Vauvanhoitoa vauvantahtisesti: kantaminen ja vauvan kanssa nukkuminen

[Raivotar]

* säännöllinen päivärytmi 5kk alkaen, ateriat ja unet aina samaan aikaan (tunnin tarkkuudella) eihän vauva tietenkään tätä ensin itse hoksannut, mutta parin viikon "rytmityksen" jälkeen alkoi toimia kuin kello, ja koko perheen elämästä tuli helpompaa. Jos vauva olisi saanut määrätä tahdin, niin uupunutta ja tyytymätöntä sakkia olisi ollut tuloksena meidän perheessä.

Hyvä pointti tuo päivärytmi. Meillä aloitettiin kello 20:00 nukkumaan menoiltarutiineineen jo tytön ollessa 2 kk, siitä se unijakso nopeasti piteni huomaamatta ja 3 kk iässä nukkui aamuviiteen asti. Muu päivärytmi onkin ollut helppo rakentaa siihen päälle. Nyt 13 kk iässä menee yhä nukkumaan 20:00 (talviaikana 19:00)

Jokainen vauva on myös tuon rytmisyyteen taipuvaisuuden kanssa oma persoonansa, toiset rytmittyvät helposti ja toiset ei sitten millään. Toiset pillastuu rytmistä poiketessa ja toisia ei niin haittaa jos tiukastakin rytmistä joudutaan poikkeamaan.

Ei kai päivärytmi ja lapsentahtisuus kuitenkaan ole vastapooleja? On siis tiettyjä asioita missä on parasta antaa vauvan määrätä tahti (kuten läheisyys, rintamaito) ja toisia joissa pyrkimys on mennä perheen tahtiin (yöuni, muu ruoka kuin rintamaito). Ja nukutaan just siellä missä KAIKKI saa parhaat unet! Mikä se järjestely nyt kussakin perheessä on.

 

[vauvan persoonallisuudesta]

Meillä on nyt 9kk vanha tyttö, joka alussa nukkui vieressä ja 1,5 kk iästä eteenpäin omassa sängyssä jalkopäässä. 6kk eteenpäin omassa huoneessa. Kannoin häntä päiväsaikaan aika paljon alussa, mutta 2kk iästä eteenpäin aloin seurata unirytmiä ja laitoin nukkumaan samaan aikaan joka päivä kolmille päiväunille. Imetin aina hänen herättyä ja ennen unia, sekä jos oli muuten nälkäisen oloinen (erittäin harvoin).

Kuten vauvat yleensä, tyttömme persoonallisuus tuli esille enemmän 2-3 kk iässä. Tyttö ei enää pystynyt nukkumaan vieressä vaan oli erittäin levoton - silloin loppui samassa sängyssä nukkuminen. Kantoliinassakaan ei enää viihtynyt ellei hän selkeästi saanut 'osallistua' tekemisiini katsomalla. Näiden merkkien mukaan mentiin ja muistan, että tuolloin saimme paljon kommentteja siitä, kuinka hymyileväinen ja iloinen vauva meillä on. Hän viihtyi lattialla vatsallaan myös pidempiä jaksoja. Motoriikka on sen jälkeen kehittynyt erittäin hyvin. Perhekahvilassa etsii usein saman kokoisen vauvan jonka kanssa leikkiä, viime kerralla mukana oli 3-vuotias poika, jonka perässä tyttö konttasi ympäri tilaa, poika hyväksyi täysin hänet leikkimään kanssaan autoilla. Olin lievästi sanottuna yllättynyt, miten ennakkoluulottomasti lapset leikkivät yhdessä. Lapsemme on todella energinen ja iloinen lapsi, välillä toki haluaa äidin syliin, johon otan hänet todella mielelläni.

Uskon siis että on vauvoja, jotka kokevat maailman turvalliseksi, kun lähin hoitaja nyttää suuntaa ja antaa raamit, joiden puitteissa toimia. Meillä näin näyttää olevan ja uskon myös, että toisen kirjoittaja mainisemat vanhemmat sukupolvet myös usein tekivät näin. Tyttömme nukkuu lähes 12 tunnin yöunet (niin siis me vanhemmatkin halutessamme) ja yhteensä kolmisen tuntia päivällä joten hän näyttää olevan aika tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn .

Jostain syystä rinnastan hoitotyylin, jossa vanhemmat eivät luo arkeen raameja, vapaaseen kasvatustyyliin, jonka tulos myös itse olen. On monta syytä, miksi en aio kasvattaa lastani samalla tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni lapsentahtisesti ap:n tarkoittamalla tavalla myös kannattaa ns. vapaata kasvatusmallia.

 

[ärsyyntynyt]

Onko edes muuta tapaa hoitaa vauvaa kuin vauvantahtisuus? Kaikki äidit kai pyrkivät tekemään oman vauvansa olon mahdollisimman mukavaksi kokeilemalla ja käyttämällä erilaisia keinoja. Ja keinot on monet. Mistä ihmeestä syntyy tämä ajatus, että liinassa kantaminen ja vieressä nukkuminen sitä ainoaa oikeaa vauvantahtisuutta?

 

[perustelut!!]

Kyllä useimmiten vauvantahtisuus pelastaa uupumiselta.

Ja perustelut?

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html

seitsemän "työkalua"

”Me uskomme, että kiintymysvanhemmuus suojaa lapsia monilta sosiaalisilta ja emotionaalisilta ongelmilta, jotka saastuttavat yhteiskuntaamme. Se, miten hoidat lapsiasi hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, todella vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia heistä tulee”

”Kiintymysvanhemmuus on käytäntö, jota monet vanhemmat noudattaisivat ilman muuta, jos heillä olisi luottamusta ja tukea seurata omaa intuitiotaan.”

Kiintymysvanhemmuus ei ole mikään tiukka sääntöjen kokoelma. Se on pikemminkin asenne, joka ulottuu koko lastenkasvatukseen. Silti tietyt käytännöt ovat yleisiä AP-vanhemmilla, koska ne ovat kelpo työkaluja hyvän kiintymyssuhteen pohjan rakentamiseen. Searsit esittelevät seitsemän työkalua, englanniksi ne ovat The Baby B’s.

Birth Bonding: syntymän jälkeinen siteen muodostuminen.
Äidin ja vauvan side alkaa muodostua heti syntymän jälkeen, ja vauvan elämän ensimmäiset päivät ovat erityisen herkkää aikaa. Äidin ja vauvan kiintymyssuhteella on myös biologinen (hormonaalinen) pohja, ja se alkaa muodostua, kun he viettävät paljon aikaa yhdessä ensimmäisinä yhteisinä päivinä.

Breastfeeding: imetys.
Imetys on upea tapa oppia tuntemaan oma lapsi: ”me kutsumme sitä vauvan lukemiseksi”, Searsit kirjoittavat. Jotta imetys onnistuisi, äidin on opittava vastaamaan vauvan viesteihin, ja se on ensimmäinen askel luottamuksellisen suhteen muodostumisessa. Fyysinen läheisyys on vauvalle tärkeää. Imetys myös nostattaa ”äitihormonien”, prolaktiinin ja oksitosiinin, määrää ja ne puolestaan tuovat äidille rentoutuneemman, rauhallisemman olon.

Babywearing: vauvan kantaminen.
Kantaminen on monin tavoin hyväksi vauvan kehitykselle. Kantaminen lisää myös äidin herkkyyttä vauvan viestejä kohtaan. ”Koska vauvasi on lähelläsi, opit tuntemaan hänet paremmin.”

Bed sharing: vauvan lähellä nukkuminen.
Yöllinen vanhempien läheisyys voi auttaa levottomasti nukkuvia lapsia nukkumaan paremmin.

Belief in baby’s cries: vauvan itku on vauvan kieltä.
Itku on signaali, ja vanhemman on vastattava siihen. ”Mitä herkemmin vastaat, sitä paremmin vauva oppii luottamaan vanhempiinsa ja omaan kykyynsä kommunikoida.”

Balance and boundaries: tasapaino ja rajat. On muistettava huolehtia itsestään, omasta jaksamisestaan, ja parisuhteestaan. Ne ovat kaiken vanhemmuuden perusta.

Beware of ”baby trainers”: varo ”hyvää tarkoittavia” neuvoja, koska ne ovat usein vääriä. ”Huudata sitä pari yötä”, ”laadi sille aikataulu”, ”älä pidä sitä niin paljon sylissä, hemmottelet sen pilalle”...
Tällaiset neuvot kannattaa jättää huomiotta.

Nämä työkalut tekevät vanhemmista herkempiä ja vastaanottavaisempia vauvan viesteille: vanhemmat oppivat täyttämään vauvan tarpeet paremmin. Vanhemmat oppivat tuntemaan ja arvostamaan vauvaansa omana pienenä persoonanaan. He ovat itse asiantuntijoita oman lapsensa suhteen.


"mitä se hyödyttää?" – kiintymysvanhemmuuden edut

Kaikki Baby B:t tukevat toisiaan. Esimerkiksi vauvan kantaminen tekee rintaruokinnan helpommaksi, ja se lisää myös herkkyyttä vauvan viesteille. Jos tunnet epävarmuutta jossain kohtaa, vahvista muita, Searsit kehottavat. Esimerkiksi jos tunnet epävarmuutta siitä, onko henkinen side vauvaan kyllin vahva, vahvista muita edellämainittuja ”työkaluja”, ja ne auttavat myös äidin ja vauvan välisen siteen muodostumista. ”Kun näet itse käytännössä, miten kiintymysvanhemmuus toimii ja mitä etuja siitä on sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, vakuutut asiasta.”

AP-vauvat ovat fiksumpia, Searsit kirjoittavat. Tähän on tieteellistä pohjaa: tutkimukset vahvistavat, että kun vauva kasvaa ympäristössä, jossa saa paljon kosketusta ja vuorovaikutusta, hänen aivoihinsa kehittyy enemmän yhteyksiä neuronista toiseen.

Johns Hopkins -yliopistossa tehdyt tutkimukset (tekijöinä tri Sylvia Bell ja tri Mary Ainsworth) ovat osoittaneet, että vauvat, jotka ovat turvallisesti kiintyneet äiteihinsä ja joiden äidit vastaavat riittävästi vauvan tarpeisiin (esimerkiksi tietävät, milloin ottaa vauvan syliin ja milloin laskea hänet alas), kehittyvät nopeammin sekä henkisesti että motorisesti. Verrokkiryhmänä on ollut vauvoja, joita on pidetty paljon leikkikehässä tai pinnasängyssä ja siksi kosketeltu vähemmän: nämä ovat kehittyneet hitaammin. Tutkimukset osoittivat, että eniten älylliseen ja motoriseen kehitykseen vaikuttivat se herkkyys, jolla äiti vastaa vauvan tarpeisiin, fyysisen ja verbaalisen vuorovaikutuksen määrä sekä se, että vauvalla oli mahdollisuus tutkia ympäristöään vapaasti äidin valvonnassa, so. liikkua lattialla itse. Tutkijoiden johtopäätös oli, että harmoninen äiti-lapsi-suhde korreloi positiivisesti lapsen älykkyysosamäärän kanssa.

Tutkimus siis kumoaa väitteen, että kantamalla ja sylissä pitämällä ”vauva hemmotellaan piloille” niin, ettei hän opi ikinä itse liikkumaan. Päinvastoin.

AP-vauvat ovat myös muita terveempiä, kirjoittaa William Sears, joka on toiminut 30 vuotta lastenlääkärinä. Nämä vauvat käyvät harvemmin lääkärin vastaanotolla, ja kun he sairastuvat, he yleensä paranevat nopeammin. Miksi näin? Sears esittää useita syitä: mm. äidinmaidon terveellisyys ja alhaisempi stressihormonien määrä (koska vanhemmat vastaavat herkemmin lapsen tarpeisiin – ja stressihormonien taas on todettu laskevan vastustuskykyä).

Entä muita etuja? Sears luettelee niitä tukun. Vauvat mm. kasvavat paremmin, kun saavat paljon kosketusta, AP on modernia, nykyaikaista ja joustavaa (ei, se ei tarkoita sitä, että äiti ei voi tehdä mitään muuta kuin imettää ja kantaa vauvaa liinassa, yhteistoiminta lasten kanssa sujuu paremmin, kun vanhemmat ja lapset puhaltavat yhteen hiileen, lapset oppivat empatiaa...



harhaluuloja ja väärinkäsityksiä

Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään ”uusi kasvatussuunta”, pikemminkin se on ajattelutapa, joka korjaa viime vuosikymmenien vääriä lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä ”asiantuntijaneuvoilla”. Esimerkiksi Searsien esittämät Baby B:t perustuvat suoraan vauvan luonnollisiin tarpeisiin.

Kiintymysvanhemmuus ei tarkoita sitä, että vauva on perheen keskipiste. Vauva ei suinkaan pyöritä koko perhettä, niin että kaikkien muiden olisi mukauduttava vauvan tarpeisiin. Päinvastoin: koska vauvaa ei hoideta kellon mukaan ja koska hän voi kulkea äidin ja isän mukana, AP-vanhemmilla on paljon vapautta. Vauvanhoito on joustavampaa.

Kiintymysvanhemmuus ei ole vauvan ”pilalle hemmottelua”. Vanhemmat saavat usein kuulla väitteitä siitä, että he hemmottelevat vauvan pilalle tai että vauva manipuloi koko perhettä. Kiintymysvanhemmuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapselle annettaisiin kaikki, mitä hän ikinä pyytää. Se tarkoittaa vain sitä, että vauvan ja lapsen tarpeisiin vastataan sopivasti, riittävästi. Tämä tarkoittaa, että vanhempien on tiedettävä, milloin sanoa kyllä ja milloin sanoa ei. Searsit kirjoittavat: ”Joskus vanhemmat sekoittavat sen, että lapselle on annettava kaikki mitä hän tarvitsee, siihen, että lapselle olisi annettava kaikki mitä hän haluaa, ja tämä on haitallista. Vanhempien on osattava erottaa lapsen tarpeet ja halut toisistaan.” Vauva-aikana (ainakin ensimmäisen puolen vuoden ajan) lapsen tarpeet ja halut ovat kuitenkin vielä yhtä: vauva ei osaa manipuloida perhettä.

Kiintymysvanhemmuus ei myöskään tarkoita samaa kuin ”vapaa kasvatus”, jossa ”kaikki käy”. Se, ettei harrasta ankaraa autoritääristä kasvatusta, jossa vanhempi kontrolloi kaikkea, ei tarkoita sitä, ettei rajoja asetettaisi ollenkaan.

AP-äitiys ei ole ”marttyyriäitiyttä”. Koska side äidin ja lapsen välillä on luonnollisen vahva, äideille vapautuu myös paljon energiaa muuhun tekemiseen. ”Äidit voivat jakaa huomiotaan myös työlle, projekteille tai muille lapsille, ja he tietävät, että voivat luottaa omaan herkkyyteensä vauvan suhteen: heidän on helppo keskittyä taas vauvaan, kun tarve vaatii.” Äitien on myös tärkeää järjestää itselleen hengähdystaukoja vauva-aikana ja varoa uuvuttamasta itseään.

Kiintymysvanhemmuus ei ole raskasta. Vanhemmuus on toki erilaista kuin ”entinen elämä”, jossa ehkä on eletty vain itseä varten. Vanhemmuus on antamista: vanhemmat ovat antajia, lapset ottajia. Mutta kiintymysvanhemmuus saa aikaan sen, että myös lapset antavat takaisin enemmän: vanhemmat oppivat nauttimaan lapsestaan ja luottavat enemmän itseensä vanhempina. Kiintymysvanhemmuus on pitkällä tähtäimellä itse asiassa helpoin tapa hoitaa lapsia. Raskainta vanhemmuudessa on, Searsit kirjoittavat, se tunne, että ei tiedä mitä vauva haluaa, ei tiedä, miten täyttää vauvan tarpeet. Kun tuntee vauvansa, vanhemmuus ei ole ollenkaan niin uuvuttavaa.

Kiintymysvanhemmuus ei ole tiukkaa. Se ei jakele ohjeita tyyliin ”älä koskaan tee näin” tai ”tee aina tällä tavalla”. AP-äidit puhuvat, että vauvan ja äidin välillä on ”flow” – tunteiden ja ajatusten virtaus, joka auttaa äitiä tekemään kulloiseenkin tilanteeseen sopivat ratkaisut.

Kiintymysvanhemmuus ei tee lapsista yliriippuvaisia vanhemmistaan. Omistavat vanhemmat häärivät huolestuneina koko ajan lapsen ympärillä, tekevät kaiken lapsen puolesta koska ovat itse epävarmoja ja huolissaan. Tällaisen vanhemman lapsesta voi tulla takertuva, riippuvainen vanhemmistaan. Kiintymysvanhemmuus ei ole tällaista. AP-vanhemmat ymmärtävät, milloin on oikein, että lapsi vaikkapa turhautuu vähän tai kamppailee jonkin pienen ongelman kanssa – tällainen kasvattaa lasta. ”Hyvä kiintymyssuhde edistää lapsen kehitystä, sen sijaan pitkitetty riippuvaisuus vanhemmista hidastaa kehitystä.”

Kiintymysvanhemmuus ei ole ”hörhöilyä”. ”Älä usko, että AP on jokin maaemojen takaisin luontoon -kultti! Minun vastaanotoillani käy kaikenlaisia äitejä, jotka toteuttavat kiintymysvanhemmuutta, aina yksinhuoltaja-teiniäideistä yritysjohtajiin”, Bill Sears kirjoittaa.

Sears kumoaa muutamia vääriä käsityksiä. Esimerkiksi:

Myytti: AP-äitiys sopii vain kotiäideille.
Fakta: Ei lainkaan. Kiintymysvanhemmuus on vielä tärkeämpää silloin, kun äiti on töissä kodin ulkopuolella.

Myytti: Kiintymysvanhemmuus tekee vauvasta takertuvan ja riippuvaisen.
Fakta: Ei pidä paikkaansa, päinvastoin: se vähentää takertuvuutta ja riippuvaisuutta.

Myytti: Olet huono äiti, jos et toteuta kiintymysvanhemmuutta.
Fakta: Roskaa. AP:ssa on kyse kiintymyssuhteen luomisesta äidin ja vauvan välille, ei mistään mekaanisesta ”hyvä äiti -suorituslistan” täyttämisestä! Esimerkiksi vauvan kanssa samassa sängyssä nukkuminen ei sovi kaikille, eikä se tee äidistä sen huonompaa. Baby B -kohdat ovat valinnaisia apuvälineitä, joiden avulla pystytään vahvistamaan kiintymyssuhdetta.



Kantamisesta Searsit kirjoittavat, että vauvan paikka on toisen ihmisen lähellä, ja mitä enemmän vauva saa luonnollista läheisyyttä, sitä positiivisemmin se vaikuttaa hänen kehitykseensä. Kantoliinan avulla kantaminen on helppoa: äidin kädet pysyvät vapaana ja vauva saa stimulaatiota äidin liikkeestä (kannettujen vauvojen tasapainoaisti kehittyy nopeammin kuin niiden, jotka makaavat paljon paikoillaan). Kun vauva on lähellä, vuorovaikutus syntyy luonnostaan. Kannetut vauvat itkevät tutkimusten mukaan muita vähemmän so. ovat tyytyväisempiä.

Entä vauvan itku? Itku on signaali, johon vauva tarvitsee vastausta. Kuitenkin olisi tärkeää, että vanhemmat suhtautuisivat vauvan itkuun rauhallisesti, pysyisivät itse rauhallisina. Jos vauvan koppaa hermostuneena syliin heti kun tämä vähänkin inahtaa, on käytös omiaan lisäämään vauvan levottomuutta. Vauva vaistoaa herkästi äidin mielialat ja ne vaikuttavat vauvan käytökseen.

Searsit kirjoittavat myös, että noin yksivuotiaana vauvaa voi jo alkaa opettaa ”käsittelemään pieniä ongelmia itse”. He suosittelevat, että vanhemmat käyttävät omaa vaistoaan sen puntaroimiseen, koska on oikea aika mennä itkevän vauvan luokse. Itkua tai marinaa voi ensin kuunnella muutaman minuutin ja tarkkailla, mihin suuntaan se kehittyy. Joskus lapsi rauhoittuukin itse lyhyessä ajassa, ja on tarpeetonta, että vanhemmat säntäävät paikalle häiritsemään tätä. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa esim. huudattamisunikoulumenetelmiin tai muuhun ”aikataulutettuun itkettämiseen”. Venyttämällä vähitellen itkuun-vastaamisen aikaa isompaa vauvaa voi opettaa käsittelemään omia tunteitaan.

Vauvan lähellä nukkumista Searsit suosittelevat. Kun vauvat saavat paljon kosketusta ja turvallisuuden tunnetta, he kehittyvät paremmin. Kirjassa on myös runsaasti vinkkejä hyvän yöunen saavuttamiseksi. Bill Sears muuten kirjoittaa, että hän saa vähintään viikoittain haastattelupyyntöjä aiheesta ”lapsen vieressä nukkumisen kyseenalaisuus”. Hän nauraa: mitä ihmeen kyseenalaista tai ristiriitaista on siinä, että vauvat nukkuvat lähellä vanhempiaan? Näinhän on tehty iät ja ajat. Omituiselta vaikuttaa sen sijaan se, että pieni suojaton vauva eristettäisiin nukkumaan yksinään.


tasapaino ja rajat

Äiti voi uupua vauvan loputtomiin tarpeisiin, vauva voi tuntua liian vaativalta. Vanhemmuudessa on tärkeää säilyttää tasapaino: luoda pohja hyvälle kiintymyssuhteelle, mutta huolehtia myös omasta jaksamisestaan ja parisuhteestaan. ”Kaikkein eniten vauva tarvitsee onnellista, levännyttä äitiä!”

Pieniä vinkkejä jaksamiseen: käy kävelyllä. Ota suihku. Ota torkut samalla kun imetät tai silloin, kun vauva nukkuu (jos on tarpeen, hanki hoitoapua isommille sisaruksille siksi ajaksi). Hanki muutenkin hoitoapua: puolisosi tai joku muu voi hoitaa vauvaa sen aikaa, kun otat hetken itsellesi. Jos sinulla on jokin harrastus, jatka sitä. Koeta olla sosiaalinen, tavata ystäviäsi tai vaikka muita äitejä. Huolehdi itsestäsi myös henkisesti (lue, meditoi tms.). Käy kauneushoitolassa. Ennen kaikkea: lepää tarpeeksi. Älä kuuntele vääriä neuvoja, kuuntele omia vaistojasi, ja minimoi ulkopuoliset paineet.

Kokonainen luku kirjasta on otsikoitu ”varo vauvavalmentajia”: tuoreet vanhemmat tulevat todennäköisesti törmäämään kaikenlaisiin neuvoihin – vääränlaiset ohjeet täytyy osata jättää huomiotta.

Searsit mm. kirjoittavat, että eivät tienneet vaativia vauvoja olevan olemassakaan ennen kuin saivat neljännen lapsensa, joka oli levoton, vaati jatkuvaa lähellä oloa, sylissä pitämistä, tiheää imettämistä ym. Tällainen vauva hyötyy AP:sta erityisesti, koska hänen tarpeensa ovat muita suuremmat. Hän tarvitsee vielä enemmän lähellä nukkumista, kantamista ja vuorovaikutusta kuin ”vähemmälläkin tyytyväiset” vauvat.

 

[perustelut!!]

Sears kehottaa perheitä soveltamaan AP:n periaatteita sen mukaan, mikä kullekin sopii parhaiten. Mitään ehdottomia, mustavalkoisia ohjeita ei lastenhoidossa voi antaa, sillä perheet ja lapset ovat erilaisia. Kuitenkin AP:n perusajatuksena on, että sen avulla vanhemmat oppivat tuntemaan lapsensa paremmin ja voivat auttaa lapsiaan voimaan hyvin.

miksi AP kannattaa?
Mitä hyötyä AP:n käytäntöjen omaksumisesta sitten on? Searsin mukaan vanhemmat oppivat niiden avulla tuntemaan lapsensa hyvin. He tulevat herkiksi lapsen reaktioille ja pystyvät vastaamaan niihin, ymmärtävät intuitiivisesti lapsensa viestejä. He myös luottavat itseensä vanhempina. Vanhemmilla on realistiset käsitykset lastensa kehityksestä eri ikäkausina; lapset ovat heille ilon lähde. Tämän kaiken Sears summaa yhteen sanaan: harmonia.

miksi AP toimii?
Attachment parenting toimii, koska se kunnioittaa lapsen yksilöllistä temperamenttia, Sears kirjoittaa. Lapsella on synnynnäisiä tarpeita ja tapoja ilmaista niitä. Kun vanhemmat ovat avoimia lastensa viesteille, he oppivat lukemaan niitä ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Tätä kautta lapsi myös oppii viestimään yhä paremmin ja luottamaan siihen, että häntä ymmärretään. Searsin mukaan erityisen tehokasta ja tarpeellista AP on silloin, kun lapsi on ns. vaativa lapsi (”high need child”). Toisin sanoen lapsi, jota kutsutaan levottomaksi, vaikeaksi, haastavaksi, vahvatahtoiseksi....

mitä hyötyä AP:sta on lapselle?
Itseluottamus. Lapsi oppii, että hänen tarpeisiinsa vastataan; lapsi oppii luottamaan. Luottamus luo lapseen tunteen siitä, että hän on ”erityinen henkilö”. Tämä on Searsin mukaan pohja lapsen itseluottamukselle, hyvän olon tunteelle joka on persoonallisuuden kehittymisen kannalta tärkeää.

Läheisyys. Lapsi oppii sitoutumaan ihmisiin, ei esineisiin. Hän kykenee luomaan kestäviä kiintymyssuhteita lapsuudessa ja aikuisena.

Myötätunto. Lapsi oppii olemaan herkkä ja osaa antaa myös toisille.

Kuri ja järjestys. Hätkähditkö? Kyllä, säännöt ja rajat kuuluvat myös AP-ajatteluun! Searsin mukaan AP-vanhemmuuden soveltaminen tekee myös järjestyksen ja sääntöjen opettamisen lapselle helpommaksi. Koska vanhemmat tuntevat lapsensa, he ymmärtävät lapsen käytöstä paremmin ja heidän on helpompi reagoida oikein. Vanhempien ja lapsen suhde perustuu luottamukseen, joten vanhemmalla on myös auktoriteettia suhteessa lapsiin. Tällöin myös säännöt ja kiellot menevät paremmin perille. Kukapa kuuntelisi sellaista auktoriteettia, johon ei luota.

Pitkäaikaiset vaikutukset. Tiivistettynä Searsin ajatus on, että lapset, joita on kohdeltu hyvin ja eläytyvästi, osaavat kohdella myös toisia ihmisiä hyvin ja eläytyä toisiin.

entä se nukkuminen

perhepeti
Sears listaa perhepedin hyviä puolia. Sekä vanhemmat että lapset saavat enemmän unta, kun lapset eivät heräile jatkuvasti kaipailemaan vanhempia. Rintaruokinta helpottuu, kun vauva on vieressä. Lapsi saa enemmän kosketusta. Jos samassa sängyssä nukkuminen ei onnistu, lapsi voi nukkua omassa sängyssään tai patjalla vanhempien sängyn vieressä. Jos lapsi nukkuu huonosti eri huoneessa kuin vanhemmat, syynä on todennäköisesti se, että hän kaipaa vanhempien läheisyyttä ja turvaa öiseen aikaan.

Myös sisaruspeti voi olla hyvä vaihtoehto vähän isommille lapsille.

Searsin kirjassa on todella monipuolisesti tietoa vauvan nukkumisesta. Huudattamista – joka lisää vauvan turvattomuuden tunnetta ja haittaa luottamuksen syntymistä vanhemman vauvan välille – Sears ei suosittele. Sen sijaan tiuhaan heräilevän vauvan rauhoittamiseksi Sears suosittaa AP:n käytäntöjä – läheisyys on tärkeää, samoin lapsen viestien kuunteleminen. Jos vauva on vaativaa lajia, vanhempien on huolehdittava omasta jaksamisestaan. Vauvat pitävät sylissä olosta, Sears kirjoittaa, mutta sylin ei aina tarvitse olla juuri äidin tai isän syli. Joku muu voi hoitaa vauvaa sen ajan, kun vanhemmat keräävät voimia. Vaativien lasten vanhempien on myös syytä muistuttaa itselleen, että vauvan levottomuus tai vilkkaus johtuu hänen omasta temperamentistaan. Se ei johdu vanhemmista. Jotkut lapset vain ovat herkempiä ärsykkeille kuin toiset.

Sears antaa ohjeita mm. siitä, miten isät voivat auttaa lasta nukkumaan paremmin, mitä yksinhuoltajien kannattaa ottaa huomioon, ja miten lapsen nukkumista voidaan tukea erikoistilanteissa, vaikka silloin jos vanhemmat ovat muutaman päivän poissa, jos lasten kanssa ollaan matkalla tai lapsi on sairaana. Hän esittelee myös syitä, jotka voivat aiheuttaa yöheräilyjä; näitä riittää allergioista ja vaikeasti sulavista ruuista tukkoiseen nenään, hampaitten puhkeamiseen tai yökasteluun.

Täyttä asiaa! Jälleen kerran, on mahdoton siteerata joka lausetta, mutta kirja on ehdottoman suositeltava kaikille vanhemmille. Melkein haluaisin sanoa, että jos luette vain yhden lapsenhoito-oppaan, lukekaa tämä. Mutta en sano, koska jokaisen kirjan kohdalla on tehnyt mieli sanoa samaa. http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsears.html

 

[atttsshii]

No joo, näitä samoja lainauksia kyseisistä tutkimuksistahan on tänne linkitelty harva se päivä. Eikä sillä, kyllä näissä varmasti totuuspohjaa on MUTTA korostan sitä käytännönpuolta, mikä on jo monissa viesteissä tullut aikaisemmin ilmi. Eli jokainen lapsi on oma persoonansa ja aito lapsentahtisuus on sitä, että kunkin lapsen tarpeita noudatetaan. Ja ylläripylläri, monesti ne voivat olla juuri päinvastaisia tarpeita kuin vieressä nukuttaminen ja kantoliinassa kantaminen.

 

[Annalisa]

Vauvan persoonallisuudesta: olen samaa mieltä! Olemmehan me kaikki aikuisetkin omanlaisiamme, miksi kaikkien vauvojen pitäisi olla samanlaisia? Oma vauvani tarvitsee myös omaa rauhaa, ja vaikka viihtyykin sylissä, niin huomattavasti vähemmän kuin ikätoverinsa. Hänellä on kova touhu päällä ja into tutkia maailmaa. Kerhoissa vauvani on ihan fiilareissa, mönkii pitkin lattiaa ja ottaa aktiivisesti kontaktia muihin ihmisiin ja vauvoihin, vaikka muut samanikäiset ovat mieluiten sylissä tai muuten hyvin lähellä äitiään. Hän on tyytyväinen ja iloinen vauva, ja itkee tavallista vähemmän. Meillä ei todellakaan olla menty vauvan tahtiin joka asiassa, vaan olen pitänyt tiukasti kiinni päivärytmistä heti kun se on mahdollista. Minusta se juuri on vauvan parhaaksi (koska minä tiedän paremmin kuin vauva, mitä hän tarvitsee), ja uskon että vauvani kyllä oireilisi, jos se ei olisi hänelle hyväksi.

Olen itse vapaan kasvatuksen tulos, ja koen että se on lapsen heitteillejättöä. Ei lapsi voi tietää, miten eletään, ei hän osaa tunnistaa omaa vireystilaansa ja omia tarpeitaan, eikä varsinkaan hallita niitä. Nyt pääsiäisenä olimme mummulassa, jossa lapsen pappa kritisoi ankarasta tapaani antaa ateriat tietyllä kellonlyömällä. Kuulemma lapsen pitäisi ensin antaa ilmaista nälkäänsä, ja sitten vasta tyydyttää se! Minusta on täyttä järjen köyhyyttä pistää ylinälkäinen lapsi itkemään monta kertaa päivässä ja sitten hirveällä hopulla koettaa saada pieni syömään jotain - todennäköisesti hän olisi silloin jo liian nälkäinen voidakseen edes syödä. Lapselle tulee väistämättä nälkä monta kertaa päivässä, kuten aikuisellekin, ja meilläkin on ateriarytmi. Mut papan mielestä minä en pyrkinyt kuuntelemaan lapsen viestejä ja sitä kautta auttanut häntä tunnistamaan omia tarpeitaan. Joten näin voi asiat nähdä kahdella tavalla, ja molemmat tarkoittavat vain hyvää.

 

[mariella81]

Kokemuksesta lähipiirissä voin kertoa että veljen ns. helppovauva joka vieroitettiin rinnasta puolivuotiaana, viihtyi yksin, nukkui yksin on aivan äärettömän arka tekemään yhtään mitään yksin nyt 6 vuotiaana. Meillä kylässä ollessaan ei uskalla mennä vessaan yksin, ei uskalla puhua minulle suoraan vain äidin tai isän kautta jnejne. Siskon pitkään perhepedissä nukkunut, pitkään imetetty kantoliinassa kannettu lapsi uskalsi tulla luokseni yökylään jo kolmen vanhana, ei ujostele eikä arkaile, ja uskaltaa sanoa asiansa ventovieraillekin. Molempia tapaan noin kerran kuussa. Ei kovin laaja tutkimuspohja, mutta jos asiasta haluaa vetää johtopäätöksiä niin ap on oikeassa.

 

[yö ja päivä]

No edelliselle vastaveto: mulla kaksi lasta ja esikoinen, nyt 5 v, oli tällainen sylikissa. Nukkui perhepedissä, viihtyi tosi paljon vain sylissä ja sylissä häntä paljon myös pidettiinkin. Ollaan siis kaikinpuolin toteutettu tätä ap:n kuuluttamaa "lapsentahtisuutta" siltä osin. On edelleen aika rauhallinen ja ujo luonne. Varsinkin jos verrataan 3 vuotiaaseen sisareensa, joka on ihan vauvasta asti nukkunut parhaiten omassa sängyssä. Esikoisen myötä kokeiltiin alkuun tietenkin perhepetiä mutta se ei vain toiminut. Tyttö oppi todella aikaisin liikkumaan ja siitä asti kun oppi kierähtämään selältä mahalleen (n.3kk iässä), ei sylissä loikoilu paljoa kiinnostanut muuta kuin kipeänä tai muuten vain hetkellisten läheisyyden tankkausten ajan. On siis erittäin vilkas ja sosiaalisesti rohkea lapsi. Tällä logiikallahan mun lapsista olisi pitänyt kehkeytyä ihan päinvastaiseset mitä he nyt ovat. Esikoisesta rohkea, kuopuksesta ujo.

Mutta tuossapa se aika pitkälle minusta vastaus piileekin. Mikä on siis tullut monissa vastauksissa edelläkin esille. Eli ne lasten luonne-erot, jotka näkyvät jo ihan pienissä vauvoissa. Ja sitä myöten se oikea vauvantahtisuus on juuri sitä, että sylikissaa sylitellään mutta sitä toista sorttia ei sitten väkisin sylitellä kannatakaan. Pitää pystyä lukemaan millaisia tarpeita sillä omalla vauvalla on.

Jotkut edellä kirjoittivat myös noista rutiineista. Myös minä olen sitä mieltä, että se on vanhemmat, jotka määrittelevät ja ohjaavat vauvaa nukkuma-aikoihin ja ruoka-aikoihin. Joillekin vauvoille voi muodostua rutiinit jo hyvinkin pienenä. Meillä molemmilla näin kävi ja se helpotti kyllä elämää kummasti kun ei tarvinut harhailla päivästä toiseen arpoen, että milloin tänään nukutaan päikkärit ja missä välissä syödään. Tiedän kyllä, että jotkut vauvat ovat paljon haasteellisempia tässä asiassa. Mutta jotkut paasaavat sitä, että ei pienen vauvan tarvitse tietää milloin on yö, milloin päivä, hänen täytyy antaa nukkua kun nukuttaa. Joo, periaatteessa näin mutta mun mielestä vanhempien tehtävänä on lempein keinoin esim. osoittaa pikkuvauvalle yön ja päivän erot jne. Sitä myöten vuorokausirytmit asettuvat uomiin ja KOKO perhe voi paremmin.

 

[pop2]

Itse olen toiminut ylla olevan lapsentahtisesti maaritelman mukaan : kantoliina, perhepeti, paljon koskettelua, lahella oloa, vastataan heti itkuun etc. Ja pidan sita itselleni sopivana ja olen tyytyvainen, en rasittunut/ylivasynyt. En kuitenkaan kannata vapaata kasvatusta. Mutta en myoskaan halua kelloon tiukasti sidottuja rytmeja, mutta kuitenkin mina olen se joka rupeaa lasta syottamaan, kun edellisesta ruokkailusta on riittavasti aikaa ja kun ensimmaiset vasymyksen merkit on ilmassa, mina tai isa alkaa miettia paivaunia ja younia-ei lapsi. Ja yllattaen meilla on paivarutiineja, mutta eivat ne rutiinit ole minuutin tarkkoja. Esim. nyt pitaa lahtea mummolasta, jotta saadaan velli kotona klo 19.30 tyylista toimintaa meilla ei harrasteta, vaan pikemmin vellitarpeita pidetaan varoiksi mukana jos venahtaa. Sopii meidan tapauksessa seka vanhemmille, etta vauvalle. Sen sijaan meidan paapero ei ota lelua toisen kadesta eika kamppaile toisiaan, ja jos nain tekisi asiaan puututtaisiin. Tiukkapipoisia nain pitaa tai ei pida tehda neuvoja en ole ottanut liian vakavasti.

 

[Granju]

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html

Granju kirjoittaa, että monet vanhemmat huomaavat AP-käytäntöjen tärkeyden vasta toisen tai kolmannen lapsensa kohdalla. Ehkä esikoista on "koulutettu" huudattamalla ja ruokittu kellon mukaan, ja vasta toisen tai kolmannen lapsen kohdalla huomataan, että on helpompia ja parempiakin tapoja elää vauvan kanssa.

Kysymys: Olen kuullut, että jos vauva tottuu nukahtamaan rinnalle tai isänsä syliin, hän ei herättyään osaa nukahtaa itsekseen. Onko tämä totta?

Tri Searsin vastaus: Totta, totta – ja entä sitten? (---) Vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja tänä aikana luodaan luottamuksen perusta. Mieti, mitä tapahtuu, jos vauva herää yksin ja hänet pakotetaan, ennen aikojaan, rauhoittamaan itse itsensä. Koulukunta, jonka mukaan vauvan pitäisi oppia rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan ilman äidin ja isän apua jo ihan pienenä, jättää huomiotta tärkeän asian lapsen kehityksessä: tarve, joka on tyydytetty varhaislapsuudessa, poistuu. Sen sijaan tarve, jota ei ole tyydytetty, ei koskaan poistu kokonaan, vaan ilmenee myöhemmin ’kiintymishäiriöinä’: aggressiona, kiukkuna, eristäytymisenä tai vetäytymisenä ja kurinpito-ongelmina. Meillä on käytännön nyrkkisääntö: ensimmäisen vuoden aikana lapsen halut ja tarpeet ovat yleensä yhtä.” (lyhentäen suomennettu)

 

[Granju]

Vastaa lapsesi tarpeisiin.

Lapselle muodostuu tunne yhteydestä äitiin sen kautta, miten hyvin äiti ymmärtää hänen tarpeitaan ja vastaa niihin. Vauvan huudattaminen häiritsee vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta, ja äidin herkkyys lapsen viesteille kärsii.

Kunnioita lastasi alusta asti omana yksilönään. Ajatus siitä, että jo vauvan pitäisi olla "itsenäinen", on väärä. Se, että vauvan tarpeet täytetään ja että hän saa siirtyä kehitysvaiheesta toiseen silloin, kun on itse siihen valmis, auttaa häntä kasvamaan itsenäiseksi. Granju siteeraa: ”Jokaisella vaiheella lapsen elämässä on tarkoituksensa. Jos voimme vastata lapsen tarpeisiin oikealla tavalla jokaisessa kehitysvaiheessa, hän voi siirtyä eteenpäin.”

Attachment parenting on joustavaa. Sitä tulee soveltaa oman perheen ja oman, yksilöllisen lapsen tarpeiden mukaan.

AP ei muuta äitejä ja isiä marttyyreiksi! Varhaisvaiheessa, kyllä, äidin on vietettävä paljon aikaa vauvan kanssa, pidettävä lähellä, kannettava, imetettävä. Siitä ei pääse mihinkään, sitä vanhemmuus on. Mutta kokonaisuudessaan AP:n käytännöt tekevät vanhemmuuden helpommaksi – vapauttavammaksi. Vanhemmat usein tietävät sisimmässään, että AP on oikea tapa olla lapsen kanssa: lasta pitäisi kantaa, lasta ei pitäisi jättää yöllä yksin, lasta pitäisi imettää, koska hän yksinkertaisesti tarvitsee sitä. Omaa intuitiota vastoin eläminen on uuvuttavaa.

Attachment parenting on perhekeskeistä, ei lapsikeskeistä. Lapsi ei ole elämän keskipiste. Jokaisen perheenjäsenen tarpeet on otettava huomioon. Lapset tuntevat olonsa eheämmäksi ja turvallisemmaksi, kun vanhemmat luottavat enemmän itseensä ja elävät rennommin.

Attachment parenting helpottaa lapsen kasvattamista. Kun vauvat ja pikkulapset tuntevat olonsa turvalliseksi ja kun heidän tarpeensa on tyydytetty, heillä on vähemmän tarvetta esim. marista, huutaa tai takertua vanhempiinsa.

 

[yfgkjg]

Äh. Onko tää ap taas tämä sama valistaja täällä, joka postailee kaikennäköisiä artikkeileita kuin muinnoinen perhepeti hysteriansakin. Siis kaikennäköistä "yltiöpehmoilua"... tai jotain. Uskomatonta.

 

[se se on]

Äh. Onko tää ap taas tämä sama valistaja täällä, joka postailee kaikennäköisiä artikkeileita kuin muinnoinen perhepeti hysteriansakin. Siis kaikennäköistä "yltiöpehmoilua"... tai jotain. Uskomatonta.

On se. Ihan samat linkit ja lainaukset täällä pyörii eri ketjujen alla mutta sama valistaja taitaa olla vaikka erillä nimimerkillä liikkuukin. Sinänsä ihan hyödyllisiä asioita. Tuppaa vaan tämmönen tuputus ärsyttämään lähinnä.

 

[vauvan persoonallisuudesta]

Se, että vauva saa ruokansa tiettyyn aikaan ja laitetaan nukkumaan tiettyyn aikaan ei ainakaan meillä hankaloita elämää ollenkaan. Niin kuin pop2:lla - iltapuuro vaan mukaan reissuun. Voidaan siis olla muualla vaikka koko päivä, päikkärit nukutaan tavalliseen tapaan yleensä vaunussa. Jos olemme muualla nukkumaanmenoaikaan, toinen vanhemmista lähtee kotiin vauvan kanssa ellemme ole jäämässä yöksi. Mielestäni olisi väärin vauvaa kohtaan pitää häntä hereillä roikkumassa mukana aikuisten iltamenoissa. Varmasti kiinnostavaa katseltavaa riittäisi, mutta jotta vauva ehtisi nukkua tarvitsemansa 11-12 tuntia on myös mentävä nukkumaan suht aikaisin. Luonteeltaan sosiaalinen vauva voi varmasti siirtää nukkumaanmenoaan vaikka kuinka paljon, onko se hyvä vauvalle on toinen asia. Jotkut varmaan todistelevat itselleen, että vauva kyllä itkee tai kitisee jos on väsynyt, meillä näin ei vain ole. Voi ennen nukkumaan menoa olla täydessä vauhdissa, kun laitetaan petiin ja peitellään niin menee korkeintaan vartti niin tyttö nukkuu sikeästi. Voisi olla aika vaikeaa hoitaa tätä neitiä niin, että hän ensin ilmoittaa olevansa väsynyt, luultavasti olisi siinä vaiheessa jo kuolemanväsynyt...

 

[ddffgghh]

Nyt pääsiäisenä olimme mummulassa, jossa lapsen pappa kritisoi ankarasta tapaani antaa ateriat tietyllä kellonlyömällä. Kuulemma lapsen pitäisi ensin antaa ilmaista nälkäänsä, ja sitten vasta tyydyttää se! Minusta on täyttä järjen köyhyyttä pistää ylinälkäinen lapsi itkemään monta kertaa päivässä ja sitten hirveällä hopulla koettaa saada pieni syömään jotain - todennäköisesti hän olisi silloin jo liian nälkäinen voidakseen edes syödä. Lapselle tulee väistämättä nälkä monta kertaa päivässä, kuten aikuisellekin, ja meilläkin on ateriarytmi. Mut papan mielestä minä en pyrkinyt kuuntelemaan lapsen viestejä ja sitä kautta auttanut häntä tunnistamaan omia tarpeitaan. Joten näin voi asiat nähdä kahdella tavalla, ja molemmat tarkoittavat vain hyvää.

Minusta sinulla on aivan oikea tapa: aikuinen määrää ruoka-ajan ja tarjottavan ruoan, lapsi syö nälkänsä mukaan eli lapsi sitten loppuviimeksi päättää ruoan määrän. Tämä ei tietenkään aivan koko ajan toimi: esim. meillä vilkkaan uhmaikäisen kanssa pitää olla määrätietoisen ovela, että saa lapsen rauhoittumaan siksi aikaa, että saa syötyä, ja ehkä välillä pitää vähän "pakkosyöttääkin", tai ainakin houkutella.