P
Paha mieli
Vieras
Ja heti alkuun, tiedän kyllä, että olen lapsellinen ihminen.
En näytä sitä kenellekään ulospäin, vaan itken sisäänpäin ja koen vain, että täytyy purkautua, että jaksaa taas.
Miehen vanhemmat saivat ensimmäisen lapsenlapsensa tuossa pari kuukautta sitten. Totta kai vauva on valloittanut kaikkien sydämen, ja hän on huomion keskipiste ja elämän tarkoitus isovanhemmillekin. Itse olen lapsirakas ihminen, mutta koen jo etukäteen, että lapsi on "uhka" minun ja mieheni (tuleville) lapsille, koska tämä vauva on ensimmäinen tässä perhepiirissä ja siksi aina ensimmäinen, etusijalla.
Muutoin en ehkä tuntisi näin, mutta miehen vanhemmat, hänen äitinsä erityisesti, on minusta "kylmä" ja omalla tavallaan myöskin lapsellinen ihminen. Hän on jo tehnyt selväksi, että minä ja mies saadaan väkertää penskat milloin väkerretään, koska heillä on jo yksi kullanmuru, eikä toista tarvita -ainakaan muilta kuin näiltä samoilta ihmisiltä, tälle ekalle lapsenlapselle sisaruksia siis.
Anoppi on aina "sortanut" minua, ja vähätellyt sekä minua miniänään että poikansa kumppanina. Hänen mielestään olen pilannut poikansa, kun nyt hänen poikansa ei ehdi kuskata heitä illanistujaisiin lyhyellä varoitusajalla, kun pitää viettää aikaa minun kanssani, että minä muka kiellän tekemisissä olon. (Ei pidä paikkaansa, mies on myös yrittänyt oikaista asiaa anopille. Minä olen se, joka ehdottaa anopin luona kyläilyä. Ja mies ei vaan jaksa kuskata äitiään ja tämän miestä.) Anopilla on muutenkin tapana haukkua vähän vaikka ketä, ja rajuin sanakääntein. On mullekin "avautunut" yleisellä paikalla, mikä kyllä vaikuttaa väleihimme. En hyväksy sitä, että minua syytetään ja morkataan ihan syyttä, sillä minusta aikuisten ihmisten pitäisi käyttäytyä edes pintapuolisesti fiksusti.
No, nyt siis tekee kipeää edes ajatella, että meidän tulevat lapset eivät merkitse anopille enää mitään. Että saadaan sitten elellä keskenämme ilman kiinnostusta. Voivathan asiat muuttua sitten kun meillekin vauva tulee, mutta mitä anoppia tiedän, niin turha luulo.
Tuntuu pahalta, vaikkemme lapsia anopille teekään, vaan meille itsellemme. On minullakin vanhemmat, jotka kyllä antavat aikaa ja rakkautta meidän lapsille, onneksi.
En näytä sitä kenellekään ulospäin, vaan itken sisäänpäin ja koen vain, että täytyy purkautua, että jaksaa taas.
Miehen vanhemmat saivat ensimmäisen lapsenlapsensa tuossa pari kuukautta sitten. Totta kai vauva on valloittanut kaikkien sydämen, ja hän on huomion keskipiste ja elämän tarkoitus isovanhemmillekin. Itse olen lapsirakas ihminen, mutta koen jo etukäteen, että lapsi on "uhka" minun ja mieheni (tuleville) lapsille, koska tämä vauva on ensimmäinen tässä perhepiirissä ja siksi aina ensimmäinen, etusijalla.
Muutoin en ehkä tuntisi näin, mutta miehen vanhemmat, hänen äitinsä erityisesti, on minusta "kylmä" ja omalla tavallaan myöskin lapsellinen ihminen. Hän on jo tehnyt selväksi, että minä ja mies saadaan väkertää penskat milloin väkerretään, koska heillä on jo yksi kullanmuru, eikä toista tarvita -ainakaan muilta kuin näiltä samoilta ihmisiltä, tälle ekalle lapsenlapselle sisaruksia siis.
Anoppi on aina "sortanut" minua, ja vähätellyt sekä minua miniänään että poikansa kumppanina. Hänen mielestään olen pilannut poikansa, kun nyt hänen poikansa ei ehdi kuskata heitä illanistujaisiin lyhyellä varoitusajalla, kun pitää viettää aikaa minun kanssani, että minä muka kiellän tekemisissä olon. (Ei pidä paikkaansa, mies on myös yrittänyt oikaista asiaa anopille. Minä olen se, joka ehdottaa anopin luona kyläilyä. Ja mies ei vaan jaksa kuskata äitiään ja tämän miestä.) Anopilla on muutenkin tapana haukkua vähän vaikka ketä, ja rajuin sanakääntein. On mullekin "avautunut" yleisellä paikalla, mikä kyllä vaikuttaa väleihimme. En hyväksy sitä, että minua syytetään ja morkataan ihan syyttä, sillä minusta aikuisten ihmisten pitäisi käyttäytyä edes pintapuolisesti fiksusti.
No, nyt siis tekee kipeää edes ajatella, että meidän tulevat lapset eivät merkitse anopille enää mitään. Että saadaan sitten elellä keskenämme ilman kiinnostusta. Voivathan asiat muuttua sitten kun meillekin vauva tulee, mutta mitä anoppia tiedän, niin turha luulo.
Tuntuu pahalta, vaikkemme lapsia anopille teekään, vaan meille itsellemme. On minullakin vanhemmat, jotka kyllä antavat aikaa ja rakkautta meidän lapsille, onneksi.