Ensimmäiseksi tänä meteli aamiaisesta, jälleen kerran. Siis meillä ei oikeasti syödä puuroa aamiaiseksi joka aamu, vaan harvakseltaan, useimmiten viikonloppuisin kun on aikaa syödä ja istua ja sitä rataa. No eilen oli puuroa. Ja tänä aamuna keitettiin puuroa, josta toi tyttö sai sitt kohtauksen. Huusi täällä, ettei halua puuroa, paukkas omaan huoneeseen rappusten askelmat tömisten, kilju ja karju: Miksi meillä ei oo ikinä mitään muuta kuin puuroa, mä haluan muroja!! Muroja!!!! |O |O Aikana kun olin kuunnellut sitä, sanoin sille ett okei, ei sun tarvii puuroa syödä. Mutt ett on turha olettaa tollasella mesoomisella saavansa murojakaan, ja laitoin sille eteen lasillisen mehukeittoa ja ruisleivän ilman päällisiä. Tietysti se heitti leivän pois ja töni mukin kauemmas, jolloin mä poistin se ruokapöydästä ja neiti jäi ilman aamiaista. Siitähän sitt riemu repes: hän soittaa isälleen, että se ei saa ruokaa kotona, että se haluaa puuroa enkä mä anna. Ei kuulemma aio enää asua meidän kanssa vaan muuttaa isänsä luokse: siellä ei ikinä tarvii syödä puuroa eikä tehdä mitään, mitä ei halua tehdä. Ei ole todellakaan eka kerta, musta tuntuu ett viime aikoina tätä on tullut kuunneltua suht usein tätä samaa iskälle muuttamista. Tai mummulle muuttamista. Mummille enää ei, koska mummi on ryhtynyt ikäväksi ihmiseksi ja alkanut pitää neiti kuusivuotiaalle kuria, siellä ei enää saakaan tehdä ihan mitä huvittaa. No mutt anyway.
Mä sitt menetin malttini ja ilmotin että okei, muuta sitten isälles. Ett kerta tää sama keskustelu käydään joka kerta, niin anti heittää sitt vaan. Ja tiedän kyllä itsekin että eihän tätä näin hoideta oikein ollenkaan.
Mitenkäs teillä vastaavissa tilanteissa?
Mä sitt menetin malttini ja ilmotin että okei, muuta sitten isälles. Ett kerta tää sama keskustelu käydään joka kerta, niin anti heittää sitt vaan. Ja tiedän kyllä itsekin että eihän tätä näin hoideta oikein ollenkaan.
Mitenkäs teillä vastaavissa tilanteissa?
. Eli normaali lapsi, joka venyttää äidin pinnan, koita jaksaa.
