V
vierailija
Vieras
Sinä vitun idiootti, joka kirjoitit minulle tänään näin:
"
Kyllä minusta tuntuu, valitettavasti, että ap ei eheydy koskaan. Ilmeisesti on jotain peruuttamatonta tapahtunut, ettei hän kykene rakastamaan ja ajattelemaan kuin itseään.
Olen itse lapsuudessa traumatisoitunut, hyväksikäytetty ja hylätty. Vanhempani ei minua rakastaneet. Olin ei-toivottu ja vihattu, päädyin lastenkotiin pajoinpitelyjen jälkeen. Paraneminen kaikesta kesti vuosia. En ole koskaan saanut äidin rakkautta ja hyväksyntää. Silti paranin ja kykenen rakastamaan ja olen aina välittänyt toisista. Traumassani oli myös se, että myöhemmin äitini perusti perheen ja sai toivottuja lapsia uuden rakastamansa miehen kanssa ja piti heistä huolta, minua ei koskaan haluttu takaisin. Terapian avulla olen jättänyt tämän taakseni. En ole missään tekemisissä äitini kanssa, enkä odota häneltä mitään. Tunnen kyllä vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Olen nyt äiti ja rakastan lastani yli kaiken. Mikään ei ole tärkeämpää kuin lapseni hyvinvointi.
Voimia ap:lle, vaikka tuskin suostut päästä,ään äidistäsi ja lapsuudesta irti!"
Siinähän kuvittelet ylimielisyyttäsi, sulla on se ero, että pääsit aloittamaan paranemisprosessisi jo lapsena, minä vasta 2-3 vuotta sitten ja silloinkin olin vielä ihan pihalla siitä, mitä tapahtuu. Alan tajuta nyt, että äitini hylkäsi minut lapsuudessani, mutta enhän minä sitä nähnyt, enkä tajunnut, voit saatanan ylimielisyytesi kuvitella, millaisia vaurioita sellainen aiheuttaa, vaikka ethän sä kykene, kun et ole paljoakaan elämää nähnyt. Mulla on sua sata kertaa paremmat resurssit toipua ja mulla on kaikki elämääni valmiina, rahaa, lapset, järkeä, itsetuntoa, enkä ole tuollainen henkisesti huono-osainen joka saa jonkun syövän tms negatiivisista ajatuksistaan....
"
Kyllä minusta tuntuu, valitettavasti, että ap ei eheydy koskaan. Ilmeisesti on jotain peruuttamatonta tapahtunut, ettei hän kykene rakastamaan ja ajattelemaan kuin itseään.
Olen itse lapsuudessa traumatisoitunut, hyväksikäytetty ja hylätty. Vanhempani ei minua rakastaneet. Olin ei-toivottu ja vihattu, päädyin lastenkotiin pajoinpitelyjen jälkeen. Paraneminen kaikesta kesti vuosia. En ole koskaan saanut äidin rakkautta ja hyväksyntää. Silti paranin ja kykenen rakastamaan ja olen aina välittänyt toisista. Traumassani oli myös se, että myöhemmin äitini perusti perheen ja sai toivottuja lapsia uuden rakastamansa miehen kanssa ja piti heistä huolta, minua ei koskaan haluttu takaisin. Terapian avulla olen jättänyt tämän taakseni. En ole missään tekemisissä äitini kanssa, enkä odota häneltä mitään. Tunnen kyllä vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Olen nyt äiti ja rakastan lastani yli kaiken. Mikään ei ole tärkeämpää kuin lapseni hyvinvointi.
Voimia ap:lle, vaikka tuskin suostut päästä,ään äidistäsi ja lapsuudesta irti!"
Siinähän kuvittelet ylimielisyyttäsi, sulla on se ero, että pääsit aloittamaan paranemisprosessisi jo lapsena, minä vasta 2-3 vuotta sitten ja silloinkin olin vielä ihan pihalla siitä, mitä tapahtuu. Alan tajuta nyt, että äitini hylkäsi minut lapsuudessani, mutta enhän minä sitä nähnyt, enkä tajunnut, voit saatanan ylimielisyytesi kuvitella, millaisia vaurioita sellainen aiheuttaa, vaikka ethän sä kykene, kun et ole paljoakaan elämää nähnyt. Mulla on sua sata kertaa paremmat resurssit toipua ja mulla on kaikki elämääni valmiina, rahaa, lapset, järkeä, itsetuntoa, enkä ole tuollainen henkisesti huono-osainen joka saa jonkun syövän tms negatiivisista ajatuksistaan....