I
ihan rikki
Vieras
Miten voi ollakin näin tyhmä?
Tapasin kahden lapsen yksinhuoltajana uskomattoman kiltin, vastuuntuntoisen ja lapsirakkaan miehen. Hän kävi töissä, oli rauhallinen, ei käyttänyt juuri alkoholia ja kaikki oli kunnossa. Kyselin "pimeän salaisuuden" perään, jollaista ei kuulema ollutkaan, vaikka hän olikin lähes liian mukava ollakseen totta. Olin tottunut niin hurjiin elämänhallinan menetyksiin mitä miehiin tulee, että työkykyinen, rauhaisa, välittävä mies oli minulle lähes kummajainen.
Mies hieman viittasi kuitenkin firmansa vuosien takaisiin verosotkuihin, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet häneen henkilökohtaisesti ja veloista hän oli valittanut EU-tuomioistuimeen saakka, eikä niistä ollut huolta. Vanhemmista lapsistaan hän huolehti maksamalla elatusmaksut, tapaamalla säännöllisesti, eikä ongelmia lasten äidin, jonka kanssa aikanaan kasvoivat erilleen, kanssa ollut.
Olimme lähes nelikymppisiä, joten etenimme nopeasti. Puolen vuoden päästä olin toivotusti raskaana. Silloin jo oli yllätyksiä tosin tullut: ulosotossa henkilökohtaisia laskuja 20 000, verottaja muisti 22 000 karhuamisilla ja pikavippejä oli jo ollut - minulta. Isot summat saivat vielä olla, koska olivat kuulema aiheettomia, mutta pienempi summa 2200 minun piti maksaa verottajalle pian ja hän aikoi heti maksaa takaisin - tosin työtkin loppuivat laman ja tiesminkä vuoksi. Puolessa välissä raskautta hän vaati 4000 euroa, joka sekin piti sitten maksaa, eikä tilille tietenkään, ettei verottaja epäile, vaan käteen. Hän lupasi maksaa pikimiten takaisin. Lisäksi mies alkoi olla äkkipikainen ja kyllähän se alkokin silloin tällöin ainakin maistui. Mies tuli ja meni miten sattui, mistään ei sovittu, vaan hän vain ilmoitti. Ongelmat seksissäkin tulivat nopeasti pintaan, sillä hän vaati paljon, minä yritin joustaa kovasti, mutta pahaltahan se tuntui ja raskaana sattuikin.
Olin jo todella järkyttynyt, raskaudesta hyvin väsynyt ja syyttelin itseäni, kuinka saatoinkaan aistia ihmisen niin väärin vai oliko sittenkin totta, että hän vain muuttui, koska tuli yhteiskunnallisia huolia ja minä olin ja olen niin vaikea.
Monta vuotta oli tällaista. Mies ei juurikaan osallistunut mihinkään, tuli ja meni, syytteli, huusi, vaati rahaa ja seksiä. Aika ajoin hän oli kilttikin ja kertoi, että olisi aina sellainen, jollen minä olisi niin hankala.
Lopulta on paljastunut, että rahaongelmat ja vastuuttomuus alkoivat jo ensimmäisen perheyrityksen viimeisenä yhteisenä vuotena, mutta aiemmat 10 vuotta siinä suhteessa olivat kuulema hienoa aikaa ja hän juurikin niin ihana kuin hän on pohjimmiltaan ja kuin hän oli minutkin tavatessaan. Elatusmaksujakin oli jäänyt maksamatta hurjasti.
Mies ei aio maksaa mitään takaisin. Hänen mielestään hän on menettänyt työkykynsä minun vuokseni ja siksi menettänyt työtuloja paljon enemmän kuin minä säästöjäni ikinä. Hänen mielestään kaikki olisi ollut hyvin, jos minä vain olisin ollut tolkkupäinen ja jaksanut rahahuolten ja työttömyyden hetkellä vain halata ja rakastaa, sanoa, että kaikki kyllä järjestyy. Onko niin, että suurin osa naisista olisi jaksanut näin tehdä? Minä en vain pystynyt, vaan masennuin, olin varuillani peläten raivokohtauksia ja ollen huolissani aivan kaikesta sekä väsynyt hoitaessani kaiken yksin.
Miksi miehen syyttelyt satuttavat minua yhä ihan tajuttomasti? Hän kertoo, kuinka minä olen epäluotettava, laskelmoiva kiduttaja, juonitteleva hirviö, jonka hän tuhoaa yhdestäkin virheliikkeestä, kuten minä tuhosin hänet (?). Miksi mietin vieläkin, mitä olisin voinut tehdä toisin, vaikka minusta tuntuu, että yritin kyllä parhaani ja enemmänkin ja olen vihainen itselleni, etten ihan heti ensimmäisten rahaongelmien paljastuttua ja äkkipikaisuuksien ilmaantuuessa lopettanut suhdetta? Toisaalta olen pahoillani, etten osannut pitää miestä tyytyväisenä.
Miten kukaan voi olla näin tyhmä?
Tapasin kahden lapsen yksinhuoltajana uskomattoman kiltin, vastuuntuntoisen ja lapsirakkaan miehen. Hän kävi töissä, oli rauhallinen, ei käyttänyt juuri alkoholia ja kaikki oli kunnossa. Kyselin "pimeän salaisuuden" perään, jollaista ei kuulema ollutkaan, vaikka hän olikin lähes liian mukava ollakseen totta. Olin tottunut niin hurjiin elämänhallinan menetyksiin mitä miehiin tulee, että työkykyinen, rauhaisa, välittävä mies oli minulle lähes kummajainen.
Mies hieman viittasi kuitenkin firmansa vuosien takaisiin verosotkuihin, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet häneen henkilökohtaisesti ja veloista hän oli valittanut EU-tuomioistuimeen saakka, eikä niistä ollut huolta. Vanhemmista lapsistaan hän huolehti maksamalla elatusmaksut, tapaamalla säännöllisesti, eikä ongelmia lasten äidin, jonka kanssa aikanaan kasvoivat erilleen, kanssa ollut.
Olimme lähes nelikymppisiä, joten etenimme nopeasti. Puolen vuoden päästä olin toivotusti raskaana. Silloin jo oli yllätyksiä tosin tullut: ulosotossa henkilökohtaisia laskuja 20 000, verottaja muisti 22 000 karhuamisilla ja pikavippejä oli jo ollut - minulta. Isot summat saivat vielä olla, koska olivat kuulema aiheettomia, mutta pienempi summa 2200 minun piti maksaa verottajalle pian ja hän aikoi heti maksaa takaisin - tosin työtkin loppuivat laman ja tiesminkä vuoksi. Puolessa välissä raskautta hän vaati 4000 euroa, joka sekin piti sitten maksaa, eikä tilille tietenkään, ettei verottaja epäile, vaan käteen. Hän lupasi maksaa pikimiten takaisin. Lisäksi mies alkoi olla äkkipikainen ja kyllähän se alkokin silloin tällöin ainakin maistui. Mies tuli ja meni miten sattui, mistään ei sovittu, vaan hän vain ilmoitti. Ongelmat seksissäkin tulivat nopeasti pintaan, sillä hän vaati paljon, minä yritin joustaa kovasti, mutta pahaltahan se tuntui ja raskaana sattuikin.
Olin jo todella järkyttynyt, raskaudesta hyvin väsynyt ja syyttelin itseäni, kuinka saatoinkaan aistia ihmisen niin väärin vai oliko sittenkin totta, että hän vain muuttui, koska tuli yhteiskunnallisia huolia ja minä olin ja olen niin vaikea.
Monta vuotta oli tällaista. Mies ei juurikaan osallistunut mihinkään, tuli ja meni, syytteli, huusi, vaati rahaa ja seksiä. Aika ajoin hän oli kilttikin ja kertoi, että olisi aina sellainen, jollen minä olisi niin hankala.
Lopulta on paljastunut, että rahaongelmat ja vastuuttomuus alkoivat jo ensimmäisen perheyrityksen viimeisenä yhteisenä vuotena, mutta aiemmat 10 vuotta siinä suhteessa olivat kuulema hienoa aikaa ja hän juurikin niin ihana kuin hän on pohjimmiltaan ja kuin hän oli minutkin tavatessaan. Elatusmaksujakin oli jäänyt maksamatta hurjasti.
Mies ei aio maksaa mitään takaisin. Hänen mielestään hän on menettänyt työkykynsä minun vuokseni ja siksi menettänyt työtuloja paljon enemmän kuin minä säästöjäni ikinä. Hänen mielestään kaikki olisi ollut hyvin, jos minä vain olisin ollut tolkkupäinen ja jaksanut rahahuolten ja työttömyyden hetkellä vain halata ja rakastaa, sanoa, että kaikki kyllä järjestyy. Onko niin, että suurin osa naisista olisi jaksanut näin tehdä? Minä en vain pystynyt, vaan masennuin, olin varuillani peläten raivokohtauksia ja ollen huolissani aivan kaikesta sekä väsynyt hoitaessani kaiken yksin.
Miksi miehen syyttelyt satuttavat minua yhä ihan tajuttomasti? Hän kertoo, kuinka minä olen epäluotettava, laskelmoiva kiduttaja, juonitteleva hirviö, jonka hän tuhoaa yhdestäkin virheliikkeestä, kuten minä tuhosin hänet (?). Miksi mietin vieläkin, mitä olisin voinut tehdä toisin, vaikka minusta tuntuu, että yritin kyllä parhaani ja enemmänkin ja olen vihainen itselleni, etten ihan heti ensimmäisten rahaongelmien paljastuttua ja äkkipikaisuuksien ilmaantuuessa lopettanut suhdetta? Toisaalta olen pahoillani, etten osannut pitää miestä tyytyväisenä.
Miten kukaan voi olla näin tyhmä?
