Vastasyntyneen hoito ahdistaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Sain pari viikkoa sitten esikoiseni, todella toivotun, ihanan tyttövauvan. Raskausaika oli itselleni jokseenkin stressaavaa, noudatin todella tarkasti ruokarajoitteita, laskin liikkeet joka päivä yms, vaikka mitään poikkeavaa ei raskaudessani ollut.

Ajattelin koko ajan, että kunhan vauva saadaan turvallisesti maailmaan, huoleni helpottaa. Miten väärässä olinkaan; nyt murehdin koko ajan vauvan hoidosta. Olen todella epävarma vauvan käsittelyn kanssa ja tunnen olevani toivoton tapaus äitinä.

Esimerkiksi vauvan pyllyä pestessä olen joka kerta hermostunut ja pelkään että otteeni lipsuu tms. Ja vauvaa muutenkin siirrellessä pelkään kuollakseni niskan retkahtamista. Imetyskin on hankalaa, kun en uskalla kokeilla erilaisia asentoja ja en osaa luontevasti siirtää vauvaa rinnalta toiselle. Koko ajan pelottaa, että vauva menee rikki. Turhauttaa, miten vaikeita itselle ovat asiat jotka tuntuvat tulevan muilta luonnostaan.

Mieheni on yhtä kokematon lapsien suhteen kun minäkin, mutta hän käsittelee vauvaa ihan erilaisella rohkeudella ja kanniskelee tätä rennon näköisesti ympäriinsä. Tuntuukin, että miehelle on nyt jäänyt päävastuu vauvan hoidosta, mistä tunnen joka päivä syyllisyyttä.

Haluaisin nauttia vauvastani ja äitiydestä, mutta sen sijaan olen koko ajan itkuinen ja ahdistunut. Olen yrittänyt puhua asiasta mm. omalle äidilleni, mutta vastaukseksi sain vähättelyjä kuinka hän hoiti meidät kaikki yksin...Tuosta tuli vain entistä kurjempi olo

Olisiko täällä ketään kohtalontovereita? Muita joista tuntunut samalta, mikä helpottanut? En haluaisi vieraantua lapsestani sen takia, että hänen hoitamisensa pelottaa minua.
 
Hormonit tekevät tepposia ja vaikuttavat mieleen. Ei siinä auta kuin puskea eteenpäin ja luottaa siihen, että asiat kyllä alkavat aikanaan sujua. Mielestäni se on vain hyvän äidin merkki, että alkuun pelkää ja on varovainen. Ensimmäisellä kerralla myös vanhempien pitää opetella kaikki asiat eikä se aina ole helppoa. Toisilla oppimiskäyrä on jyrkempi ja toisilla loivempi. Ole armollinen itsellesi ja tee asiat omalla tavallasi ja kohta kaikki menee niin rutiinilla, ettet edes muista alkukankeutta.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Hormonit tekevät tepposia ja vaikuttavat mieleen. Ei siinä auta kuin puskea eteenpäin ja luottaa siihen, että asiat kyllä alkavat aikanaan sujua. Mielestäni se on vain hyvän äidin merkki, että alkuun pelkää ja on varovainen. Ensimmäisellä kerralla myös vanhempien pitää opetella kaikki asiat eikä se aina ole helppoa. Toisilla oppimiskäyrä on jyrkempi ja toisilla loivempi. Ole armollinen itsellesi ja tee asiat omalla tavallasi ja kohta kaikki menee niin rutiinilla, ettet edes muista alkukankeutta.

Näin olen yrittänyt itseäni myös lohdutella, että varmaan vielä hormooneista pää vielä sekaisin.. On vain niin turhauttavaa, kun vauva esimerkiksi itkuinen ja tuntuu, etten osaa tehdä mitään hänen oloaan helpottaakseen.

Esimerkiksi neuvolakäynnillä, kun vauva alkoi itkemään, neuvolatäti nappasi hänet kainaloonsa ja hytkytteli ja taputteli kunnes vauva oli täysin tyytyväinen. Itse yritän epätoivoisesti vähän heijata itkuista vauvaa sylissä ja hyssytellä, kun en uskalla vauvaa erikoisemminkaan käsitellä ja lopputuloksena on, että vauvan lisäksi itken myös minä.
 
No hei, sopikaa miehen kanssa, että hän on vastuussa vauvasta. OK? Näin sää voisit hengähtää.
Annoit ymmärtää että luotat mieheesi? Niin tehkää sopimus että hn on vastuussa vauvasta, niin sää saat rauhassa harjoitella ja havannoida ja saada onnistumisen kokemuksia.


Sanoisin että näin sun on jokatapauksessa tehtävä, koska taidat oireilla jostain perheenlisäyksen laukaisemasta ahdistuneisuushäiriöstä, josta saatat hyvällä tuurilla selvitä antamalla miehelle päävastuu, ja/tai sitten tarvitset rauhottavan lääkityksen.
 
Kuulostaa hyvin tutulta. Mulla oli samaa esikoisen kanssa ja jälkikäteen ajateltuna mulla taisi tulla jokin ahdistuneisuushäiriö, kun esikoinen syntyi. Tuntui, etten osaisi hoitaa häntä parhaalla mahdollisella tavalla ja pelkäsin myös, että jotenkin "rikon" hänet ja näin päässäni ihan älyttömiä uhkakuvia kuinka saattaisin kaatua portaissa, kun pidän häntä sylissä yms. Kyllä tuo tunne onneksi helpotti jossain vaiheessa, mutta kyllä siitä jäi muistikuva, kuinka esikoisen vauva-aika olisi ollut tosi raskas. Nyt muutama päivä sitten syntyi mun kolmas lapsi ja kuinka eri tavalla pystyn kohdata hänet kuin ekan lapsen. En tunne lainkaan ahdistusta, enkä kuvittele mitään kauheita skenaarioita, mitä hänelle voisi käydä ja suhtaudun hyvin luontevasti hänen tarpeisiin. Kuinka helppo olisikaan ollut esikoisenkin kanssa, jos olisin kyennyt jo silloin elämään tällä mentaliteetilla, mutta eiköhän kaikki äidit jossain määrin tunne olevansa ainakin ajoittain "hukassa" esikoisen kanssa. Silloin kaikki on ihan uutta ja silloin on vasta tultu äidiksi. Ole armollinen itsellesi ja ihan varmasti olet riittävän hyvä äiti vauvallesi. Mutta jos nuo ahdistuksen tunteet ottavat sinusta vallan ja alat kokea kaiken liian raskaaksi, niin kannattaa puhua vaikka neuvolassa asiasta.
 
No hei, sopikaa miehen kanssa, että hän on vastuussa vauvasta. OK? Näin sää voisit hengähtää.
Annoit ymmärtää että luotat mieheesi? Niin tehkää sopimus että hn on vastuussa vauvasta, niin sää saat rauhassa harjoitella ja havannoida ja saada onnistumisen kokemuksia.


Sanoisin että näin sun on jokatapauksessa tehtävä, koska taidat oireilla jostain perheenlisäyksen laukaisemasta ahdistuneisuushäiriöstä, josta saatat hyvällä tuurilla selvitä antamalla miehelle päävastuu, ja/tai sitten tarvitset rauhottavan lääkityksen.

Tietysti luotan mieheeni ja en epäile hänen kykyjään hoitaa vauvaa. Tässä on kuitenkin se, että mieheni ei ole ikuisesti isyysvapaalla vaan hänen on päästävä keskittymään töihinsä pian. Jotenkin siis täytyisi saada varmuus tähän hommaan, jotta selviän vauvan kanssa itsekseni. Mitään lääkkeitä en halua alkaa syömään, ennemmin kokisin tarvitsevani jotakin konkreettista ohjausta vauvan hoidossa. Neuvolan kotikäynti meillä on onneksi sovittuna.
 
Kertoisin asiasta neuvolassa. Liika hysteerinen pelkääminen ei ole normaalia ja voi liittyä mesennukseen/ahdistukseen. Muista hakea apua se ei ole väärin. Ja äitisi suhtautui aivan väärin kun kerroit. Hänellä ei taida olla omakohtaista kokemusta.
 
Kertoisin asiasta neuvolassa. Liika hysteerinen pelkääminen ei ole normaalia ja voi liittyä mesennukseen/ahdistukseen. Muista hakea apua se ei ole väärin. Ja äitisi suhtautui aivan väärin kun kerroit. Hänellä ei taida olla omakohtaista kokemusta.

Olen miettinyt asiasta puhumista neuvolassa, mutta jotenkin arastelen ottaa asiaa puheeksi, sillä tiedän että purskahtaisin vain itkuun ja pelkään, että minun oletettaisiin heti olevan pahasti masentunut tai muuta vastaavaa. Mieheni kanssakaan kun en pysty puhumaan asiasta itkemättä.
 
Olen miettinyt asiasta puhumista neuvolassa, mutta jotenkin arastelen ottaa asiaa puheeksi, sillä tiedän että purskahtaisin vain itkuun ja pelkään, että minun oletettaisiin heti olevan pahasti masentunut tai muuta vastaavaa. Mieheni kanssakaan kun en pysty puhumaan asiasta itkemättä.
...kun sen nyt "näkee" jo täältä asti että sää nyt tarvitset apua.

Ihan oikeesti...

Joo, mies ei ole ikuisesti kotona. Mutta kokeile vaikka 2 viikkoa. Annat oikeasti hänelle kaiken vastuun. Se tekee ihmeitä seurata sivusta -> pystyt neutraalimmin seuraamaan vauvaa, vauvan rauhottumista, ja ymmärrät, että päivittäin tulee 50 tilannetta jossa vauva itkee, mutta pystyt etäämmältä huomaamaan että se ei haittaa vaikka vauva itkee, ei sillä ole mitään "hätää", korkeintaan nälkä, väsy tai märkä vaippa. Thäts it!

Sun on pakko puhua hoitajalle tai suoraa lääkärille. Sun "joku" pilaa koko sun vauva-ajan. Se ei ole normaalia, että edes ajatus juttelemisesta itkettää.
Jos et pysty juttelee, niin pyydä miestä kertomaan. Tai kirjoita paperille ja anna hoitajalle.

Muista että onnellisen vauva-ajan tärkein edellytys on onnelliset vanhemmat. Sää viet vauvaa neuvolaan varmistaaksesi että hänellä on kaikki hyvin, mutta ihan yhtä paljon se on myös sun neuvola.
 
...kun sen nyt "näkee" jo täältä asti että sää nyt tarvitset apua.

Ihan oikeesti...

Joo, mies ei ole ikuisesti kotona. Mutta kokeile vaikka 2 viikkoa. Annat oikeasti hänelle kaiken vastuun. Se tekee ihmeitä seurata sivusta -> pystyt neutraalimmin seuraamaan vauvaa, vauvan rauhottumista, ja ymmärrät, että päivittäin tulee 50 tilannetta jossa vauva itkee, mutta pystyt etäämmältä huomaamaan että se ei haittaa vaikka vauva itkee, ei sillä ole mitään "hätää", korkeintaan nälkä, väsy tai märkä vaippa. Thäts it!

Sun on pakko puhua hoitajalle tai suoraa lääkärille. Sun "joku" pilaa koko sun vauva-ajan. Se ei ole normaalia, että edes ajatus juttelemisesta itkettää.
Jos et pysty juttelee, niin pyydä miestä kertomaan. Tai kirjoita paperille ja anna hoitajalle.

Muista että onnellisen vauva-ajan tärkein edellytys on onnelliset vanhemmat. Sää viet vauvaa neuvolaan varmistaaksesi että hänellä on kaikki hyvin, mutta ihan yhtä paljon se on myös sun neuvola.

Totta, tiedän kyllä, että asia olisi otettava puheeksi. Pelkoni kuitenkin on, että minut leimataan masentuneeksi ja aletaan tarjoamaan lääkkeitä. Koen, että minun kohdallani on enemmän kyse todella pahasta epävarmuudesta vauvan hoidon suhteen ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Tarvitsisin tänne jonkun ohjaamaan ja neuvomaan kädestä pitäen eri tilanteissa, jotta saisin varmuutta ja tietäisin hoitavani vauvaa "oikein". Meidän ongelma kuitenkin on, että kaikki tukiverkostot ovat yli 300 km kilometrin päässä. Ystävistäkään ei ole apua, koska heillä aivan erilaiset elämäntilanteet (ei lapsia), joten heille en viitsi edes asiasta puhua. Ja omalta äidiltänikään ei tosiaan ymmärrystä herunut.
 
Ei se vauva nyt mikään perhonen kämmenellä ole. Vauvan hoitaminen ei ole rakettitiedettä. Melkein helpoin osio lasten vanhemmuudessa.

Isoin asia: pidä sylissä. Syli, syli, syli. Hymyile, juttele. Höpötä sille vaikka pörssikursseista. Kyllä sä siihen nyt pystyt. Ei se vauva aattele että "voi ei, nyt tuo epävarma luuseriäiti näyttää mulle naamaansa, mä haluun iskän", vaan se ilahtuu sut nähdessään.

Saat aika tyytyväisen tapauksen aikaiseksi ja vasen hauiksesi kasvaa, kun kanniskelet arkihommissasi vauvaa toisella kädellä. Se ei ole rakettitiedettä.

Jos vauva itkee siitä huolimatta että on saanut maitoa ja kuivan vaipan, voi olla mahakipuja. Monen vauvan kohdalla ne alkaa 2-3 viikon iässä. Siinä sitä sit kanniskellaan illat itkevää vauvaa ja on tärinäsitteriä ja autoajelua jotta nukahtaisi - mut sekään ei ole mitään korkeampaa matikkaa. Sä pystyt siihenkin ja se vaihe loppuu, jos vauvalla ei oo allergiaa tai refluksia.

Ja vaikka pään retkahtaminen on tärkeää varoa, niin ne niskat vahvistuu päivä päivältä. 2-viikkoisen pään kannattelu on erilaista kuin vastasyntyneen.
 
"Leimataan masentuneeksi", "tyrkytetään lääkkeitä".
..katso itse mitä oireita tarvitaan masennusdiagnoosiin. Tuskin täytät niitä?
Tarvitset vain mallia lapsen hoidossa?
-> sullahan on jo sielä malli, hyvä miehesi paikalla 24/7. Mutta se ei auta.
- joten miten mikään muukaan malli nyt riittäisi? (samalla deilaat teidän välejä kun et pysty antamaan miehelle ohjaksia vaikka nyt ois sen tarve). Kyse on sun pään sisäisistä esteistä.
- Tyrkytetään lääkkeitä? Jos niille on tarve, niin totta hemmetissä! Jos yksi tabletti päivässä veisi sun ahdistuneisuden pois? - pelastaisi sun vauva-ajan, pelastaisi teidän parisuhteen, saisi sut nauttimaan kotona olemisesta. Niin totta kai! Vertaa sitä antibioottikuuriin, jos sulla on tulehdus, niin totta kai käytät lääkkeitä, ja sitten lopetat kun niille ei enää ole tarvetta.

Vai haluatko olla niin itsepäinen että olet valmis pilaamaan kaiken ? Vain sen takia että pelkäät joutuvas syömään tabletin päivässä? Heippa puoliso! Heippa lisälapset! Heippa onnellinen vauva-aika! Heippa ihanat kävelyt puolison kanssa! Tervetuloa hermoheikko "äiti-ihminen", tervetuloa romahtamispisteessä oleva tukka pystyssä oleva äiti, tervetuloa yövalvomiset.
- Mitä luulet että susta sitten ajatellaan? Mitä luulet että siinä tilassa itse ajattelet muista?? Ajatteletko olevasi jatkossa onnellinen, jos nyt pidät kaiken sisälläsi?? Luuletko että ongelmasi häviää itsestään?
 
"Leimataan masentuneeksi", "tyrkytetään lääkkeitä".
..katso itse mitä oireita tarvitaan masennusdiagnoosiin. Tuskin täytät niitä?
Tarvitset vain mallia lapsen hoidossa?
-> sullahan on jo sielä malli, hyvä miehesi paikalla 24/7. Mutta se ei auta.
- joten miten mikään muukaan malli nyt riittäisi? (samalla deilaat teidän välejä kun et pysty antamaan miehelle ohjaksia vaikka nyt ois sen tarve). Kyse on sun pään sisäisistä esteistä.
- Tyrkytetään lääkkeitä? Jos niille on tarve, niin totta hemmetissä! Jos yksi tabletti päivässä veisi sun ahdistuneisuden pois? - pelastaisi sun vauva-ajan, pelastaisi teidän parisuhteen, saisi sut nauttimaan kotona olemisesta. Niin totta kai! Vertaa sitä antibioottikuuriin, jos sulla on tulehdus, niin totta kai käytät lääkkeitä, ja sitten lopetat kun niille ei enää ole tarvetta.

Vai haluatko olla niin itsepäinen että olet valmis pilaamaan kaiken ? Vain sen takia että pelkäät joutuvas syömään tabletin päivässä? Heippa puoliso! Heippa lisälapset! Heippa onnellinen vauva-aika! Heippa ihanat kävelyt puolison kanssa! Tervetuloa hermoheikko "äiti-ihminen", tervetuloa romahtamispisteessä oleva tukka pystyssä oleva äiti, tervetuloa yövalvomiset.
- Mitä luulet että susta sitten ajatellaan? Mitä luulet että siinä tilassa itse ajattelet muista?? Ajatteletko olevasi jatkossa onnellinen, jos nyt pidät kaiken sisälläsi?? Luuletko että ongelmasi häviää itsestään?

Ja täsmennän vielä tuohon että mitä luulet että susta sitten ajatellaan. Että ajatellaan, että voi hyvän aika rakas kun et pyydä apua ja ota apua vastaan kun apua olisi. (Pois lukien oma äitisi!! Joka EI ottanut apua ja kantaa katkeruutta siitä edelleen. Siinä on mallia minkälainen tulevaisuus sulla on edessä jos haluat toimia kuten äitisi, eli et pyydä apua tai ota apua vastaan).
Ja tiedoksesi, silloin kun äitisi on ollut nuori äiti, niin siihen aikaan neuvolatädit kävi kotona, oli pethetyötä ja kodinhoitoa, ja nämä oli ihan kunnan tarjoamia apuja.
 
Olen miettinyt asiasta puhumista neuvolassa, mutta jotenkin arastelen ottaa asiaa puheeksi, sillä tiedän että purskahtaisin vain itkuun ja pelkään, että minun oletettaisiin heti olevan pahasti masentunut tai muuta vastaavaa. Mieheni kanssakaan kun en pysty puhumaan asiasta itkemättä.
Jos itkettää, itke. Synnytyksestä kaksi viikkoa. Voit tulla myöhemmin huomaamaan, että kyseessä on ollut hormooni-itkut :) se voi kuulostaa pahalta, mutta on normaalia. Jos pelottaa sanoa neuvolatätille, että itkettää, niin sano sille, että tuntuu, että hormonit on vähän pinnassa. Kokeile: katso jotain ylisöpöä kuvaa kissanpennusta. Nouseeko tunteet pintaan?
Eikä synnytyksen jälkeistä masentuneisuuttakaan kannata pelätä, se on asia, johon et itse voi vaikuttaa! Ja miljoonat naiset ovat sen saaneet ennen sinua ja vielä sinun jälkeenkin!
Harjoittele vauvan koskemista pienin elein. Silitä poskea, ota kiinni, kuin aikoisit nostaa, tunnustele otetta, tunnustele, missä niska on. Nosta vain vähän. Askel askeleelta. Se, että kysyt asiaa täällä ja murehdit, osoittaa sen, että olet hyvä äiti:)
 
Jos itkettää, itke. Synnytyksestä kaksi viikkoa. Voit tulla myöhemmin huomaamaan, että kyseessä on ollut hormooni-itkut se voi kuulostaa pahalta, mutta on normaalia. Jos pelottaa sanoa neuvolatätille, että itkettää, niin sano sille, että tuntuu, että hormonit on vähän pinnassa. Kokeile: katso jotain ylisöpöä kuvaa kissanpennusta. Nouseeko tunteet pintaan?
Eikä synnytyksen jälkeistä masentuneisuuttakaan kannata pelätä, se on asia, johon et itse voi vaikuttaa! Ja miljoonat naiset ovat sen saaneet ennen sinua ja vielä sinun jälkeenkin!
Harjoittele vauvan koskemista pienin elein. Silitä poskea, ota kiinni, kuin aikoisit nostaa, tunnustele otetta, tunnustele, missä niska on. Nosta vain vähän. Askel askeleelta. Se, että kysyt asiaa täällä ja murehdit, osoittaa sen, että olet hyvä äiti

Kiitos kannustavasta viestistäsi. Itsekin toivon, että kyseessä olisi jokin ohimenevä hormonimyrsky. Ajattelin ottaa pelkoni puheeksi neuvolan kotikäynnillä ja pyytää ohjausta vauvan käsittelyssä. Jotenkin pitäisi saada itsensä kasaan, kun tuntuu että mieskään ei enää kohta jaksa ymmärtää itkuisuuttani ja ahdistuneisuuttani.
 
Kiitos kannustavasta viestistäsi. Itsekin toivon, että kyseessä olisi jokin ohimenevä hormonimyrsky. Ajattelin ottaa pelkoni puheeksi neuvolan kotikäynnillä ja pyytää ohjausta vauvan käsittelyssä. Jotenkin pitäisi saada itsensä kasaan, kun tuntuu että mieskään ei enää kohta jaksa ymmärtää itkuisuuttani ja ahdistuneisuuttani.
Olethan kertonut miehellesi, että sinulla voi olla hormoonit sekaisin ja pelkäät, että sinulla voi olla masennusta. Ja kerro myös se, että et voi hillitä itseäsi kun saat tällaisen kohtauksen, vaikka haluaisitkin. Totta kai haluat olla onnellinen, ihana, rakastettava, järkevä.. mutta et pysty siihen, kun et vain pysty. Sinullehan se voi olla selvää, mutta on hyvä sanoa se myös ääneen, että olette varmasti samalla viivalla. Miehelläsi on helpompaa käsitellä sinun kilahduksiasi, jos tietää tilanteen ja vaikka tietäisikin, se on hyvä keskustella ääneen. Tsemppiä!
 
Olethan kertonut miehellesi, että sinulla voi olla hormoonit sekaisin ja pelkäät, että sinulla voi olla masennusta. Ja kerro myös se, että et voi hillitä itseäsi kun saat tällaisen kohtauksen, vaikka haluaisitkin. Totta kai haluat olla onnellinen, ihana, rakastettava, järkevä.. mutta et pysty siihen, kun et vain pysty. Sinullehan se voi olla selvää, mutta on hyvä sanoa se myös ääneen, että olette varmasti samalla viivalla. Miehelläsi on helpompaa käsitellä sinun kilahduksiasi, jos tietää tilanteen ja vaikka tietäisikin, se on hyvä keskustella ääneen. Tsemppiä!

Olen tosiaan yrittänyt selittää miehelleni, että en ole itkuisuuttani itse valinnut, vaan mielelläni olisin onnellinen ja rauhallinen. Mutta ymmärrän kyllä, että alkaa rasittaa kun yöunet jääneet vähille ja puoliso vain itkee ja surkuttelee kuinka huono on huolehtimaan vauvasta.
 
Olen tosiaan yrittänyt selittää miehelleni, että en ole itkuisuuttani itse valinnut, vaan mielelläni olisin onnellinen ja rauhallinen. Mutta ymmärrän kyllä, että alkaa rasittaa kun yöunet jääneet vähille ja puoliso vain itkee ja surkuttelee kuinka huono on huolehtimaan vauvasta.
Katos, unohdin kokonaan, ettei miehesikään ole nukkunut, eikä varmasti ole ihan selväjärkinen. NÄIN niitä miehiä sorretaan.
Tämä on juuri sitä, kun sanotaan, että olisi hyvä olla niitä ystäviä/ isovanhempia tukena ja että tarvitaan koko kylä kasvattamaan se lapsi. Mutta, nyt ei ole ja siihen helppiä. Anna miehesi ehdottaa, mitä se tarvitsee. Että pysyisitte sellaisen pienen selväjärkisyyden rajamailla yhdessä. Voitteko järjestää niin, että se saisi nukkua yhden yön korvatulpat korvissa ja sinä huolehtisit vauvan. Sitten sillä voisi olla voimia kantaa perhettä hetken ja sä saisit mielikuvan siitä, että sulla on hetki aikaa imetysten yms välissä.. Jaksaisiko sun mies opettaa sulle niitä otteita, jotka sun mielestä vaikuttavat turvallisilta? Keksikää ihan mitä vain, sodassa ja lapsenkasvatuksessa kaikki on sallittua!

Mietin tuota hormonien haltuunottoa. Siihen muuten vaikuttaa sinunkin nukkuminen. Jos et ole nukkunut kunnolla, on äärettömän vaikeaa hallita ja hillitä itseään. Raskaushormonit on voimakkaita ihan syystä. Mutta ei se välttämättä mahdotonta ole. Nyt sulla on kuitenkin vahva pohja. Uskallat jutella neuvolatätin kanssa, pyytää ohjeita ja tiedät, että et ole ainoa maailmassa, joka tällaisia on joutunut kokemaan. Et ole yksin, sulla on välittävä mies ja tukea! (Masentunut ihminen ei muuten varmaan jaksa välittää toisista niin paljoa, ja kun selvästi kannat maailman huolia vauvasta sekä miehestäsi, niin loogisesti voisit olla hormonien heiteltävänä.)
Voithan kokeilla erilaisia asioita, kun tunnet, että myrsky tulee tai käy päälle odottamatta. Siihen voi auttaa pelkästään hengittäminen tai tunteen yksinkertainen purkaminen itkemällä. Ehkä siihen auttaa, jos vaihdat huonetta tai alat vaikka kuorimaan perunoita.
 
Ota se vauva syöttämisen jälkeen parisängylle ja mene viereen köllöttelemään. Höpötä sille ja vietä sen kans leppoisa tuokio. Ala totuttaa itseäsi vauvaan. Ei se sua arvostele eikä tuomitse. :)
 
Ota se vauva syöttämisen jälkeen parisängylle ja mene viereen köllöttelemään. Höpötä sille ja vietä sen kans leppoisa tuokio. Ala totuttaa itseäsi vauvaan. Ei se sua arvostele eikä tuomitse.
Mitä todennäköisemmin se pariviikkoinen vauva nukkuu syöttämisen jälkeen. Minä neuvoisin ottamaan itsekin aina torkut, kun on mahdollista, se tekee hyvää omalle jaksamisella kuin tunteiden heittelylle.

Tekemällä siihen vauvan käsittelyyn oppii. Nostellessa käsivarsi niskaa tukemaan, niin hyvin menee. Pienelle kannattaa olla kietaisuasuja. Voi pukea ja riisua nostelematta alustalla, riittää kun rullaa vauvaa kyljeltä toiselle, ei tarvitse nostella ilmaan ja pujotella vaatteita pään yli. Housut ja vaipat saa päälle jalkoja nostellen
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Tosi ymmärrettäviä ajatuksia ja tunteita sulla. *virtuaalihalaus* Älä pelkää hakea apua, neuvolassa on totuttu kuulemaan kaikenlaista. Lapsen saaminen on niin iso mullistus, että jokaisella on eriasteisia epävarmuuden tunteita. Et siis ole yksin noiden tunteiden kanssa! Olin itsekin esikoisen kanssa epävarma ja itkin asiaa neuvolassa. Onneksi meillä oli ymmärtäväinen neuvolan täti. Onko sulla ketään ystävää, joka ihan vain kuuntelisi sua ja olis läsnä? Monesti näissä tilanteissa ei tarvita neuvoja niinkään, vaan ymmärtävää ystävää / kuuntelijaa, saisit olla oma itsesi kaikkine pelkoineen, tunteineen, epävarmuuksineen? Tunteista on hyvä päästä puhumaan, koska kun niistä puhuu ne asettuu inhimmillisempiin mittakaavoihin, eikä tunnukaan enää niin isoilta ja pelottavilta. Lisäksi puhuessa asiat mielessäkin jäsentyy ja ratkaisut "löytyy" helpommin. Äidiksi/vanhemmaksi ei synnytä samalla hetkellä kun vauva syntyy, vaan kiintymyksen tunteet ja kaikki vanhemmuuden taidot kehittyy vauvaa hoitaessa ja varmuus pikkuhiljaa, meillä kaikilla on siihen omanlainen polku eikä vertailu muihin tässä asiassa kannata. Olet aivan hyvä äiti semmoisenaan ja se, että pohdit omaa vanhemmuuttasi on erittäin hyvä juttu ja kertoo siitä, että haluat lapsellesi parasta. Täydellinen ei tarvitse olla. Olen samoilla linjoilla edellisten kanssa, että lepää, nauti pienistä hetkistä vauvan kanssa, puhu ystäville, miehelle, neuvolan tädille tunteista ja ajatuksista ja koita hyväksyä ne omana osana vanhemmaksi kasvamisen polkua. Liiallisesta kriittisyydestä et hyödy. Juttele itsellesi ajatuksissasi samalla lailla kuin lohduttaisit hyvää ystävää, ole lempeä ja armollinen.
 
Tosi ymmärrettäviä ajatuksia ja tunteita sulla. *virtuaalihalaus* Älä pelkää hakea apua, neuvolassa on totuttu kuulemaan kaikenlaista. Lapsen saaminen on niin iso mullistus, että jokaisella on eriasteisia epävarmuuden tunteita. Et siis ole yksin noiden tunteiden kanssa! Olin itsekin esikoisen kanssa epävarma ja itkin asiaa neuvolassa. Onneksi meillä oli ymmärtäväinen neuvolan täti. Onko sulla ketään ystävää, joka ihan vain kuuntelisi sua ja olis läsnä? Monesti näissä tilanteissa ei tarvita neuvoja niinkään, vaan ymmärtävää ystävää / kuuntelijaa, saisit olla oma itsesi kaikkine pelkoineen, tunteineen, epävarmuuksineen? Tunteista on hyvä päästä puhumaan, koska kun niistä puhuu ne asettuu inhimmillisempiin mittakaavoihin, eikä tunnukaan enää niin isoilta ja pelottavilta. Lisäksi puhuessa asiat mielessäkin jäsentyy ja ratkaisut "löytyy" helpommin. Äidiksi/vanhemmaksi ei synnytä samalla hetkellä kun vauva syntyy, vaan kiintymyksen tunteet ja kaikki vanhemmuuden taidot kehittyy vauvaa hoitaessa ja varmuus pikkuhiljaa, meillä kaikilla on siihen omanlainen polku eikä vertailu muihin tässä asiassa kannata. Olet aivan hyvä äiti semmoisenaan ja se, että pohdit omaa vanhemmuuttasi on erittäin hyvä juttu ja kertoo siitä, että haluat lapsellesi parasta. Täydellinen ei tarvitse olla. Olen samoilla linjoilla edellisten kanssa, että lepää, nauti pienistä hetkistä vauvan kanssa, puhu ystäville, miehelle, neuvolan tädille tunteista ja ajatuksista ja koita hyväksyä ne omana osana vanhemmaksi kasvamisen polkua. Liiallisesta kriittisyydestä et hyödy. Juttele itsellesi ajatuksissasi samalla lailla kuin lohduttaisit hyvää ystävää, ole lempeä ja armollinen.

Kiitos kannustavista sanoistasi. On helpottavaa tietää, ettei ole ainoa kellä tällaisia tuntemuksia ollut. Nyt viime päivien aikana olen ilokseni huomannut, että oma mieliala on alkanut taas olemaan korkeammalla ja olen kuin tyhjästä saanut rohkeutta vauvan hoitamiseenkin. Imetyskin on alkanut tuntua mukavalta yhdessäololta vauvan kanssa, eikä epämukavalta pakkopullalta, kun uskallan varmemmin käsitellä vauvaa ja on helpompi vaihtaa hänen asentoaan.

Minun kohdallani taisi siis tosiaan olla vain hormooneista pää sekaisin, vaikka olo oli ajoittain todella ahdistunut ja tuntui ettei siitä parane. Toivottavasti tästä ketjusta mahdollisesti joku muukin samassa tilanteessa oleva voisi tulevaisuudessa löytää lohtua.
 

Yhteistyössä