vanha juttu, mutta saa vieläkin nauramaan...
Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi typerillä
kommenteillaan
siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat nuoria.
Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin
suuntiin
joka ikinen aamu ympärivuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen
nuorempia
sisaruksiaan selässään.
Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä,
vaikka
kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei
perheen
tarvinnut nähdä nälkää.
Itse en koskaan kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten
helppoa
nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin vitun hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat!
Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat!
Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä.
Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen
tiedon itse.
Ei ollut copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan
itse
materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä,
paperille,
kynällä.
Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai
kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti
viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa
musiikkia, piti
kävellä levykauppaan ja varastaa se itse.
Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua
kappaleen
radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun
päälle
ja pilasi koko kappaleen.
Levyt saatana olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden.
Ne piti kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet.
Eikä voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka
perheessä.
Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti
kääntää.
Ja niistä hajosivat nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei
pelastanut
lempikasettiasi.
Ei ollut varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa?
Pornoa ei saanut netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu
kioskilta.
Joko noin, tai sitten runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa.
Ei
ollut
muita vaihtoehtoja.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputustoimintoa
puhelimessa.
Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajanpuhelin tuuttasi
varattua.
Eikä meillä ollut mitään vitun soittajannumeronnäyttöjäkään.
Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko
ottaa
riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä
aulaa, että
kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni,
ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari
metriä.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltukuultukaan.
Kun veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin
varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin
vastasi - yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan joku muu
perheenjäsen.
Jolloin piti esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri
puhelimeen!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja3D-grafiikoita.
Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone Commodore 64!
Ja maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space
Invaders ja
Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelinhahmot olivat
neliöitä.
Sinä olit neliö Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat
neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi
neliöiksi.
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä
ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti.
Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui aina vaikeampana ja
nopeampana kunnes kuolit.
Ihan kuin elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit
olivat
samalla korkeudella!
Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä, eipä tarvinnut
katsoa
sitä
leffaa.
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja nekin
mustavalkoisia.
Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa
lehdestä.
Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain
lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vitun viikko nähdäkseen
piirrettyjä.
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa,
koska
ei
ollut kaukosäätimiä.
Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä säädettäessä piti kävellä
tv:n
luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asia tniin "#%%/
hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää
80-luvulla! Saati sitten aiemmilla vuosikymmenillä!!!!!!!!!
Perkele!
Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi typerillä
kommenteillaan
siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat nuoria.
Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin
suuntiin
joka ikinen aamu ympärivuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen
nuorempia
sisaruksiaan selässään.
Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä,
vaikka
kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei
perheen
tarvinnut nähdä nälkää.
Itse en koskaan kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten
helppoa
nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin vitun hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat!
Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat!
Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä.
Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen
tiedon itse.
Ei ollut copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan
itse
materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä,
paperille,
kynällä.
Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai
kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti
viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa
musiikkia, piti
kävellä levykauppaan ja varastaa se itse.
Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua
kappaleen
radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun
päälle
ja pilasi koko kappaleen.
Levyt saatana olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden.
Ne piti kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet.
Eikä voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka
perheessä.
Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti
kääntää.
Ja niistä hajosivat nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei
pelastanut
lempikasettiasi.
Ei ollut varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa?
Pornoa ei saanut netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu
kioskilta.
Joko noin, tai sitten runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa.
Ei
ollut
muita vaihtoehtoja.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputustoimintoa
puhelimessa.
Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajanpuhelin tuuttasi
varattua.
Eikä meillä ollut mitään vitun soittajannumeronnäyttöjäkään.
Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko
ottaa
riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä
aulaa, että
kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni,
ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari
metriä.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltukuultukaan.
Kun veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin
varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin
vastasi - yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan joku muu
perheenjäsen.
Jolloin piti esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri
puhelimeen!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja3D-grafiikoita.
Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone Commodore 64!
Ja maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space
Invaders ja
Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelinhahmot olivat
neliöitä.
Sinä olit neliö Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat
neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi
neliöiksi.
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä
ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti.
Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui aina vaikeampana ja
nopeampana kunnes kuolit.
Ihan kuin elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit
olivat
samalla korkeudella!
Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä, eipä tarvinnut
katsoa
sitä
leffaa.
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja nekin
mustavalkoisia.
Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa
lehdestä.
Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain
lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vitun viikko nähdäkseen
piirrettyjä.
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa,
koska
ei
ollut kaukosäätimiä.
Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä säädettäessä piti kävellä
tv:n
luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asia tniin "#%%/
hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää
80-luvulla! Saati sitten aiemmilla vuosikymmenillä!!!!!!!!!
Perkele!
