sinulla ei ollut aikaa ajatella elämääsi eikä sitä, millaisen miehen haluat vai onko sinkkuelämä toistaiseksi sinun juttusi. Ei parisuhde lähde siitä, että kumppanin pitäisi tehdä sitä tai tätä.

 

[Rexie]

Kiitos kommentista. Kiva kun olette lukeneet vuodatuksen, vaikkakin paras anti taitaa olla että kirjoitti omat tunteensa ylös.

Se on totta, että olen ajautunut tähän työhön kun töissä pitää olla ja vaihtoehdot eivät ole päätähuimaavia. Eli tähän pitäisi keksiä jokin muutos.
Itseni etsiminen ja itseeni tutustuminen on käynnissä. Haluan kovasti tietää mitä haluan, mitkä ovat unelmiani ja olen sitä koittanut tutkiskella. En vain tiedä mitä se on. Olen mindfulness tehtäviä tehnyt ja pohtinut, keskustellut ulkopuolisten neuvojien kanssa ja oikeasti nyt yritän päästä selvyyteen mitä haluan.

Olen itsenäinen ja varovainen luonteeltani ja haluan turvallisuutta ja seikkailua yhtä aikaa. Kaukosuhde sopi tähän elämään oikein hyvin. En missään vaiheessa epäillyt ettei nämä tunteet tulisi pintaan miehen tänne saavuttua. Hieman naivisti kuvittelin että tulisi hetkellinen "honeymoon phase" uudelleen ja sitten tasoittuisi ja sitten päästäisiin tähän tunteiden pohtimiseen. Mutta miehen ahdistus muutosta tuli heti ja tunteet tulivat kaikki ryminällä yhdessä päivässä luoden ahdistuspesän jolloin en osaa luottaa omiin tunteisiini.