Vauva ilman parisuhdetta?

[Iso kysymysmerkki]

Hei!

Tiedan jo etukateen saavani varmasti hyvinkin agressiivisia vastauksia mutta halusin kuitenkin julkaista mietteeni, jos en nyt minkaan muun takia mutta selkeyttaakseni omia ajatuksiani.

Olen talla hetkella "parisuhteessa" Heittomerkit sen takia etta erilaisten elamantilanteiden takia tulevaisuutemme on vahemman valoisa tai ainakin yhdessa olo tulisi vaatimaan aika paljonkin ponnisteluja ja uhrauksia.

Kuitenkin jokin tunne pitaa minua ja miesta yhdessa vaikka koko ajan on kinaa ja riitaa, juurikin tuosta yllamainitusta asiasta johtuen. Asumme ulkomailla, siis kummallekin vieraassa maassa, tyo on meidat kummatkin tanne tuonut. Hanelle on selvasti parempi asema tyossaan kuin minulla.

Olemme tata tilannettamme paljon surreet ja puineet ja on tullut selvaksi kummallekin etta kun tapasimme, kummallekin tuli hyvin vahva "pesanrakennusvietti" ja jonkinasteinen vauvakuume. Tata en ole kenenkaan muun kohdalla kokenut ja ei kai sitten ole mieskaan kun hanella ei sita perhetta ole.

Koska nyt tuntuu silta etta tiemme luultavastikin tulevat eroamaan, ainakin joksikin aikaa, heitin miehelle vitsina etta sitten kun olen takaisin Eurooppaan kotiutunut ja asettunut ja muutenkin siina elamantilanteessa etta lapsen voisi hankkia, voinko ottaa yhteytta? Mies oli imarreltu ja yht' akkia asiasta keskusteltiinkiin suht vakavissa merkeissa. Tiedan etta mies haluaa lapsen myos ja tiedan etta han tulisi lapsestaan vastuun kantamaan.
Meilla kummallakin on vahvoja tunteita toisiamma kohtaan mutta meilla ei ole hajuakaan miten tulevaisuus meidan kohdallamme jarjestyy.

Tata lasta ei siis tehtaisi vastoin miehen tahtoa / hanen siita tietamatta. Lapsi toki sitoisi meita toisiimme mutta sekaan ei ole tassa se ydin, juttu on se etta haluaisin hanen lapsensa koska tuntuu etta han on vain sellainen mies. Vaikea sita on selittaa.

Onko kenellakaan saman tyyppisia kokemuksia? Enta kommentteja? Tiedan etta tama varmasti nostattaa jollakin karvat pystyyn mutta en ole (viela) epatoivoinen enka huijaamassa miesta. Haluan vain hanen lapsensa ja nain ymmarsin etta han haluaa minun synnyttavan hanelle hanen lapsensa.

Taidamme olla vahan erikoisia ihmisia mutta...

 

[Iso kysymysmerkki]

Niin, sen verran tarkennusta miksi tama viestini on taalla palstalla eika "vauvat" palstalla on se etta vauvat-palstalta en valttamatta saisi niin objektiivisia vastauksia koska siella kaikki ovat niin kovassa vauvakuumeessa Tassa on toki kysymys kolmannen ihmisen elamasta mutta yleensakin paatoksesta jonka kaksi aikuista tekee parisuhteessa...

 

[toisaalta ja toisaalta]

Pystytkö huolehtimaan lapsesta yksin? Maksaisiko mies jonkinlaista elatusmaksua? Miten hän ottaisi sen että asuisi kaukana lapsestaan eikä voisi tavata kovin usein? Miten sinä selviäisit odotusajasta yksin, entä äitinä olosta? Onko sinulla jonkinlaista turvaverkkoa siellä missä lapsen aiot hankkia (oletko siis muuttamassa esim. takaisin Suomeen lähelle perhettäsi)? Jne jne.

En ole vastaan tässä asiassa, mutta jos tuohon päädytte niin mieti tarkkaan ennalta kaikki asiat valmiiksi. Hankkivathan jotkut lapsen yksin keinohedelmöityksellä että ei se mitenkään mahdotonta ole mutta tässä tapauksessa tuo mies pitäisi kuitenkin jotenkin sovittaa mukaan kuvioihin.

 

[Onko järkee vai ei]

Kumpi on tärkeämpää miehellesi perhe vai työ? Tapauksessanne luultavasti on tilanne että joudut lähtemään miehesi luota ja nyt täytyykin punnita mikä on tärkeintä ja pysyykö edes suhde kasassa ja kuinka kauan etäsuhteena puhumattakaan perheestä. Kannattaapa todella tarkasti pohtia. Toiseksi haluatko lapsellesi alusta alkaen uhmata turvallisuuden tunnetta jne. Lapsi , pieni lapsi etenkin tarvitsee teidät molemmat. Noh omahan on murheenne mutta en sijassasi tekisi lasta varmaankaan. Yksinhuoltajana ei ole herkkua eikä se ole lapsenkaan edunmukaista. Joskus täytyy vain priorisoida ja katsastaa omat arvomaailmansa,joskus myöskään kaikkea ei voi saada. Mitä teette on oma asianne.Viisaita päätöksiä toivottavasti.

 

[kannattaa miettiä ja odottaa]

En menisi sanomaan että yksinhuoltajuus olisi kenenkään edun vastaista. Se vain voi olla rankempaa kuin kuvittelisi.
Tukiverkko pitää olla hyvä. Eniten kai lapsen kanssa kaipaa toista aikuista. Kun se pentu on ja olet viikkotolkulla kuunnellut vain sen jokeltelua, voi olla toissijainen kysymys mitkä geenit sillä on siihen verrattuna että isä olisi läsnä-
Sinänsä ideaalia että isä ei olisikaan parisuhteessa äidin kanssa, vaan molemmat olisivat roolissaan vanhempina eivätkä ainakaan riitele parisuhteestaan joka yleensä menee päin helvettiä heti kun lapsi on tullut.
Jos teistä tämä tuntuu hyvältä niin tehkää. Mutta yleensä kun mulla on tullut miehen kanssa ero, niin ajattelee epätoivoissaan kun toista rakastaa jotain että "oooh, rakkaani, voisin alkaa kantamaan siementäsi jotta suhteestamme jäisi jäljelle jotain"
En ole koskaan jälkeenpäin voinut parhaalla tahdollakaan perustella sitä halua millään järjellä, se on vaan eläimellinen ja säälittävä vaisto että rakastaa jotain, niin haluaa lisääntyä maksuksi siitä että suhde meni mäkeen.
Ja siinä ero tilanteessa ei ylipäätään muista eikä kykene kuvittelemaan, että voisi ikinä enää rakastua. Ajattelee että tämä on viimeinen mies ja nyt on sama tehdä lapsi kun en kuitenkaan enää ikinä rakastu.
No, se on kiva kuvio sitten kun se mies jonka kanssa nyt olet, ilmaantuu suomeen kaikkinen niine vikoineen joiden kanssa suhteenne ei ole jatkunut.
Sitten sinulla on HÄNEN lapsensa, ja joku uusi miesystää joka on HÄNEN mielestään täysi pelle, ja alkaa tappelu HÄNEN vaimostaan ja HÄNEN lapsestaan.Puhumattakaan että kuka mies sun kanssa haluaa suhteeseen kun sulla on sellainen YYA-sopimus elämäsi rakkauden kanssa.

 

[pohdintaa]

Ehkä osaltaan pesänrakennusviettiin voi vaikuttaa sekin, että olette kaukana Suomesta. Jos siellä ei ole paljon muuta suomalaista kuin se seurustelukumppani ja tiedostamattaan koti-ikäväkin vaivaa, niin vauva voi tuntua siltä, että saisi jonkun kiinnekohdan elämään, siis jotakin ihan ikiomaa elämään.

Jos kinastelette ja riitelette jo nyt paljon, niin millaiseksikohan tilanne kääntyy sitten, kun sinun tunteittesi lisäksi pitää ottaa myös lapsen paras huomioon? Usein (hyvässä ja pahassa) ajatellaan vain vauvavaihetta, mutta sehän on vain hyvin lyhyt jakso ihmisen elämässä. Toki vauvavaihe on äärimmäisen rankka. Jos ajattelit viettää sen ulkomailla ilman tukijoukkoja, saatat ajaa itsesi todelliseen pulaan, koska et voi etukäteen tietää, millaisen vauvan saat. Esimerkiksi allergiat ovat tosi yleisiä jne, joten jaksaisitko hoitaa sairasta lasta ulkomailla ja etsiä vieraalla kielellä apua sieltä, kun tietää, että esim. allergioiden osalta hoito on Suomessa huippuluokkaa?

Entä miten sitten, kun lapsi on isompi ja hän kaipaa isää? Jos riitelette koko ajan tai jos isä on pois kuvioista pitkiä aikoja, niin lapselle saattaa tulla tunne, että isä ei rakasta häntä niin paljoa, että rakkaus pitäisi hänet lapsen luona. Miehen tuntemuksia on myös vaikea tietää. Yleensä naisen hormonitoiminta 9 kk:n raskauden aikana kypsyttää naisen valmiiksi äitiyteen, mutta miehillä sellaista ei ole. Jos mies vaikuttaa velvollisuudentuntoiselta ja luotettavalta, niin ehkäpä hän hoitaisi myös isyytensä esimerkillisesti, mutta valitettavasti elämässä on paljon niitäkin isiä, joiden vastuullisuus on vain sitä, että yhdynnän jälkeen varoo, ettei farkkuja pukiessa heppi jää vetoketjun väliin.

Et myöskään maininnut siitä, miten olet itse ajatellut elämäsi rakentaa mahdollisen vauvan saamisen jälkeen. Reissaatko työn perässä ympäri maailmaa? Entä kun lapsi tulee kouluikään, niin jatkuuko sama meno? Lapsen saaminen ei ole este asioiden toteuttamiselle, mutta koska kuitenkin on vastuussa lapsen hyvinvoinnista, niin joutuu priorisoimaan asioita ihan toisella tavalla kuin ilman lasta. Alkuvaiheessa valintoja tekee lapsen fyysisen hyvinvoinnin perusteella (turvallinen, hygieninen maa, hyvä sairaanhoito), kun taas lapsen kasvaessa psyykkisen hyvinvoinnin merkitys kasvaa valintoja tehtäessä (hyvä koululaitos, mahdollisuus tutustua sukulaisiin ja omiin juuriin, ystävyyssuhteet). Tähän kaikkeen pitäisi tietysti liittää myös se, että itse kokee olonsa mukavaksi.

Totta kai voi nykyään hankkia lapsen ihan yksin ilman kenenkään sukulaisen tai ystävän apua, mutta mielestäni nykyaikana olisi hyvä, että lapsella olisi tukiverkko myös siltä varalta, että jos sille ainoalle vanhemmalle sattuu jotakin (esim. vakava masennus, syöpä, kuolee liikenneonnettomuudessa). Piruja ei pidä maalata seinälle, mutta ei pidä myöskään elellä kesäperhosen lailla vailla huolen häivää. Yksin eläessään aikuinen voi vapaasti liihotella miten haluaa, mutta lapsen huoltajana on vastuussa myös arvokkaasta ihmistaimesta niin hyvässä kuin pahassakin.

 

[Iso kysymysmerkki]

Hei kaikille vastanneilla ja kiitos erinomaisista vastauksista!
Olette kaikki maininneet samoja asioita joiden kanssa itsekin olen painiskellut. Olen yleisesti ollut sita mielta etta lapsi tarvitsee isan ja aidin ja etta on suurta itsekkyytta hankkial apsi yksin, vain sen takia etta nyt se lapsi on saatava.

Itsellani on myos vahva halu jakaa se vanhemmuus, nauttia siita etta lapsi kasvaa mutta myos jakaa se ilo ja suru myos jonkun toisen kanssa, tai siis taman lapsen isan kanssa.

En usko palaavani Suomeen ihan heti, no jos tama skenaario nyt toteutuisi niin ehka synnyttamaan ja joksikin aikaa mutta sen jalkeen varmasti lahtisin uudelleen maailmalle. Lapsi varmasti sopeutuu, mutta vain tiettyyn ikaan asti, kun mennaan kouluun olisi kiva etta olisi jotain pysyvampaa.

En tieda. Mietin tassa etta rakastammeko tosiaan toisiamme jos emme pysty edes selvittamaan miten voisimme olla tulevaisuudessa yhdessa.Mies on nyt viikon tyomatkalla, juttelemma luultavastikin uudelleen asioista kunhan palaa. Meidan suhteemme on nyt vaan ajatunut sellaiseen juntturaan etta siita ei meinaa tulla selvaa millaan, enka tosiaan tieda mika auttaisi. Emme voi olla nakematta toisiamme mutta tama tiedottomuus tulevaisuudesta stressaa kumpaakin niin paljon etta se aina jollain tavalla on valillamme.

Vaikka aina ei tarvitsekaan tehda samoja elaman valintoja kuin muut ei se myoskaan tarkoita etta kannattaa tehda jotain jarjetonta.

Tahan loppuun voisi heittaa klassikon: it hurts so good

 

[humanum est]

Eläimellisiä vaistoja ei ihmisen ole pakko noudattaa. Sitä varten on järki.

 

[minäminäminä]

Niin, ihan pienen hetken voisi miettiä sitä lasta ja hänen tarpeitaan? Oletko koskaan kysynyt lapseltasi, millaiseen perhe-elämään hän haluaisi syntyä?

 

[Reet_a]

Sanon suoraan: ÄLÄ luota siihen, että on vain sellainen olo. Se olo kuule tulee ja menee teidän tulevien vuosien aikana. Puhun kokemuksesta; seurustelin ulkomaisen miehen kanssa ja asuimme hänen kotimaassaan. Oli minullakin vahva tunne siitä, että haluan hänet lapseni isäksi. Tämä olis siis vain tunne, enkä koskaan tehnyt mitään asian edistämiseksi, koska oikeasti parisuhteen täytyy olla tasapainoinen, vakaa ja turvallinen, eikä se sitä tuossa vaiheessa ollut, vaikka molemmat yritettiin.

Meille kävi sitten niin kuin useimmille sellaisille pareille käy, joiden arki on vähän takkuista; erosimme. Ja kuinka onnellinen olinkaan, ettei meillä sitä yhteistä lasta ollut! Se olisi ollut väärin lasta kohtaan, käytännössä viedä häneltä isä ja viedän miehen vanhemmilta oikeus tulla isovanhemmiksi käytännön tasolla. Moni ihminen olisi kantanut siitä jonkinlaista surua loppuelämänsä. Pieni lapsi tarvitsee läsnäoloa nimenomaan arjessa,joka päivä. On ihan sama miten myönteisesti hänen isänsä häneen teoriassa suhtautuu, jos hän on käytännössä jossain kaukana, ei nukuta, ei syötä, ei paijaa eikä aseta rajoja.

Tapasin sitten aviomieheni, jonka kanssa kaikki on ollut alusta asti ihan erilaista, rauhallista, onnellista ja täynnä hyväntuulisia hetkiä. Odotan nyt esikoistamme. Oma onni on moninkertainen, kun sen saa jakaa joka päivä mieheni kanssa. Molempien suvulle tämä on ensimmäinen lapsenlapsi, ja tulevat isovanhemmat on aivan innoissaan. En ennen tajunnut kuinka iso asia lapsen saaminen on koko lähiyhteisölle ja kuinka voimakkaita rakkauden tunteita se herättää jo ennen kuin lapsi on edes syntynyt! Tämä lapsi ainakin tarvitsee ympärilleen kaikki ne ihmiset, jotka rakastavat häntä ehdoitta; minä ja mieheni ja vanhempamme. Se on tärkein pääoma, jonka lapselle voi antaa. En varmasti olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos olisin aikoinani tehnyt lapsen koska halusin sen, ajattelematta lapsen tarpeita ja oikeutta tuntea omat juurensa.

 

[Reet_a]

Minä tulin myös vähän surulliseksi puolestasi lukiessani tuota tekstiäsi. Ymmärrän hyvin miltä tuntuu haluta perhe. Mitäpäs, jos unohtaisit hetkeksi tarpeesi saada lapsi, ja keskittyisit omaan tarpeeseesi saada rakkautta ja sellainen parisuhde, joka ei stressaa, vaan antaa sinulle voimia, ei riko vaan eheyttää? Eihän sinun ongelmasi nyt ole se, ettetkö ikinä saisi lapsia, vaan se, että nykyinen parisuhteesi ei ole sellaisella pohjalla, jolla sen pitäisi olla. Pistä ensin nämä peruspalikat kuntoon, ihan itsesi vuoksi.